Mallia Eerosta

Siis Lankian Eerosta. On varsin suoraselkäistä, että Lankia haluaa päästää kärkeen uudet, nuoremmat ihmiset. On vanhemman viisautta huomata, että jonkin on muututtava toiminnassa ja henkilöissä.

On todettava tässä jo se, että itse en ymmärrä nykyistä nuoruuden ihannointi kulttuuriamme. On hyvä, että tasapaino nuorien ja vanhempien ihmisten välillä säilyy. Nuoret tuovat uusia tuulia, uutta osaamista ja intoa. Vanhemmilla ihmisillä on kokemusta, tietämystä ja tuntumaa. Kumpaakaan ei tule väheksyä.

Nuoremmille on kuitenkin annettava tilaa ja mahdollisuuksia. Nuorten tehtävä on kuunnella myös itseään kokeneempia ja oppia myös heiltä jotain.

Mutta palataksemme Lankian Eeroon. Hän oli ensimmäinen, joka nyt vaalien jälkeen päätti näin. Jään vain odottelemaan eri tahoilta ja tasoilta vastaavia päätöksiä ja linjauksia.

Sillä ei tämä nyt tarkoita sitä, että isoimpien päiden tulisi, yksin, tipahdella. Kyse on paljon laajemmasta asiasta. Eikä mikään kirveen isku ole paras ratkaisu. Asioihin tulisi minusta vain varautua paljon pidemmälle kantavalla katseella. Pohjustaa muutosta. Joskus tosin sitä ei tehdä ja sitten kirves heiluu. Parempi olisi minusta kuitenkin se, että vanhemmat ja kokeneemmat opastaisivat ja tukisivat nuorempia ja näin olisivat mukana muutoksessa.

Ihan vaikka siksi, että jälkimaku voisi olla hyvä. Ei katkera eikä kitkerä. Siksikin Lankian päätös on minusta hänelle itselleenkin varsin kunniakas.

Kuva: www.keskusta.fi

Onnea Hanna, Tarja ja Suomi!

Minulla oli eilen syntymäpäivä. Täytin kolmekymmentä. Välillä pääsi unohtumaan tämä tosiseikka, sillä olin aamusta iltaan vaalilautakuntatyön tiimellyksessä. Miten ihanaa olikaan välillä huomata, että puhelimeen oli tullut viestejä ja ne olivat vielä syntymäpäiväonnitteluja.

Elimme jännittyneitä aikoja. Äänestysalue 11E:ssä äänestysprosentti tuntui nousseen. Ennakkoon oltiin äänestetty entistäkin vilkkaammin (muistaakseni reilusti yli 900 äänellä) ja varsinaisena vaalipäivänäkin äänestäjiä kävi runsain joukoin. Yhtään Bingoa ei edelleenkään tullut, mutta olimme kovin lähellä. Niinistö sai (muistaakseni) 1273:sta annetusta äänestä 444. Tehtaankadulla suhde oli ollut jotakuinkin toisin päin. Meilahdessa äänestyspäivä oli ollut kuulemma selkeästi hiljaisempi. Ja tiedettiinhän se, että jännäksi menee. Ennakkoäänestys on siis oiva keksintö. Meistä oli 11E:n vaalilautakunnan puheenjohtaja Pontus Slätisin kanssa erinomainen fiilis siitä, että niin monipuolinen otos Kallion siitäkin osasta tuli äänestämään. Niin erilaiset ihmiset löysivät näistä kahdesta itselleen sen, jota halusivat äänestää.

(Täällä voi tarkastella äänestysintoa.)

Meillä oli oikein miellyttävää äänestyspaikalla ja vaalilautakunnassa. Kaupungintalolla ei ollut edes yhtään jonoa, joten pääsin suht' ripeästi Paasitorniin. Minä olin erittäin tyytyväinen ja iloinen kuultuani tuloksen. Minusta nyt tulos oli minulle itselleni paljon tärkeämpi kuin vaikkapa kuusi vuotta sitten. Sillä ei se sukupuoli ollut minulle silloinkaan ykkösjuttu, sinällään.

Minulle tuli huoli siitä, että hyvin vahvasti haluttiin painottaa toisaalta sitä, että vastaikkainasettelun aika olisi ohi, mutta samaan hengen vetoon piti valita onko oikeistolainen vaiko kommunisti. Vaikka tämän rankahkon ja kenties hitusen suppean kommentin kuulinkin Majakassa ja sen esitti lievästi humaltunut 5kymppinen mies, niin hän uskoi kahden kaljankin jälkeen tähän uusvanhaan käsitykseen. Liianllinen mustavalkoisuus on yleensä henkisen rappion merkki. Mutta ei tuo mies ole ollut ainoa, joka samanlaista mallia on väläytellyt.

Ja tätä pakko kahtiajakoa minä vastustan. Eivät asiat ole enää noin. On vivahde-eroja, on puolueiden sisällä hyvinkin erilaisia mielipiteitä. Ja hyvä niin. Sisäistä turbulenssia tarvitaan aina ja joka paikassa, myös politiikassa ja puolueiden sisällä. Tietynlainen evoluutio on ihan tervettä.

Kuultiimpa äänestyspaikalla sellainenkin mielipide, että naisehdokas on jo sinänsä järkyttävää, mutta naisten ei pitäisi saada edes äänestää. Rohkea veto, vaalilautakunnan paikalla olleista jäsenistä kaikki olivat naispuolisia henkilöitä.

Kovin mielenkiintoista, sanoisinko. Jos naisillekin olisi suotu äänestysoikeus esimerkiksi tämän silloin ehdotetun varallisuuden mukaan, niin... Mitä siitäkin olisi tullut. Hyvin harva nainen saisi tänä päivänäkään äänestää, koska naisten vaikuttaminen mm. lastenhoitoon ja koulutukseen olisi jäänyt vähemmälle. Nämä ovat kuitenkin asioita, joista myös miehet ovat hyötyneet, koko kansa.

Minä ymmärrän täysin, että Hjallis Harkimosta tuntuu ihan siltä että olisi matsi hävitty (hän viittaa tietenkin jääkiekkoon), mutta minusta niin nyrpeää naamaa ei olisi pitänyt näyttää, kun kommentoi sitä mihin Niinistön voitto kaatui. Porvarinaisiin. Ne naiset, ne naiset...

Minusta yliluutnatti Osku Pajamäki kommentoi täysin oikeutetusti ja rehellisesti sitä, että tästä kampanjasta pitää oppia. Eduskuntavaalit ovat jo ovella eikä aikaakaan, kun organisaatio niiden ympärille tulee polkaista käyntiin.

Ja se sama asia on huomattu. Niin kokeneiden ja nuorempienkin keskuudessa. Olivatpa he puolueen jäseniä tai eivät.

Eheys

Näin torstaina erään lapsuusajan luokkakaverini äidin. Luokkakaveri on teini-eläkeläinen. En tiedä missä vaiheessa niin pääsi käymään. Kun joku on aina ollut persoonallinen/erikoinen/boheemi/ylilahjakas/tms, niin se saattaa tehdä jekut. Eli kun se erilaisuus muuttuukin joksikin sellaiseksi, ettei toinen olekaan meidän kanssa koko aikaa tässä todellisuudessa, se voi jäädä huomaamatta. Ainakin se rajan ylitys.

Mielenterveys on edelleen varsin vaarallinen "alue". Vammaisuus yleensäkin on. Silmiin pistävä erilaisuus on pelottavaa. Se on edelleen Tuntematonta.

Melkein kaksi viikkoa sitten vaalihuoneessa tuntui pahalta, kun eräs minun ikäiseni tyttö luki läpi kaikki ne tahot ja järjestöt, joita autetaan vaalikeräyksellä, eikä löytänyt mielenterveyttä lainkaan. Hän sanoi että: "olisi tosi kiva nähdä joskus tässä jonkun mielenterveysjärjestön nimi". Minusta tuntuu, että tyttö itse kuuluu heihin, joille sitä apua voisi myös suoda. Ja kun mietimme vaikka vaalikeräyksen tv-mainosta, niin sehän yrittää näyttää meille maailman tasa-arvoisempana. Tänä päivänä siinä joukossa kuuluisi olla edes yksi (1) mielenterveys asiaa ajava taho.

Sillä ihmisen henkinen eheys on usein pienestäkin kiinni. Se on asia, joka ei aina ole itsestäänselvyys, joskus se murtuu myös jonkun muun murtamana. Sitä ei voida laittaa piiloon, koska se kulkee kasvojemme eteen vain kärsineempänä ja silloin... Joku voi olla jo menetetty. Hyvinkin monessa mielessä.

Perheen sisällä voi olla monia tapoja suhtautua perheen jäsenen mielenterveydelliseen tilaan. Voidaan leikkiä ettei mitään "erikoista" olekaan tai sitten siitä voidaan puhua ihan kaikille asiana, joka nyt sattuu olemaan nyt vain näin. Aina se on kuitenkin rankkaa. Kaikille.

Ja juuri siksi, että se on niin raskasta, uuvuttavaa ja usein lohdutontakin, sitä pitäisi pystyä käsittelemään, tukemaan ja myöntämään sen olemassa olo.

Minä itse en näe tätäkään asiaa minään eriarvoisuuden oikeutuksena. Sillä olipa ihminen millainen vain, niin tietyt asiat kuuluvat kaikille. Ja syvällä (joskus tosin varsin syvällä, pohjimmaisessa piilossa) sisimmässämme me kaikki tiedämme mitä ne tarkoittavat.

Sillä joskus joku, jonka kroppa on ihan romu voi olla todella älykäs ja taas joku, jonka fyysisessä olemuksessa ei ole mitään huomautettavaa voi olla mieleltään romuna. Ja ziljoona variaatiota näistä kahdesta ja niiden välimaastoista. Eli jokaista pitäisi pystyä käsittelemään yksilönä. Ei julistaa ketään yhteiskunnasta poissuljetuksi vain Siksi tai nostaa ketään yhteiskunnan huipulle vain Siksi (Siksit ovat sisällöltään erilaisia, vaikka yhtä turhia). Ja tämähän on haastavaa. Tiedetään. Haastavimmat "vammat" ovat kuitenkin minusta Ennakkoluulo ja Suppeus.

Jos maailma olisi ihan keskiverto, niin se ei olisi kokonaisuudessan keskivertoinen, ei ainakaan parempi/mahtavampi paikka.

Koska mietin torstain jälkeen jälleen tätä aihetta ja sitä miten asiat vain menevät ja ovat ja joku on jonkunlainen ja joku jotenkin toisenlainen, ja siksi lisäsin tuon Vammaisen vartalon kuvat -bloginkin.

Kuka saa olla duunari ja kuka rikastua?

Pyöriipä tuossa taustalla A-talkin keskustelu. Jaaha. Onko se vapauden riistoa, jos jotkut eivät saa rikastua vapaasti ja mielinmäärin. Myös joidenkin toisten kustannuksella.

Maija-Riitta Ollila sanoi Platonin olleen sitä mieltä, että rikkain saisi olla vain neljä kertaa rikkaampi kuin köyhin. Silloin balanssi säilyisi eikä tulisi liian suurta jakoa ihmisten kesken. Mehän tiedämme, että räikeä rikkauden ja köyhyyden välinen kraatteri saa aikaan asioita, jotka joskus (useinkin) ovat johtaneet mm. veren vuodatukseen. Ja sitä meistä tuskin kukaan haluaa. Minnekään päin maailmaa.

Hyvä on. Joku joka keksii uuden innovatiivisen tuotteen tai vaikkapa tavan toimia on oikeutettu saamaan siitä oman palkkionsa. Mutta onko kunnia yksin hänen tai pienen kärjen, jos sen toteuttamiseen tarvitaan myös muita, kuhnureita? Onko kuningatar mehiläisellä todellakin oikeus syödä kuhnurilta pää?

Etenkin Suomessa luokkakäsitykset ovat minusta kovin hankalia. Suomessa on jo kauan kuka vain voinut nousta köyhästä keskiluokkaan, rikkaaksi ja myös tipahtaa köyhyyteen. Vanhaa rahaa löytyy, kyllä, muttei kovin paljoa. Hyvin pitkälti tämän on suonut vaikkapa ilmainen koulutus, kaikille. Se on suonut mahdollisuuden opiskella asioita, saada korkeakin pätevyys. Lastenhoito on mahdollistanut naisten työskentelyn, joka on kartuttanut naisten ja heidän perheidensä tilipussia.

Jos koulutus menee maksulliseksi, niin joku Albert Einstein voi jäädä vaille mahdollisuutta. Jos sairaanhoito ei pysy kohtuullisissa maksurajoissa, niin vaikkapa lapset voivat joutua asemaan, jossa joku Albert Einstein ei saa tasavertaista mahdollisuutta menestyä, elämässä. Jos vain rikkailla olisi mahdollisuus kouluttautua ja saada kaikki mitä he tarvitsevat... Niin se olisi kovin suppeaa ja rajoittavaa. Suomen kokoisella maalla ei ole siihen varaa.

Totta on, että työtä tulisi tehdä ja sitä työn tekoa arvostaa. Kaikkien pitäisi tehdä työnsä niin, että se auttaisi tätä valtiota. Se jos ottaa toistuvasti rokulipäiviä ja vaikkapa sluipailee työpaikalla, delegoi omat tehtävänsä muille jne. on varastamista. Siitä yhteisestä "pussista".

Sen lisäksi meidän pitäisi olla myös ihmisinä rikkaita, kehittää itseämme, ajatella ja osallistua. Kaikkeen niin, että myös meillä itsellämme olisi parempi olla ja elää. Kun siihen on mahdollisuus.

Joillekin vain tuntuu nimeke/titteli olevan tärkeämpää kuin vaikkapa se mitä on saanut aikaiseksi. Valitettavaa, mutta minusta vallan totta. Olipa kyse sitten mistä ammattikunnasta tai asemasta tahansa. Kuten eräskin sanonta kuuluu: ei kiillotetut kengät herrasmiestä tee. Turha henkselien paukuttelu on ensinnäkin kauhean noloa ja toisekseen kun kupla puhkeaa, niin voihan hitsin vitsi.

Meidän kuuluu saada vapautta, mutta myös elää joissain rajoissa. Keppiä ja porkkanaa. Pitää löytyä omaatuntoa myös sen suhteen mitä tekee, miten tekee ja todellakin tehdä eikä vain puhua lämpimikseen.

Ja olemmeko valmiita katsomaan ihan loppuun voitonmaksimoinnin? Eli sen, kuinka paljon voimme surutta vain maksimoida tulosta? Mutta eihän voittoa voi vain yksistään, ilman ihmisiä, tekijöitä maksimoida? Vai voiko? Minä en ole taloustietelijä tai edes hyvä perusmatematiikassa, mutta jotenkin vain tuntuu vaikealta unohtaa ihmisiä.

Omatunto pitää löytyä. Kaikilta.

Pedro on kissa ja Remu on TzZziiii...

Eilen oli jälleen Tavastialla Tarja Rock. Ostin Valerianin T-paidan. Laulaja pojalla on hyvä ääni ja pitää sanoa, että mähän hokasin että mullapa taitaa olla uusi suosikki bändi. Hyvin vedetty. Mutta jälleen Tavastialla oli ihan liian vähän ihmisiä kuuntelemassa Valeriania. Noh, heidän tappionsa, jotka eivät nähneet eivätkä kuulleet.

Illan yleisön suosikkeja taisivat olla Pedro Hietanen ja Mauri Antero. No senhän ymmärtää. Onhan Pedro ihan kissa. Grrr... Ja jos pienenä minusta ukot olivat vähän epäilyttäviä, niin nyt vain hotzeja. Tzzzziiiii...

Mutta, mutta. Harvoin on kaikki esiintyvät taitelijat niin jees. Ai niin, olihan siellä tanssijoita ja sitten se 9 for 9 + Jouni, mutta hei. Kuka meistä lähtisi selvin päin tekemään jotain noin heviä? bd

Siinä kun seisoin kahden siiderin, EmAaan & Pedron jälkeen kuuntelemassa kun Emma Salokoski & Pekka Kuusisto aloittivat oman esityksensä, niin olikin ihan kesä. Niin kesäinen olo, että saattoi nähdä Bossen jahtaamassa sitruunaperhosia Masalan nummilla. Niin kaunista, oi niin kaunista. Eikä yhtään liian artsia (jotain korkeakulttuurisen ja tekotaiteellisen väliltä) eikä mitään Kuusiston Pekan epätoivoista yritystä olla rento (oletuksella ettei klassisenmusiikin soittajat voi olla rentoja). Ehkä mäkin hankin, niin kuin Marco, sen levyn.

Vaikka ilta Tavastialla oli sisäänpääsyn osilta for free, niin tästähän tulee jo ihan laskua. Ostin sen T-paidan ja haluan netistä Valerianin levyjä, sitten olisi tuo Emman ja Pekan levy ostoslistalla ja VOI! Herra mun jee! Get On! Remu ja Hurriganes olivat kyllä...

Meillä ei ollut musiikintoistamisvälineitä kotona, kun olin pieni. Autossa oli ratio ja kasetin soittomahdollisuus. Kotona oli vessassa Tuitzi-tädin Ameriikoista tuoma wc-paperirullateline, jossa oli radio. Se ei oikein hyvin toiminut.

Autossa oli viisi (5) kasettia. Yksi oli Elvistä, yksi Nat King Colea, kaksi jotain jazzia ja yksi Hurriganesia. Sitten sain Dingon kasetin, mutta koska siitä tuli painajaisia, luukutin sitten näitä muita mitä oli. Ai niin onhan minulla ollut Kake Randelininkin kasetti, aivan. Lastenlauluja en osaa, koska en koskaan kuunnellut/laulanutkaan niitä. Kyllä niitä kasetteja oli jostain saatu, mutta koskaan niitä ei autoon viety. En edes minä. Jo siksi Hurriganes on hyvä. Koska meillä oli joku niiden kasetti autossa, kun olin pieni. Ja olihan mulla lentajämalliset peililasitkin ja nahkatakki, ruskea ihan perusmallia oleva, resoreilla. Sekä kädet syvällä taskuissa.

Vaikka Hurriganesista on oikeasti jäljellä vain Remu, niin kyllä nyt oli ihan mainio kokonaisuus. Kitaristi oli tolkuttoman viilee, punaisissa monoissaan. Ja mitä sitä selittelemään. Tautisen hyvä. Remu on viisas mies, suuri ihminen. Tarvitsee mennä selvittelemään vähän tuota Hurriganes levytilannettakin. Levykauppaan.

Ja te, jotka ette ole vielä äänestäneet, äänestämään sunnuntaina!

Valinnan vapaus ja vastuu

Eräs ystäväni kommentoi tuota onnellisuus otsikon alla ollutta ...paatosta. Niin. Onko se pakoa siitä elämästä johon on syntynyt, noin fyysisen sijainnin osalta, jos suomalainen löytääkin arjen ja miellyttävän elämän Suomen ulkopuolelta?

Kansathan ovat aina vaeltaneet. Eiväthän suomalaisetkaan ole mitään Suomalaisia, vaan venäläis-, saksalais-, ruotsalais-... alunperin afrikkalaisperäisiä. Kuten isäni sanoo, ihmisen kanta-äiti on jäljitetty kahteen paikkaan: Afrikkaan ja Virmailan suvun tilalle. Sillä kuka vain tuntuu löytyvän Virmailan sukuluettelosta. Ehkä juuri Sinäkin.

Mutta mitä jos mikään ei tunnu tuovan rauhaa, tyydytystä? Tai jos lähtee, muttei koskaan jäädäkseen? Jos lähtee, mutta tietää ettei aio edes jäädä kokeilemaan, ei tosi mielellä? Vain palatakseen johonkin, mistä ei löydä Sitä Jotain? Palatakseen siihen mikä on jo valmiiksi Plääh? Eikä se Plääh koskaan ole muuta kuin Plääh? Onko paikassa vika?

Joskus mietin sitä, että millainen minun elämäni olisikaan ollut, jos olisinkin mennyt Tikkurilan Simonkallion ala-asteelle. Äitini totesi: Mutta kun niin ei olisi käynyt. Mutkuttelin asiaa tovin ja äiti vain vastasi, itseään toistaen: Mutta niin ei olisi käynyt.

Joten mitä sitä mutkuttelemaan. Paralelleja todellisuuksia ei ole, tai hyvin harvalla on keino olla kahdessa rinnakkain kulkevassa todellisuudessa tai olla niistä tietoinen. Joten jokainen valinta johtaa seuraavaan valintaan. Ja jos mietin, että olisipa jokin asia niin tai näin, olisi luultavasti myös joku muu seikka silloin toisin. Koska asioilla on usein tiiviskin yhteys.

Jos mummoni ei olisi sellainen kuin on, niin en ehkäpä olisi näin ryhdikäs ja auktoriteetti kunnioitusta vieroksuva. Jos olisinkin jotain (mitä ikinä) niin minulla ei kenties olisi juuri näitä ystäviä ja vaikkapa Mairea ilostuttamassa, raivostuttamassa, rikastuttamassa elämääni.

Kun tämän mutkuttelun turhuuden tajusin, ei ole tarvinnut paljoa mutkutella tai jossitella. Kuten niinkin latteasti sanotaan: Se mikä ei tapa, vahvistaa. Ja mennyt on mennyttä. Tehdylle ei voi mitään. Kokemuksista ja virheistä voi ja sopii oppia. Ja etenkin: se joka ei tee virheitä, ei tee juuri mitään.

Valinnat ovat kuulemma etenkin vaa'oille vaikeita, muttei vesimieskään aina osaa valita. Ainakaan oikein. Virhearviointeja tapahtuu, liiankin kanssa. Mutta ne ovat Minun valintoja ja vihearviointeja. Jokaisellahan on paljon valinnan vapautta. Sitten kylkiäisenä tulee vastuu. Tylsää, mutta näin se vain tuntuisi menevän.

Ja pieni vastuunkanto tekee, ei laiskalle vaan mukavuudenhaluiselle, ihmiselle vain hyvää. Vastuunkanto on kuin pieni ryhtiliike. Jotkut unohtavat, että valintoihin liittyy monen kirjavia, erityyppisiä vastuita. Ne tulevat erimuodoissa ja valepuvuissa. Ne voivat olla koiria, lapsia, velvoitteita, rajoituksia, vaivan näköä...

Mietimmekö liikaa sitä mitä olemme menettäneet tai olemme mahdollisesti voineet menettää? Mietimmekö tarpeeksi usein mitä olemme saaneet ja saavuttaneet valintojemme kautta? Ja jos olisimme valinneet toisin, olisimmeko lainkaan onnellisempia, olisimmeko menestyneet paremmin, kaikilla elämän saroilla? Kaikilla? Ihanko totta?

Vastakkain asettelun aika

Tämä on tässä ja nyt, vuosi 1918. Valitse kenen joukoissa seisot. Plääh. Ihan totta. Maailma on muuttunut ja molemmissa "leireissä" on tapahtunut paljonkin. Jo pelkkä työkulttuurin muutos on tehnyt sen, ettei Tosi Demari olekaan enää perusduunari, joka on käynyt pari hassua vuotta kansakoulua.

Minusta se on jopa itseään alentavaa ajattelua, ettei demarit nyt voisikaan tehdä mitään niin massiivista ja sliipattua kampanjaa kuin porvarit. Niin, että demareiden kuuluu olla nuhjuisia ja slipovereissään nukkavieruja. Voi ei, ei ja ei. Ei aleta maalaamaan suomalaista sielunmaisemaa tästäkin asiasta.

On täysin eri asioita tehdä kampanja hyvin ja hienosti kuin olla vaikkapa porvari. Eihän se nyt niin ole, että jos tekeekin jotain (jopa uudella tavalla) hyvin, niin se ei saisi näyttää myös tämän päivän tuotokselta ja olla hieno. Eikä edelleenkään tarvitse tehdä asioita niin, että näyttäisi vaikkapa porvarilta. Onneksi.

Olla onnellinen ja elää sen kanssa

Ystävältäni Laura O:lta (myöhästynyttä nimipäivää vaan) tuli meili, jossa hän nosti esiin tämän asian jota onnellisuudeksi myös kutsutaan.

"Jostakin radio-ohjelmasta päähäni jäi pätkä keskustelua, jossa haastateltiin onnellisuustutkijaa. Tämä kyseinen henkilö on myöskin julkaissut juuri jonkun kirjan onnelisuudesta.

Keskustelusta kuitenkin jäi mieleeni seuraavat seikat. Elintason nousun myötä täällä pohjoisessa onnellisuuden määrä on laskenut. Tämä on tieteellisesti tutkittua...eli factaa. Samaan aikaan kun kulttuurimme täällä Suomessa on mennyt yhä individualistisempaan suuntaan ja elintason nousulla viitataan nimenomaan yksilön elintasoon ja ostokykyyn, sitä huonomin yhteiskuntamme voi. Sinkkujen suhteellinen määrä on noussut koko ajan samaten yksinäisten vanhusten, jotka jätetään yksin kuolemman pieniin kerrostalo asuntoihin." - Laura O.

Näinhän se menee. Nykyään. Viva la Minä Itse ja vain Minä Itse.

Kukakohan se nyt taas oli... Joku minua viisaampi kuitenkin, joka piirsi käyrän siitä miten me olemme onnellisia. Käppyrä kulkee jollain, kullekin itselleen tyypillisellä tasolla. Jos saamme palkan korotuksen, se hypähtää ylemmäs, mutta vain palautuakseen takaisin itse kullekin tyypilliselle tasolle. Jos voitamma lotossa käppyrä pomppaa kuin raketti, mutta tulee alemmas. Tosin käyrä voi jäädä kulkemaan jonkin verran ylemmäs kuin ennen lottovoittoa. Kuitenkaan ero ei ole suuri.

"Haastattelussa olleen tutkijan mukaan meiltä puuttuu yhteisölisyys." - Laura O.

No, niin puuttuu. Jos et ole käynyt Steiner-koulua, niin sinun ei ole tarvinnut riesaan asti sietää kokonaista luokallista ikäisiäsi. Hyvä jos on ollut edes luokkaa. Luokattomuus, monessakin merkityksessä vie johonkin, joka on kaikessa vapaudessaan ...jotain mitä minä en sanoisi vapaudeksi.

Suomessa on hienoa, jos 16-vuotias on itsenäinen, pärjää itsekseen, käy koulunsa kunnolla, harrastaa kaikkia urheilumuotoja mitä isi ja äiti ovat kersalleen jo vaippaiässä keksineet, ottaa itse selvää internetissä seksiasioista, huumeista ja kaikesta, tajuaa IHAN itse mitä on oikeus ja vääryys, hyvä ja paha. Niinku itsestään.

Sitten on tämä manifesti: Pidä huoli vain itsestäsi. Älä lotkauta korvaasi jos kuulet, että joku tarvitsisi apua. Älä auta, jos tuntematonkin voisi apuasi kaivata. Pysy erossa kaikesta, jossa sinun Minuus voisi joutua osalliseksi johonkin, josta emme voi olla varmoja mitä se on. Älä nolaa itseäsi (paitsi kännissä, koska sitähän ei lasketa, Ei-Pä!), Sinä et kommentoi muiden tekemisiä eivätkä he Sinun, se on "herrasmiessopimus"... Yksin ei ole vielä kukaan selvinnyt. Ei kukaan.

Minulla on uusi idoli. Nyt kun olen katsonut kolme kertaa Maija-Riitta Ollilan haastattelun Punaisessalangassa ja luettuani eilisestä Kauppalehdestä hänen haastattelunsa, olen vakuuttunut. Viisas nainen, suuri ihminen.

Kauppalehden haastattelussa Maija-Riitta Ollila pohtii tätä meidän intoa matkustaa, matkustaa maailman ääriin. Sitä kuinka meillä ihmisillä on taipumus joko lähteä tai jäädä. Jälkimmäinen haluaa karttaa riskejä ja kontrolloida asioita. Mutta, mutta... Minusta tuntuu, että on aivan sama kummasta ihmistyypistä on kyse niin haluamme kamalasti kontrolloida asioita, estää ikäviä asioita tapahtumasta. Tavallaan luonnollista.

Vaan kuinka paljon olemme valmiita itse muuttumaan? Kuinka paljon maailman olisi muututtava, että Minä sopisin siihen?

Ja kuten Maija-Riitta Ollila huomauttaa: Matkan peruskysymys on, lähteekö jostain vai jotain kohti. Itse kärjistäisin hieman, koska tässä kohtaa olen siihen taipuvainen: Pakenetko jotain vai haluatko saavuttaa jotain. Hyvä on, nämäkin asiat voivat elää rinta rinnan, mutta tavallaan eivät.

Voit juosta maailman reunalle, sen ympäri ja takaisin, mutta pääkoppasi seuraa mukanasi ja asiat pitää olla siellä kunnossa. "Matkan vaihtoehtohan on herkistää kokemusmaailmansa niin, että tavallinen elämäkin tuntuisi joltain." - Maija-Riitta Ollila

Itse uskon, että vaikka joskus fyysinen paikan muutos voi helpottaa ajatusten kulkua, mutta silloin ratikkamatkakin on jo matka. Joskus pelkkä hipsiminen keittiöön on se henkisen matkan mitta, joka riittää. Ajatus on syntynyt, se on iskenyt minua kuin halolla päin näköä. Ja etenkin yöllinen ajatuspoukkoilu on, ainakin minulle, usein jotain mikä ihan riittää trippeilyksi. Olen siis onnellinen, kun muistan uneni.

Me haemme ja haemme, muttemme tunne löytävän mitään. Ja mitä me haemme? "No Sitä Jotain, niinku". Mutta mikä kelpaisi? Kelpaisiko mikään?

No onhan se ihan persiistä, ettei kaikki ole niin kuin Voisi olla, eli todella absurdin ihmeellisen ihmeellisesti, täydellisesti. Mutta eikö se nyt olisi ihan to-del-la tylsää? Sitten voisi kuolla. Ei. Sitten ei tarvitsisi edes syntyä.

Reidet tulessa!

Nyt on sitten sellainen talvi kuin talvi voi olla. Pakkasta riittää ja ihan koko loppu viikoksi. Oli ennen pakkastakin enemmän ja pidempään.

No joo.

Vaikka pakkanen onkin vähän ikävää, varsinkin kun tulee vilu ja tuskainen kylmyys, niin on siinä jotain hyvääkin. Tästä voimme varmastikin Bo Ekstamin kanssa olla samaa mieltä. Pääsemme myös kesä-aikaan helpommalla, jos talvella olisi edes muutaman viikon kipakat pakkaset. Ei tervetulleet ökkö-mönkijät talttuvat pakkasen tiukassa otteessa ja runsaat omena- yms. sadot siunaantuvat.

Ehkä olisi syytä varustautua pitkiksillä. Tänään kävellessä Helsingin Messukeskuksesta kotiin reidet olivat suorastaan tulessa. Muutoin varustus oli ihan kohdillaan, mutta AUTS!, hilke ei ole vieläkään kokonaan kaikonnut. Voi olla etten aamulla kävele Messukeskukseen. Voi olla, että pakkaudun jälleen sardiiniksi sardiinien joukkoon SeiskaBeehen.

Lämpöä sydämiin. Ja varustus kohdilleen. Vaikka Siperiasta nyt vähän blosaakin, niin suomalainen selviää. On sitä ennenkin raappahousuissa pärjätty.

Isä & Äiti

Joidenkin mielestä minulla on sairaan lämpimät (ei siis sairaan siistit, vaan sairaan niin kuin sairaus/tauti) välit vanhempiini. Well, elämä on. Sairas.

No pitkältihän asia johtuu siitä, että olemme kaikki samalla alalla ja teen hommia molemmille, autan avaamaan vaikkapa jpg-tiedoston, noin kärjistettäen. Mutta varmasti silläkin on oma painonsa, että olen ainut lapsi (ja vielä NIIIN ihana sellainen). Ja sitten... mitään hyviä selityksiä ei ole.

Pienenä olin molempien mukana töissä. Enemmän isän, koska miehenä isällä oli (tietenkin) "parempi" asema ja persoonana se on sellainen, että... No, harva nukkuu työhuoneensa lattialla kapalevyillä ja viettää siellä kaksi viikkoa putkeen. Joskus minäkin olin isän kanssa tekemässä niin sanottua kolmatta(kymmenettä) vuoroa, nukuin tosin riippukeinussa.

Vanhempien kanssahan palaa herkästi hermo. Se on ihan salettistiletti. Mutta harvassa ovat ne ihmiset, jotka ovat jumissa sinuun niin, että niille voi huutaa ja olla hankala lähes mielin määrin. Toisaalta tämä teoria on kaksisuuntainen, mikä on varsin ...rasittavaa. Mutta tasa-arvoisuus ja solidaarisuus ja jaadi, jaadi, jaa.

Mutta minä en ole ainoa lähipiiristäni, jotka puhuvat vanhempiensa kanssa päivittäin puhelimessa, näkevät päivittäin tai vähintään viikottain. En toki, sehän olisi omituista. Friikkiä. Meistä, minusta ja ystävistäni taas on outoa, ettei joku tiedä mitä perheelleen kuuluu, outoja tai eivät.

Minä tiedän jopa Annan vanhempien kuulumiset ja mitä Annan äiti on naapurin tytön kanssa jutellut. Tai mitä Suskin äiti ja Jude ovat puuhailleet ja kenet Jude on nähnyt menevän Helsinki Clubille silloin ja silloin. Jonnan äiti nyt soittelee ihan suoraan minulle ja näenkin Rayaa melko usein. Vapun äiti kokee joskus, että Vapun lisäksi minun olisi hyvä mennä katsomaan vaikkapa Steiner-koulun "huippumahtavaa" Lapualaisooppera pläjäystä ja vie meidät katsomaan sitä. Olimmehan jo yli 25-vuotiaita.

Me vaan pidämme toisistamme huolta. Sitä se on. Kuten eilen ja tänään, itseasiassa uusinnan uusinnassa, filosofi Riitta-Maija Ollila sanoi, että keskiverto ihmiset luovat yhdessä paremman, luovemman, tehokkaamman, vahvemman ja lahjakkaamman tiimin kuin mikä heidän yhteenlaskettu osaaminen, lahjakkuus jne. olisi erikseen. Plus, pikkaisen sekopäisten ja hupsujen ihmisten kanssa on niin paljon helpompaa ja parempaa olla.

"Pidä huolta itsestäs ja niistä jotka kärsii..." Ja niin edelleen. Elämä on, laiffii.

Huipulla tuulee

Joku neropatti tai sitten Nero ja Patti keksivät rakentaa Helsingin sen nykyiselle paikalle. Ehkä tulisi myös todeta, että sen jälkeen jotkut nerot ja patit ovat päättäneet laajentaa Helsinkiä, kuten on laajennettu.

Helsinki on kuulemma Suomen sataisin paikka. Plus talvisin täällä tuulee niin, että korvat tuntuvat irtoavan päästä ja lähtevän lentoon. Eilen ja tänään tuuli on tosiaankin riepotellut. Talon seinien sisällä putkissa ja kanavissa tuuli pitää älämölöä ja tunnelma meillä on kuin kummitustalossa.

Sitä vain miettii, että mistä kannattaisi lähteä Mairen kanssa lenkkiä heittämään ja pääsisi huiputtamaan tuulta, mutta heti kulman takaa se tempaisee taas tuiverrukseensa.

Siitä huolimatta ylhäällä kalliolla, Alppiharjun korkeimmalla huipulla, on hyvä olla. Kas näin dokumentin (varmaankin taas YLE-Teemalta) Pohjoismantereesta (tai siis ehkä siitä eteläisestä) ja sen jäätiköistä. Siinä puhuttiin myös valtamerien kylmistä virtauksista, joiden ansiosta nk. lämpimät vedet eivät kuumene kestämättömiksi. Ja jos nämä kylmät virtaukset jostain syystä heikkenisivät, niin vesimolekyylit laajenisivat ja silloin vedenpinta nousee. Silloin varmastikin Helsingin keskustakin pitäisi siirtää. Kulttuuritalosta saataisiin ihan hyvä eduskuntatalo ja Kallion kirjastosta Tasavallan Presidentille linna. Ja onhan meillä tässä oma lähi-aseistamo, jolla puolustaa... huippua.

Samaiseen dokumenttiin olen palannut ajatuksissani joka ikinen kerta, kun olen nenääni näyttänyt ulkona. Etelämantereella pakkasta on kuitenkin se kolmekymmentä ja tuulen kanssa se tuntuu kuulemma 80 celsius asteelta. Ja silti, SILTI, japaneesialaiset tutkijat vaan heiluivat ulkona. Ja jos japaneesialaisetkin, niin kyllä minäkin. Tosin välihousujen käyttöä olen jo kerennyt harkita, kun varmasti japaneesialaisetkin sellaisia käyttävät.

Pipo päässä, järki jäässä. Muistakaa silti äänestää. Tästä päivästä ensi tiistaihin on ennakkoäänestys, myös viikonloppuna useammassa paikassa. Ja sitten 29. päivä voi äänestää varsinaisena äänestyspäivänä.

Äänestäminen on ihana asia

Eilen oli sitten presidentinvaalin ensimmäisen kierroksen virallinen ja se varsinainen äänestyspäivä. Olin ensimmäistä kertaa mukana vaalilautakunnassa. Niin. Ihan totta. Kuten aina olin varsin hyvissä ajoin paikalla.

Kalliossa oli ja tulee olemaan kahdenkin viikon päästä melko tiuhaan äänestyspaikkoja. Meidän äänestyspaikka 11E oli ja on siis Agricolankatu 1-3:ssa ja heti Torkkelinmäen toisella harjanteella, parinsadan metrin päässä, on toinen Taidelukiolla. Parin korttelin matkalle mahtuu useampi äänestyspaikka, joka joistain tuntui ihan tolkuttomalta ihmisen pompottelulta. Kun ei voinutkaan äänestää juuri siellä minne oli muiden mukana kävellyt.

Mutta minkäs teet. Listat on laadittu ja meidän äänestysalueeseen kuuluu (kaiken kaikkiaan, ennakkoon äänestäneet mukaan laskettuna) noin 3000 äänioikeutettua. Se on ihan monta se.

Mutta aina voi vielä soittaa ja tarkistaa missä jonkun kuuluisi äänestää, jos ei meidän listalta löydy. Tieto saadaan ja Agricolankadulta ei monikaan joutunut montaa sataa metriä hilpaisemaan omalle äänestyspaikalleen. Eikä äänestysrekistereitä enää voi "päivittää", jos muuttaa vaikkapa kuukautta ennen varsinaista vaalipäivää. Jos muutat Rovaniemeltä Helsinkiin, niin äänestä ennakkoon. Jos muutat Haagasta Kallioon etkä jaksa matkata Haagaan, äänestä ennakkoon.

Mietimmehän mekin tätä nykyistä äänestystapaa, eli äänestämistä paperilapulle, jotka lasketaan sitten manuaalisesti ja sitä miten äänestäminen voisi joskus tulevaisuudessa hoitua, sähköisesti. Mutta tämä on nyt se tapa, jolla ainakin jonkun aikaa ihmisiä valitaan, erinnäisiin tehtäviin.

Minulla oli ainakin hurjan mukavaa, vaikka Stadiakin taitaa pitää patterinsa säpissä viikonloppuisin. Vaalilautakunnassa oli erinomaisen hyvä viilinki ja saimme äänet, äänestäjät, miehet ja naiset sekä yhteenlasketut määrät täsmäämään erinomaisesti ja vain normaalilla ristiintarkastuksella. Koska pidimme sen verran hyvin kirjaa miehistä ja naisista, äänestäneistä päivän aikana jo.

Oli mukava huomata miten ihan kaikista, eri ikäisistä, eri taustasta tulleista ja aatemaailman edustajista oli tärkeää tulla äänestämään. Mutta yhtään "bingoa" (eli täyttä yhden äänestäjäluottelon arkillista äänestämässä käyneitä) emme saavuttaneetkaan. Se olisi vain lämmittänyt kyseisen äänestysalueen vaalilautakuntaa kovasti. Sillä olisihan se hienoa, että juuri meidän äänestyluettelon ihmiset ja äänioikeutetut olisivat olleet vilkkaasti liikenteessä.

Olkoon kuinka latteaa tahansa, niin minusta tuntui todella hienolta olla toivottamassa ihmisiä tervetulleeksi äänestämään, etsiä heidät luettelosta, pari kertaa soittaa jonkun äänestyspaikan perään ja näin auttaa häntä äänestämään, heittää vähän kevyttä jutustelua ihmisten kanssa ja toivottaa hyvää päivän jatkoa.

Yllätyin, että yli puolet vaalilautakuntamme jäsenistä oli alle kolmekymppisisä. Vaikkeis iinä nyt pitäisi olla mitään ihmeellistä. Sehän on suorastaan normaalia, ettei vain yli kolmekymppiset halua olla mukana tällaisessäkään toiminnassa.

Kahden viikon päästä on sitten uusinta. Nyt voi vähän petrata, eli ottaa mukaan esimerkiksi musta leveä tussi, jolla voi todella hienosti piirtää paperille luettelon aakkostukseen perustuva jako, että sen huomaa paremmin. Sillä nopeuttaahan se, että on kaksi henkilöllisyyden tarkastajaa. Mutta jos lista ei katkea kovin fiksusti, niin sillehän ei voi mitään. Se on sitten A-Lus ja Luu:stä Ö:hön.

Äänestäminen on ihanaa, menkää äänestämään. Se ilostuttaa vaalilautakuntaakin. Nyt vain reippautta kaikkien sydämiin ja mieliin. Kahdessa viikossa palautuu hyvin eilisestä puserruksesta ja sitä jaksaa taas, ihan erilailla.

Valle ja Ille

Meidän perheessä oravista on aina pidetty. Tuuhea häntäiset tupsu korvat ovat vekkuleita veli-/tyttökultia. Orava on peto, mutta sellainen josta ei (ihminen) uskoisi. Ellei ole lintubongari. Ehkä syyttävä sormi siirtyy osoittamaan Atlantin taa, Tikun ja Takun luojiin.

Oravat tuntuvat olevan jotenkin joko A) "autokauppiaita", ovelia kavereita, jotka myyvät pihlajasta kävyt vaikka omalle äidille, B) Chicoja, joviaaleja manjana tyyppejä, jotka eivät paljoa paineita ota. Onhan metsä täynnä käpyjä, C) Rähjäisiä, harvakarvaisia häntäpuolia, jotka ovat syntyneet huonojen tähtien alla, D) Ärripurreja, jotka esimerkiksi ovat yleisiä Seurasaaressa. Näiltä palaa herkästi hermo. Ja syystä. Turistit on rasittavia.

Isä ja äiti asuvat Tapaninvainiossa ja heillä pyörii siinä "kaksi" (sillä mistä me tiedämme onko ne aina tai edes koskaan ne kaksi samaa) oravaista, Ville ja Tapani Vainio. Isähän lähtee vaikka keskellä synkintä yötä ostamaan pähkinöitä, jos ne ovat loppu. Sillä "oravan talviruokintaan sitoudutaan". Niin. Se on totta. Vaikka Tapaninvainossa ei kenties orava ruuatta jääkään.

Pappa ruokki Tikkurilan Simonkalliossa yhtä oravaa. Se oli Papan salaorava, koska siitä ei ihan kauheasti puhuttu. Sitten selvisi, että Pappa päästi oravakaverin keittiön ikkunasta sisään ja sitten Pappa oli tavallaan tehnyt namiradan, joka johti toiseen päähän asuntoa ja parvekkeelle.

Esikoulussa huijasin Jonnaa ja Emmaa, että minulla on oma orava, koska näillä oli koirat. Jonna ja Emma selittivät koiristaan ja laadi laadi laa, niin paljon että pieni luikuri oravasta (sellainenhan olisi ollut ihan huippua) sai puheen aiheen edes vaihtumaan. Tällä kuvitteellisella oravalla oli oma "mökki", eli oravatalo takapihalla, siellä sähköt ja sänky. Ja vaikka mitä. Tietenkin Jonna uskoi kaiken. No kukapa ei oraviin uskoisi.

Leninin puistossa on myös kaksi oravaa, joille keksimme Mairen kanssa nimet, kun katselimme sitä säpinää havupuistikossa. Eli he ovat Valle ja Ille. Monikieliset, poliittisesti valveutuneet, tsadilais oravat, joilla on monen mielestä täydellinen asuinpaikka. Keskellä Helsinkiä, kulttuurin ja huvitusten välittömässä läheisyydessä, oma puisto jossa voi kesäisin kuunnella omalta oksalta RSO:n harjoituksia. Ylellistä. Kadehdittavaa. Olisinpa seuraavassa elämässä orava, Leninin puistossa.

4 yötä vaaleihin

Minä kävin jo äänestämässä, niin kuin olin ajatellutkin. Mutta vaalikahveilla ei muistettu käydä. Sen sijaan koirapuistossa käytiin.

Sunnuntaina on kuitenkin vaalipäivä ja herätys aikainen. Sillä vaalilautakunnan varapuheenjohtajan tulee olla varhain äänestyspaikalla. Ja sellainenhan minä nyt olen, Helsingin vaalilautakunta 11 E:ssä.

Minua kuitenkin mietityttää se, että haluaako nyt media ja kaikki ihmiset monta ehdokasta vai olisiko joku semifinaali ja siten puhelinäänestyksellä suoritettava pudotuspeli paikallaan. Sellainenkin ajatus on käynyt mielessä, että mitä me nyt siten muka haluamme.

Jos ei mennä J.P. Rantalan Ylellä pitämiin vaalitentteihin eikä mihinkään yksittäiseen ohjelmaan, tenttiin tai toimittajaan, niin silti voi yleisesti kysyä sitä, että onko se nyt jees että on 8 ehdokasta. Miksi sitten kysytään Laxilta, Hautalalta, Soinilta, Kjallikselta ja Lahdelta sitä onko heidän ehdokkuudessaan mitään järkeä? Onko se nyt jotenkin paha, että on useampi ehdokas? Eikö se ole demokratiaa, että useammalla on mahdollisuus pyrkiä ja osallistua kisaan ja sen myötä keskusteluun? Hmmm...

Ehkä se vuoden 1968 vaalitentti olisi pitänyt tulla ihan normaalilta Ylen kanavalta, jolloin useampi olisi voinut sitä seurata. Ja ihan primetime-aikaan.

Jos Lax on joidenkin tahojen mielestä naurettava puolustaessaan ruotsinkieltä Suomen kaksikielisessä valtiossa, niin mitä tämän väitteen esittäjä edustaa? Jos Halosta syytetään happamaksi, niin millainen kuva toimittajista sitten on jäänyt? Mikäli Niinistö on ollut hyökkäävä ja jotenkin örmy, niin... Ja mitä se on, että toimittaja sanoo tylysti Lahdelle, että "Olkaa nyt hiljaa"? Juu, juu. Saivartelua. Minun puoleltani.

Minua ei oikeastaan juuri lainkaan kiinnosta, tässä yhteydessä, se kuinka hyvä joku ehdokas on rustaamaan 15 minuutissa runon tai aforismin. Enkä oikein ymmärrä sitäkään, että jos pyydetään yhtä esimerkkiä, niin se onkin liian vähän tai että yleensä mikään ei ole hyvä tai tarpeeksi. Levottomia – kun mikään ei riitä.

Miksi meillä on presidentti ja suomalainen parlamenttarismi? Miksei meillä voisi olla täysvaltainen kuningas tai kaikista selkein ratkaisu: diktatuuri. Mietitään sitä, hetki ihan hiljaa.

Voihan homous!

YleTeemalta (selkeästi suosikki kanavaltani) tulee ohjelma Homo Suomi. Minä kysyn: milloin tulee ohjelma Hetero Suomi? Tämä homous/lesbous/bi-seksuaalisuus/kolmas sukupuolisuus on minulle aina ollut jotenkin sellainen asia, jonka leiskutusta, alleviivausta tai mitään merkittäväksi asiaksi nostamista en oikein ymmärrä.

Tietenkin heterojen, näennäisesti, dominoivassa maailmassa, maailmankuvassa on ahdistavaa muiden suuntausten edustajien olla ja sopeutua. Niin kuin vallalla olevien yleistysten keskellä ylipäätään.

Sillä dorka on dorka, oli se mitä tahansa. Sori vaan, mikään taipumus ei tältä tosi seikalta pelasta.

Minusta on tosi ikävää monikin asia, mutta etenkin sellainen, että joku joutuu peittelemään omaa totuutta itsestään kuin myös se, että joku jaksaa pilata myös oman elämänsä etsimällä vikoja muista ja leimaamalla jotkut meistä jonkin aivan toissijaisen piirteen takia. Sillä hyvyys ihmisessä on hyvyyttä ja pahuus pahuutta. Ja nämä olomuodot löytyvät niin homoista ja heteroista, valkoisista, mustista, kristityistä, muslimeista, akateemisista ihmisistä, duunareista, aikuisista, lapsista... lista on loputon.

Mihin lokeroon sitä asettuisi? Vai asettuisiko mihinkään? Lukitsisiko itsensä johonkin suppeuteen vai antaisiko itselleen vapauden olla oma itsensä ja muille vapauden samalla? Voisiko tämä olla ratkaisu mielipahaan, pahaan oloon ja pikkaisen parempaan eloon?

Kukapa ei meistä tuntisi homoja, lesboja, heteroja, mukavia ja typeriä ihmisiä. Niin. Minä tunnen oikein mukavia homoja, lesboja ja heteroja. Sitten tiedän ihan liikaa pällejä heteroja (kenties eniten), homoja, mutta en yhtään lesboa kylläkään. Tämä johtunee kenties siitä, että lesbo-kantani on kovin pieni.

Tämä on vähän sama kuin se, ettei minulla ole juurikaan ulkomaalaisia ystäviä tai etenkään tummaihoisia ystäviä. Jossain vaiheessa oli jotenkin in ja pop, että oli maahanmuuttaja ystäviä [lue: tuttuja/kavereita]. Meitä oikein vietiin maahanmuuttaja kouluun Pukinmäkeen, kuin lapsia Korkeasaareen konsanaan. Tutustumaan erilaisiin elollisiin (ihmisiin).

Sitten jossain vaiheessa se alkoi mennä, minusta, hitusen yli. Joidenkin kivojen ja mukavien ihmisten kanssa olemisesta tuli jonkinlainen kilpailu. Kilpailu jotenkin suvaitsevaisuudesta suhteessa muihin, eli paremmuudesta. Joten päätin, etten "keräile" maahanmuuttajaystäviä.

Sillä ystäviksi muodostutaan, tullaan pikku hiljaa. Kukaan ei voi käskeä olemaan sinun ystäväsi. Ei, ei, ei. Kaikki ystävät ovat vain tulleet elämääni ja mukavien ihmisten kanssa on ollut vain mukava olla.

Steiner-koulussa oli 80–90-luvuilla Helsingin A-koulussa yksi tummaihoinen poika ja vieläpä kolme vuotta ylemmällä luokalla, joten ihan liikaa tuon Tomin kanssa ei tullut oltua tekemisissä. Eikä meidän suvussa kukaan ollut ulkomaalaisen kanssa naimisissa tai avoliitossa, harrastuksissa ei ollut ulkomaalaisia eikä edes sen ajan Kannelmäessä. Minulla oli vain Jari ja Sari, tummaihoiset BabyBorn-nukkeni.

Samaan tapaan en metsästä ystävikseni ketään erityistä. En edes kauniita ja rohkeita. Yhden asian tiedän siitä keitä en ystävikseni halua (enkä naapurikseni, en työtovereiksi jne.): idiootteja, dorkia.

Tyttökullat

Vietimme pitkästä aikaa Annan ja Suskin kanssa yhteisen iltapäivän. Piti lyödä lukkoon syntzäkemujen pitopäivä. Se olisi nyt lauantai 4. päivä helmikuuta. Joten raivatkaa kansa kalentereistanne tilaa!

Teema jääköön vielä salaisuudeksi ja vähän kaikki muukin, koska emme aio kenties panostaa entisaikojen tapaan. Olemmehan jo kolmekymmentä. Tai siis mä olen ja muutkin, melkein. Pyöreitä vuosia on niin paljon hauskempi viettää, vuodesta toiseen.

Paljastettakoon sen verran, että palasimme ensimmäiseen teemaideaan, joka keksittiin jo lähes vuosi sitten. Kun terroristiteemaa olisi ollut niin vaivalloista toteuttaa. Ja ehkä se olisi, EHKÄ, saattanut tuntua vähän mauttomalta joistakin.

Kerkesin jo ajatella, ettei mitään syntzäkemuja edes tule, koska on ollut... kaikkee. Joulu, uusivuosi, Annan vessaremontti, Mairen dedäpunkit ja nämä jatkuvat flunssat. Mutta perinteet ovat perinteitä ja niitä tulee vaalia.

Ja kuten viidenneltä luokalta saakka on ollut tapana kutsun itse, omatoimisesti ihan kaikki. Koska ketä ja millä perusteella nyt jättäisin poiskaan. Ne tulee jotka tulee ja ne jotka eivät tule… se on heidän häpeänsä ja tappionsa.

Tarvitsee väsätä meilikutsut ja greata jotain fantsuu oheissälää... Joo. Jotain todella gruuuvia.

Annahan on Ape, eli siis apina. Suski on Palmu, eli palmupuu. Kopra tarkoittaa "karjalan"murteella kouraa, mutta myös jotain kookos-hedelmään liittyvää. Se tarkoittanee kuivattua kookosta ja sillä on vain positiivisia merkityksiä...

Eli tuossa pientä vinkkiä.


Kuva: www.art.com

Lukutaito

YleTeemalta tuli etälukion ohjelma kirjallisuudesta. Siinä yksi sun toinen kirjailija, toimittaja ja runoilija puhuivat kirjallisuudesta, sen merkityksestä ja vaikkapa olemassaolosta.

Heidän mielestään tärkeää ei ole se, kuinka monta kirjaa elämänsä aikana lukee, lukeeko yhtään kirjaa. Mutta heistä kirjallisuudella on tehtävänsä tässä maailmassa. Jonkun tulee miettiä elämän tarkoitusta, rakkauden riipivää voimaa. Ajattelu ja pohtiminen on tärkeintä.

Niin. No minä en ole mikään lukuhiiri. Olen kamalan kranttu ja jos kirja ei tempaa minua mukaansa, se jää kyllä lepäämään ja voi vaipua unholaankin. Mutta minustakin on vähän omituista, ettei eräs sukulaispoikani ole lähes täysi-ikäisenä lukenut yhtään kirjaa. Onko tämä edes asia josta voi olla ylpeä? Sillä itse en oikein osaa lukea Aku Ankkaa. Itseasiassa ja suoraan sanottuna m inusta Akkari on ihan suolesta. Itse kuulun Mustanaamion koulukuntaan.

Jouluna mietin kymmenenvuotiaita tyttöjä, jotka lukevat vain hevoskirjoja ja muutenkin hukuttautuvat hevosteemaansa. Mutta toisaalta luinhan minäkin pääasiallisesti murhmysteerioita, ollessani saman ikäinen. Vaikka siihen se sitten jäi, dekkareihin. En hakeutunut murhamysteerioihin muutoin.

Isäni jaksaa paasata siitä miten vähän luen, miten en ole lukenut sitä ja tätä ja tuota, oikeaa kirjallisuutta enkä Harry Pottereita. Vaikka se onkin ärsyttävää (etten ole lukenut kaikkea mitä olisi pitänyt ja että äijä aukoo päätään), niin jotenkin lukeminen arjen keskellä ei onnistu. Liikaa hulapaloota. Lukeminen on sitten kuitenkin sen verran mukavaa, että sille tahtoisi antaa aikaa.

Minä en koskaan muista tarkalleen mitä missäkin kirjassa tapahtui, kuka sanoi mitäkin jne. Tunnelma on minulle tärkeämpää ja se mitä kirja itsessään, koko tarinallaan haluaa kertoa. Tämä saattaa johtua oikean aivolohkoni dominoivasta asemasta pääkopassani, eli lukihäröstäni.

Kuten Kari Hotakainen tuossa tv-ohjelmassa sanoi: kirjallisuus on myrkkyä, sillä mikä muu toinen taiteenlaji herättää niin paljon tuntemuksia kaikissa aisteissa.

Metsäratio

No niin. Radiotoimiluvat tulevat jälleen hakuun ja jakoon. Niin...

Radioaalloilla viikonloppuna surffailleena tarvitsee sanoa, että hoh hoijaa. Enkä kyllä mitenkään ole tyrmistynyt hämmästyksestä, jos Uuden KissFM:n kuuntelijaluvut ovat laskussa. Enkä edes sitä, että näin oli jo päässyt käymään ennen kuin Timo Salosen seikkailut tulivat julki. Kuten päivän iltalehdistössä kerrottiin.

Mömmömmin verkkoversiossa ministeri Huovinen sanoo [lue: väittää] ettei lupakierros ole mikään läpihuutojuttu. Hmmm. Jotenkin minä vain jaksan olla skeptinen. Ja kukapa ei haluaisi suomalaiseen radiotoimintaa monipuolisuutta ja Huovisen korostama paikallisuuskin voisi olla suorastaan piristävää. Niin jos ymmärrämme nämä samoin, Huovisen kanssa.

Minun omia suosikkejani ovat musiikin puolesta PlusFM/MetroFM/MikälieFM, KLF ja Sputnik. Jutustelun osalta Lähiradio ja YleCapital ovat sellaisia joita on mielenkiintoista kuunnella. Ymmärsi tai ei puhuttua. Muutoin voin sanoa, etten oikein innostu.

Vaikka aivan aluksi en Juuuson ja Peltsin läpänderistä oikein lämmennytkään, niin alun hakemisen jälkeen se otti loistavasti tuulta siipiensä alle. Kombinaatio oli hyvä. Mutta sitten Juuuso poistui ja ei sitä Äksää jaksakaan enää kuunnella. Kissejä ja Energejä nyt kuuneellaan tasan katvealueella, jos vaihtoehdoksi jäisi vain Nova.

Juuuson ja Peltsin "Miehet, jotka puhuvat kuin radiotoimittajat" oli melkolailla osuva. Sillä sellaistahan se on, puuduttavan yksitoikkoista. Ja jos Äksään palaamme, niin henkilökohtaisesti en jaksa taas yltiömaalaistaustan alleviivaamista yhdistettynä periasettuneeseen hezalaisuuteen. Kuuntelisin Tiinan Iisalmen Eemeli-serkkuakin mielummin, paljon mielummin kuin näitä isoja ja pienia Maldoja, huonoinen sketseineen. Käsikirjoittajien ammattikuntaa tulisi kunnioittaa sen verran, että juontaja olisi juontaja, hyvä sellainen ja suutari pysyisi lestissään.

Viimeisen pisteen kanavan kuuntelulle laitoin kylläkin siinä vaiheessa, kun Aamun Nainen vastasi, ettei YleX:n profiilin sovi, että Ylen uudelta toimitusjohtajalta kyseltäisiin mitään "vakavaa", koska YleX on viihdekanava. Noh, minusta sitten kaikilta Ismo Alangosta, Madonnaan ja Petteri Summasesta vaikka Johnny Deppiin voitaisiin kysellä samoja asioita kuin Mikael Jungneriltakin, eli: Onko sulla koiraa, mikä oli sun lempiruoka opiskeluaikoina tai mikä on sun lempi tv-ohjelma. Eikä siis mitään järkevämpää. Slämbuuk! Ahoy! Kukkuu!?

Eli tämän jälkeen jäljelle ovatkin jääneet nuo jo edellä mainitut. Gruuviakin kuuntelisin, mutta kun ottivat entisen luokkakaverini Kaisan pois eetteristä, niin eipä ole sen jälkeen kukaan oikein osannut Jazz tms. asioista valaista kulttuuriasioissa ignoranttia kuulijaa.

Enkä ole täysin vakuuttunut ajatuksesta, että yksi juoppohullu (Juha Vuorinen) olisi paras mies perustamaan Suomeen omin voimin puheradiota. Vaikka puheradio olisi tosi jees, kuten Egotripin laulussa lauletaan ("se on tosi jeee eee ees").

Mutta tuossa Emmis Communicationissa voisi ollakin pelimiestä. Ja jos tutustuu noihin johtajiin, niin ei se nyt pöllömmältä näytä. Siis se mitä ovat tehneet. Mielenkiintoisena pitäisin itse myös sitä, että näinä aikona on olemassa vieläpä ameriikkalainen virma, jossa halutaan sitouttaa työntekijöitä pitkiin työsuhteisiin ja iloitsevat työntekijän uudesta perheenlisäyksestäkin jopa siinä määrin, että tulokas saa jonkun yhtiön osakkeenkin. Niin, mitä sitä muutamalla osakkeella, mutta eleenä erilainen kuin mitä tänä päivänä on tapana.

Toisekseen mikä antaa minulle edes vähän toivoa on se seikka, ettei Emmis Communacationin eri radioasemilla ole yhtenäistä vormaattia, vaan kukin kanava rakennetaan kyseisen maan kysyntää vastaavaksi ja markkinoiden puuteaukkoihin (raajat ristissä, toivoo hän) sopivaksi. Ei paha, ei lainkaan paha.

Sillä jos Hjallis Harkimo on edelleenkin (nimellisesti, mutta kuitenkin) Urheiluradion, eli mikä se nyt sitten SBS oravannahkakauppojen jälkeen onkaan, päätoimittaja, niin miksei tuollaiset puolihumaanitamerikkalaisetkin voisi saada omaa puheradioasemaa täältä.

Kyllä. Jotain (alan)sisäistä turbulenssia kaivattaisiin. Homma on niin puisevaa, ettei sitä enää jaksa. Ei. On muutoksen aika! Vaikka ihan vaihtelun vuoksi.

Whattou!

Sen lisäksi, että eläydyin erään kesän (kultaisella 80-luvulla) intiaanin yksinkertaiseen ja vaatimattomaan elämänmuotoon, pidin jo pienenä kovasti 20–30-lukujen tunnelmasta. Suuria suosikkejani ovatkin olleet Neiti Marple, Hercule Poirot ja tietenkin Jeeves kera Bertie Woosterin sekä Edith Piaf, Billie Holiday, Duke Ellington jne.

Jos intiaanikesänäni nukuin poppanavuoteellani ja peseydyin sähkösaunassamme (en siis käyttänyt suihkua, koska koin sen liian moderniksi), pidin hiuksiani letillä ja koetin tehdä kaikkea mahdollisimman uutteraa työtä. Niin Jeeves-huumani sai minut innostumaan myös isän äidin Aili-siskon jutuista ja illalliskutsuista, Tukholmassa.

Aina lomillani vieraillessani Aili kertoi kaikki mehukkaimmat jutut (joskus useastikin, turhankin monesti) kaikista sukulaisista ja opetti minua tarjoilemaan välkommsdrinkkejä, punaviiniä jne, kattamaan illallispöydän sekä kaikkea muuta tähteellistä.

Käytin tuon erään syys-talven tummanvihreää golfhenkistä lippahattua ja tummanvihreää popliinitakkia, jossa oli nahkakaulukset. Minulla oli koululaukkuna nahkainensalkku, joka muistutti minusta paremminkin miniatyyri matkalaukkua, joka oli tietenkin vain hyvä asia. Villaiset slipoverit ja villakankaiset suorat housut olivat minusta myöskin varsin loistokkaita.

Ongelmaksi muodostui tietenkin se, ettei tämä suuntaus ollut silloin kuuminta hottia, pikemminkin hotten tottia. Toisten mielipiteistä nyt viis, mutta samalla vaatekerralla ei oikein saa tehtyä erilaisia yhdistelmiä ja villakangashousut todellakin menivät herkästi rikki. Harmillista.

Ehkä minun tulisikin lähteä jälleen Tukholmaan, sanotaanko hiihtolomaksi (jota minulle ei siis tietenkään varsinaisesti ole suotu) ja ottaa kasa mieltä ylentäviä ja ruokkivia kirjoja mukaani. Kuunnella vielä muutamaan otteeseen nuo yli 60 vuotta vanhat mehuisuudet, katsella maisemaa Tukholman kaupungin talolle ja juoda lähes 90-vuotiaan Ailin kanssa malja, jos toinenkin suvun parhaille sattumille, menneille ja tuleville. Sekä kenties hankkia jokin merellinen, mutta paremmin kuninkaalisiin piireihin istuva matkagarderooppi. Reipas henkinen, mutta elegantti. Ehdottomasti elegantti. Sitten ei tarvitsekaan enää kuin valita että meneekö millä VikingLinen laivalla...

I'll say!! Kuullostaa aivan suunnitelmalta.

Kekkonen ja Kekkosen maine

Loppiaisena kuulin jotain, mikä sai minut vielä miettimään sitä Kekkosen muotokuvaa. CIA:n arkistoissa kuulemma todetaan Kekkosesta: Erittäin raaka tyyppi. Tai jotain. Uff!

Niin, niin. Tiesinhän minäkin sen, juu varmaan, mutta ehkä Kekkonen saa olla vain postikortissa ja jääkaapinovessa.

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…

Eilen tuli jälleen ohjelmaa Kekkosesta, eli Urkista. Taas. Tässä jossain 70-luvun tienoilla kuvatussa dokumentaarisessa pätkässä vietettiin päivää Kekkosen kanssa. Mietin, että kuinka paljon tässä ollaan pysytty dokumentaarisessa, todenmukaisessa kuvauksessa. Sillä, kaikella kunnioituksella, tuo aika ja Kekkonen eivät oikein osanneet olla sensuroimatta asioita.

Kuitenkin oli hassun hauskaa katsella miten urpon näköiset ihmiset olivat päättäjiä, liittojohtajia jne. Tosi suppeaa, mutta ei se yleinen hapitus kovin hyvän näköistä ollut. Jos ei olisi tiennyt mistä on kyse olisi pätkää voinut luulla Kummeli-elokuvaksi.

Kekkosella oli hienot lenkkeilyvaatteet ja Urkki hölkkäsi Seurasaaressa. Seurasaari on paikka jossa minä ja esikoulukaverini kävimme joka torstai aamupäivä retkellä, eli ulkoilemassa. Kävelimme aina Tamminiemen ohi, suurin piirtein sievässä parijonossa, kunnes saavuttiin sillan puoliväliin ja siinähän se apinalauma sitten hajosikin kaaokseksi. Oli kaunis ja mahtava lukuvuosi 1984–85.

Minulla on vain yksi, jokseenkin hatara mielikuva, että olisimme törmänneet Kekkoseen. Olimme palaamassa Seurasaaresta ja kuten aina, valtaosa retkeilijöistä olivat hervottomia.

Kävelimme Tamminiementien vasenta laitaa ja hölisimme. Kunnes eräs ja muutama muu alkoivat hiukkailla moikkaa toisella puolella kävelevälle papparaiselle ja tämän seurassa olleille miehille. "Moikkaa, moikkaaa Papparaineen! Zippadippaa! Moikkeliiiis!" Tai jotain tämän tyyppistä, kovin tyypillistä. Tai sitten tämä on toiveajattelua tai ajan kultaamaa haaveunta.

Minä en muista Kekkosen kuolemaa. Muistan vain isän tekemän, sen ajan vitsikkäimmän leikkuulaudan, johon oli piirretty Kekkosen karikatyyriset piirteet. Mutta kun Leonid Brezhnev kuoli, minä itkin. Koska Sillä Sedällä oli niin hienot kulmakarvat ja oli nyt vielä kuollut. Niin...

Vaikka tiedän, ettei Kekkonen mikään siloposkinen ja täysin puhtoinen ollutkaan alan olla niin sekavassa tilassa ja myytin sokaisema, että Kekkosen kuva olisi hieno seinällä. Sellainen oikea öljyväreillä tehty muotokuva. Ei mitään printtipashaa.

Svinhufvudin rintapatsas meillä perheessä jo onkin, jonka minä saan sitten joskus. Eli perin, ellen onnistu sitä aikaisemmin pihistämään. Se on perhekalleus, koska se on kotoisin Elannon piirtämön tiloista. Sen päässä on aukko ja siksi sitä pidettiin sivellintelineenä. Nuo 70-luvun nuoret! Koiviston Elannon aikainen työhuoneentuolikin perheestä löytyy, jonka myös aion periä. Sehän on selvä.

Ja olenhan minä ollut Kustaa Vilkunan entisellä mökillä, pyörinyt samassa tuvassa kuin Kekkonenkin joskus. Historia suhisi korvissa. Ja punaviini.


Kuva: www.eduskunta.fi

Pidetään äänestyslippu korkealla

Ennakkoäänestys on alkanut. Vielä kun löytäisi sen varman paikan, johon oman äänestyslippuni laskin. Se on joku todella hyvä paikka, jossa (sekin) pysyy tallessa ja on helposti löydettävissä. Missä? Noh, etsivä löytää.

Tarkeintähän ei varsinaisesti ole se ketä äänestää, mutta että käyttää äänestysoikeuttaan. Sillä haluan ainakin itse käyttää sitä, kun se minulla on. Kaikillahan sitä ei ole ja ehkä sen silloin paremmin nahoissaan tuntee, että se itselleen myös kuuluisi. Ja vaikka minun ääneni onkin pisara meressä, niin silti koen sen merkittäväksi.

Olen senkin (äänestysoikeuden) kautta tasavertainen kaikien muiden kanssa. Minua viisaammat, rikkaammat, aatelisemmat, miehet ja muut ovat samalla viivalla yhden äänensä kanssa.

Ja toisaalta ehkä se on hyväkin miettiä, edes, kerran kuudessa vuodessa sitäkin asiaa, että kuka on Suomen maan residentti. Ja kenen Minä haluaisin olevan seuraavat kuusi vuotta ressa. Kuusi vuotta on pitkä aika, melkein kokonainen sykli, joten asiat ja ajatukset voivat muuttua. Elämä ja sen arvot olla erilaisia, kuin kuusi vuotta nuorempana, kun maailmakin saattoi olla hitusen erilainen.

Tänä vuonna äänestän ennakkoon. Yleensä varsinainen vaalipäivä on ollut Se Juttu, mutta koska olen vaalilautakunnan varapuheenjohtaja, niin ajattelin minimoida omaa touhottamistani tuolta 15. päivältä.

Mutta silti sitä tarvitsee oikein käydä vaalikahvilla ja ottaa kenties oikein vaalipullakin! Istua alas ja nauttia omasta äänioukeudestaan.