Säädöt sekaisin

Säädöt sekaisin on blogi (ei enää pelkkä kokeilu). Me emme elä suppeassa maailmassa ja sanavapaus on aseemme, joten aiheet ovat varsin vapaita. Eiran demarina ja Erkki Vauramon suurena ihailijana kannatan avointa keskustelua ja mielipiteiden kirjoa. En lähde suureen itsesensuuriin, mutta yritän olla loukkaamatta omaa yksityisyydensuojaani.

maanantaina, helmikuuta 27, 2006

Vajetta päässä

Tehdäänniin, etten lue tätä merkintää kertaakaan läpi ja korjaan vain ne kohdat, jotka näpytellessäni huomaan. Hyvä.

Kello on puoli kaksi, olen edelleen töissä. Päivä tai siis aamu alkoi jo kahdeksalta, joten onhan tässä tullut oltua... Eilen oli jota kuinkin sama homma. Silmät ristissä yritän pitää itseäni hereillä, näin. Ja voi kuinka pahalta tuntuu ajatellakaan, edes hetkeä petiä joka odottaa kotona. Ja sitä että saisi kömpiä peiton alle ja nukkua kokonaiset kuusi tuntia.

Tällaiset 08.00–02.00 päivät ovat vähän raskaita. Aivoissa ei kulje enää edes hippunen sähköä, saati jotain fiksua. Enempää ei uskalla tehdä työtä, koska virhemarginaali sen kuin kasvaa potenssissa. (Toivottavasti tuo ei ole se väärä termi.) Eikä aamulla ehkä ole enää muisti kuvaa siitä , miksi jotain tuli tehtyä niinkuin tuli.

Lisätään hiukan vaikeusastetta. Puhu ammattitermejä englanniksi. Hmmp. Ja vaihda kieltä lennossa. Muista tuo ja tuo, vastaa puhelimeen, juokse avaamaan ovi, laita meili, tulosta se ja tämä ja omalta koneelta ei se juuri yhteys edes toimi.

Niin, vaikka mitäpä uutta tässä nyt edes olisikaan.

Nyt sananen teille, jotka olette sellaisia, jotka teetätte asioita kuten grafiikkaa, taittoja, juttuja ja "kaikkea kivaa" muilla kuin itsellänne. Aineistolla tupataan tarkoittamaan IHAN aikuisten oikeasti vimpan päälle valmista aineistoa. Ei mitään rustailuja, funtsailuja.

Sillä veivaamisen määrä ei tästä maailmasta lopu, mutta sitä voi minimoida. Ja työtehokkuuden ja kannattavuudenkin kannalta olisi vain järkevää, jos homma olisi oikoluettu, muutokset ja uudet oikoluvut tehty, merkitty kohdat, minne mikin tulee tai ei tule. Poistettu liiat asiat, etteivät ole sotkemassa pakkaa entisestään.

Sillä jos niin olisi nytkin käynyt, olisin jo saanut nukkua monta maukasta tuntia.Ja ehkä myös jotkut muutkin kuin minä.

Tunnisteet: ,

perjantaina, helmikuuta 24, 2006

Hopiaa

Asiakas oli ihana, kun halusi päästää minut katsomaan illan jännitysnäytelmää. Tosin taisi olla omakin lehmä ojassa.

Isäni ei ole ollenkaan sporttimiehiä, mutta juoksi pihatietä kotiin, että pääsee katsomaan M15:n taidon näytteitä. Ja voi. Siinä iso mies kieriskelee, surffaa kanavilla hermostuksissaan. Tämä ei ollut meidän iltamme. Ei ihan städäri.

Mutta hopia on hopia. Enemmän kuin suurin osa suomalaisista osasi edes odottaa. Mustat hevoset, curling miehet.

Väliaikaisen toimiston miesten vessaankin oli laitettu (kuulemma) Iltiksen välissä ollut Uusipaavalniemi-juliste. Itse laitoin samaisen jullarin työpisteeni seinään. Jotain dekoratiivista pitää olla, vaikka vain muutamaksi päiväksi.

Tuki-Janin kanssa vertailtiin curling kuulumisia, tietoutta ja mm. linkkejä. Janin MSN-nimikin on lyhyesti: Uusis on kingi. Minä olen nyt kyllä sitä mieltä, että Uusis on minunkin uusi urheilusankari. Sillä tämä laji sopii minun ajatusmaailmaan. Vaikken lajin sääntöjä ja kaikkia hienouksia tiedä enkä tunnekaan. Vielä.

Minulla on vain hyvä fiilis. Kanadan miljoonasta harrastajasta löytyi siis Suomen tuhannen harrastajan joukon valioille sittenkin vastus. Ihan ei oltu siitä varmoja.

Ai niin. Minusta curlingin suomenkielinen nimi voisi olla M15.

Curling kivi: www.novascotiancrystal.com/.../6673/image275.

Tunnisteet: ,

Luovuttaja

Sain tänään kaksi (samaa) viestiä Veripalvelusta, kutsua verenluovutukseen. Kuinka sattuikaan. Olin ajatellutkin asiaa, mutta se oli taas painunut muistin perimmäiseen nurkkaan. Kun koko syksy meni flunssien kourissa ei verta voinut luovuttaa. Ei edes pikku nuhassa, kokeiltu on. Siis päätin kääntyä Yrjönkadun kautta, matkalla väliaikaiselle toimistolleni.

Viimeksi käydessäni halusin tietoa luuydinluovutuksesta. Se osoittautui harmillisen hankalaksi. Paperit piti tilata kotiin, kun ensin oli lukenut infoesitteen, jonka olin jo aikaisemmin lukenut. No soittelin ympäriinsä Veripalvelua ja vaadin saada sähköpostilla pläjäyksen, "Eikö teillä todellakaan ole aineistoa sähköisessä muodossa? Tehän säästäisitte taas yhden postimaksun...". Ja kas, kas. Spostini kilahti. Minulta voi tuota pläjäystä vaikka halutessaan tiedustella.

Nyt minulta kysyttiin haluanko jatkossa luovuttaa myös "muita verituotteita", kuten plasmaa tai erikoistapauksissa potilaalle juuri sopivaa HLA-arvoista verta. Totta kai.

Sillä todennäköisyys vaikkapa luuydinluovutukselle tai edes erikoisverenluovutukselle on varsin pieni. Ja jos kutsu käy, niin ei se vaiva ole kovin mainittava sittenkään.

Luovutin viidettä kertaa. Kokeilemassa olen käynyt varmasti saman verran. Milloin olen ollut vuoden sisään akupunktiossa, pyörtynyt Stockalla, ottanut tatuoinnin tai ollut flunssassa. Yritetty on, mutta luovuttamaan ei ole päästetty. Siksikin minusta Veripalvelun Sydämestä-lehden kansijuttu oli ihan kökkö. Mikko Leppilampi on käynyt toistamiseen verenluovutuksessa. Hoh hoijaa. Noh, jos se saa nuorisoa liikkeelle, niin ihan ok.

Minä olen ollut retuperällä verenluovutuksen suhteen. No, nykyään on helpompaa talsia Yrjönkadulle, joten tässä on tapahtunut kylläkin muutos. Pienenä Markku-serkun kanssa istuimme Kivihaan Veripalvelun kahvilassa ja söimme itsemme täyteen, kun odottelimme isiämme. He luovuttavat mm. plasmaa säännöllisesti. Risto-sedällä on oikein sellainen erikoismerkkikin, jonka saavat kymmeniä ja kymmeniä kertoja luovuttaneet.

Kun täytin jälleen kyselykaavaketta mietin eilistä Pornon kuolema -dokumenttia. Ja sitä miten kivaa on, ettei ole vaikkapa HIV:iä. Mietin sitäkin, että on kiva olla tylsä (kun ei käytä kamaa, naiskentele ympäri kaupunkia jne.), kun sitten voi luovuttaa vertansa. Koska kysyntä on todellista ja sillä on merkitystä. Ja mietin sitä dokumenttia taas ja sitä kuinka tyhmiä ihmiset on (mm. jotkut pornotuottajat ja Paavi), etteivät ymmärrä kondomin etuja.

Kun olin luovuttanut join mehua ja kahvia, söin sämpylän ja jatkoin matkaani. Luovuttaminen on ihan ok.

Tunnisteet: , ,

torstaina, helmikuuta 23, 2006

Curling sanastoa

Nelosen uutisten kautta opin jälleen jotain uutta, curlingista. Städäri tarkoittaa Täydellistä heittoa.

Toissa vuonna Kuusankoskella myöskin asuva (Kuusaalla asuu paljonkin ihmisiä) tätini kertoi valittuja paloja Hezen (syntyperäisen kuusaalaisen) Helsingin slangi tietämyksestä. Suosikkihan on döfä, varsinkin jos sen liittää lauseeseen: Tuolta se döfä nyt tulee.

Mutta tämä tarina liittyi Hezen armeija aikoihin, jolloin kasarmilla oli ollut poikaita myös Helsingistä. Nämä jullit olivat puhuneet Städäristä, mutta se tarkoitti kylläkin Helsinginsanomia a.k.a. Hesaria.

No, tuota Städäriä Heze on saanut puolustaa ja tehdä pesäeroa döfään. Niimpä kun toissa vappuna sitten Kaivopuistossa (oolsounounääs Kaivari) täydellisen upean picnic-leirimme vieressä oli Itse Sami Garam, päätin kysyä asiaa. Eikä se mitään tiennyt. Kun ei ollut varma, niin puhui ihan ympäripyöreitä ja lopuksi totesi, että "Kyyllä se vois Hesaria tarkottaa, mutta en mä... Kai se vois. Vois, vois". No Heze tuli iloiseksi, kun tätini vuosia jatkunut nakittelu osoittautuikin ihan vain... No ehkä sille oli naureskeltu kuitenkin niin paljon, ettei sitä pyyhi mikään pois.

Mutta huomiseksi toivotaan aika montaa städäriä. Raajat ristiin!
"Minä olen Markku Uusipaavalniemi. Älä pidä muita Uusipaavalniemiä."

Tunnisteet: ,

Luovuus tappaa tylsyyden

Heipä hei lapset! Tänään Hanna-täti auttaa teitä oppimaan kuinka tapetaan, silvotaan, murhataan ja vaikkapa teurastetaan Tylsyys. Kyllä. Tähän ei tarvita kuin hippunen innostusta.

Sinun ei tarvitse kuin seurata näitä muutamaa kohtaa, joita myös ohjenuoraksi voimme kutsua:

• Ensin tullaan niin sanotusti ulos laatikosta (tähän ei tarvita kaappia).

• Sitten tehdään jotain, mikä ei sovi normirutiineihin.

• Jotain mitä itsekin voisit (suppeana päivänä) pitää IHAN greisinä. Mutta ei se sitä ole, vaikka onkin.

• Kun vatsalihaksesi eivät enää kestä tai heti kun sinusta tuntuu, voit lopettaa (älä lopeta vain siksi, että joku katsoo sinua vinoon).


• Nyt olet yltiöhysteerisen tilan jälkeen rentoutunut ja tylsyys on tapettu.

Mitä se siten voisi olla, se Jokin? Se on ihan sinusta kiinni. Voit pukeutua siskosi kanssa (jos sinulla siskoa on) vaikkapa halvaksi huoraksi ja mennä ulos täyttömäen päälle ottamaan valokuvia. Niitä on sitten myöhemmin hauska katsella ja ne voivat toimia tylsyydentappajina (koska tilanne palaa niin elävästi mieleesi).

Voit katsella Julmahuvi DVD:ltä Toukon Muksuluuria ja toteuttaa improvisaation keinoja käyttäen jonkun mukailman.

Tai sitten ota näistä kuvista itsellesi mallia. Varmasti lähes kaikki tarvittava löytyy ja jos ei löydy, keksit varmasti jotain vastaavaa. Muista, että aina voit tehdä tylsyydentaposta itsesi näköisen.

Voit myös yhdessä ystävän kanssa leikkiä vaikkapa hylkeenpylkeen kouluttajaa-pouluttajaa, jolloin tarvitsette tietenkin vielä ämpärin sekä esimerkiksi kalapuikkoja. Voitte myös valmistella tätä kohtaa ostamalla kalakarkkeja, mikäli kalapuikot eivät kuulu teidän suosikkeihinne.

Ja näin kaikki lapset osaavat ja tietävät sen kuinka tylsyys tapetaan. Siihen ei tarvita televiisionia eikä edes pleikkakeikkaa. Hitunen vain hulvattomuutta ja avaraa toimintaa, niin homma hoituu kyllä!

Aivan totta! Pekka se siellä jo tietää mitä voisikin keksiä kämppiksen pitkistä kalsareista ja viilipurkeista. Kyllä se Pekka sitten on nokkela poika.

Ja Liisakin keksii, että isällähän on ihan uudet nahkahansikkaat. Kyllä isäkin varmasti ilahtuu, kun hansikkaille on keksitty ihan uutta käyttöä. Niin sitä pitää. Juu ja kyllä, todellakin. Isän karvahatustakin voi olla joksikin.

Nyt Hanna-tädin viikonloppuputki häämöttää jo edessä päin eikä Hanna-täti ehkä millään kerkeä kertomaan mitään uutta eikä mullistavaa, kuin vasta ensi kuussa. Mutta älkää olko lapset huolissanne, kyllä Hanna-täti taas palaa ja silloin Hanna-tädillä on paljon uutta ja jännittävääkin kerrottavanaan.

Mutta siihen asti lapset! Muistakaa olla luovia.

Tunnisteet:

keskiviikkona, helmikuuta 22, 2006

Lankoja pitkin

Eilen soitin elämäni ensimmäisen konferenssipuhelun ja vieläpä jonnekin Yhdysvaltoihin. Huisia. Olin tietenkin ensimmäinen linjoilla, koska täsmällisyys on kuninkaitten kohteliaisuus. Sitten oli jotenkin rahanpolton makua jaaritella olympialaisista ruotsalaisen kanssa, kunnes vihdoin kolmannen tahon ilmestyttyä linjoille päästiin itse asiaan. Tulipa soiteltua.

Kun ei tule ihan joka kuukausikaan soiteltua ulkomaille, niin se on ihan ...jännää. Danielan kanssa nyt ei ole mitään jännitettävää, kun toisen tuntee ja italialaisten kanssa ei ole tuota englanninkielen ääntämis yms. paniikkiakaan. Kun se on ...semmosta muutenkin.

Eilen vähän tunsin itseni urpoksi, kun en osannutkaan heti sanoa jotain, joku typerä sana (kuten font) ei vaan tullut mieleen. Daa'ah! Mutta kai ne ymmärsivät ja minäkin sitten kait. Ja kun ei ole ihmisiä tavannut eikä oikein jutellutkaan, niin ei siitä jostain skånelais-englannista ottanut ihan selvää.

Netin kanssahan on ihan luonnollista haahuilla maailman turuilla ja toreilla, mutta soittelu. Se on niin vanhanaikaista. On jotenkin vain luontevampaa ÄmÄsÄnnäillä. Hitto. Olenpa suppea. Pah! Skypetystä vain kehiin. Mitään aleta itseä kipeäksi maksamaan.

Tunnisteet: ,

Change Me


http://changeme.gettyimages.com/
Niin. Voiko kuva kertoa enemmän kuin tuhat sanaa? Aina? Mutta voiko kuva(t) muuttaa maailmaa? Voiko edes yrittää?

Kuva kaapattu: http://changeme.gettyimages.com/

Tunnisteet:

Syrjintä

Miehiä(kin) syrjitään. Näin se kuulemma menee. Kaikilla elämän alueilla. No minä en tätä yhtään epäile. Kaiken maailman opettaja-, hoiva- yms. aloilla on tällainen akkavalta. Mutta se kuvio on kyllä miestenkin päissä. Äitiys on vahvemmalla kuin isyys, usein. Ei tosin aina. Koti-isät on hyvä juttu ja minusta kukin perhe-/ruokakunta päättäköön itse mikä heille parhaiten sopii.

Naisvaltaisille aloille on ihan oma termi. Naisjohtaja, naiskuski jne. termit ovat ihan turhia. Päätin jo, että alan kutsumaan kaikkia miespuolisia johtajia ja mitä nyt keksinkin miesjohtajiksi. En siis vain johtajiksi. Mutta olen unohtanut tehdä näin. Pitää skarpata.

Minähän vastustan kaikenlaisen syrjinnän lisäksi kiintiöitä. Kumpin asia on täysin bebasta. Yritän pitää mieleni avoimena, sillä jos lähtee turhan tiukkaan suppeuteen on ihan samalla tasolla kuin ne, joita kritisoi. Pieni mies-etuliitteen käyttö on ehkä jossain tilanteissa sopivaa, jos alkaa näyttää siltä, että minua tytötellään.

Tunnisteet:

tiistaina, helmikuuta 21, 2006

Life is a beach and then you dive

Televisiossa oli puhetta kuolemasta ja siitä miten kuolemisesta tulisi ...puhua. Tämähän liittyy tulevan vainajan toiveiden täyttämiseen. Suomenkuvalehdessä oli myös viime vuoden lopulla juttu hautausurakoitsijoista ja kuolemasta, siinä sivussa. Se oli oikein hyvä artikkeli.

Tämähän on aihe, josta tiedän jo nyt joidenkin kammostuvan. Mutta minulle kuolema on seikka joka vain kuuluu elämään.

Minä kannatan kuolemaa. Siinä mielessä, että minusta joskus meidän tarve vedättää jonkun elämää ei ole enää inhimillistä. Takertuminen elämän ohueen lankaan menee joskus sellaiseksi, ettei se ole enää oikeaa elämää. Keinotekoinen hengissäpitäminen on suorastaan joskus karmaisevaa. Se ei anna lohtua eikä estä kuolemaa. Se ei ole arvokasta eikä valmista, ainakaan toista kunnioittavasti siihen mikä on tuleva.

Monta kuukautta katselin rakastamani ja ihailemani mummon kuihtumista ja katoamista. Kun mummoni tajunta pakeni jonnekin morfiinimuurin taakse, se ei tuonut lohtua ei auttanut suruun. Kun tajusi, että ainoat kicksit tulivat morfiinipumpun hurinasta ja nk. lääkityksen tuomasta turrutuksesta, niin olo oli voimaton. Enää ei ollut yhteyttä siihen ihmiseen, jonka olin tuntenut. Häntä ei enää ollut. Kun mummo vihdoin sai rauhan ja matkasi pitkin Tuonelanvirtaa olin minä hyvilläni, mummoni puolesta. Ei toista saa kiusata vain siksi, että se luo meille illuusiota kuoleman voittamisesta. Joskus on suotava ihmiselle rauha.

Senkin muistan, kun mummoni siirrettiin saattohoitoon. Silloin mummo oli itsekin vielä sen verran tolkuissaan, että tiesi minne hänet oli tuotu. Paikkaan josta ei ole paluuta. Ja siellä hän makasi viikkoja ja viikkoja. Kuka meistä haluaisi sellaiseen paikkaan? En minä ainakaan.

Joskus kuolema tulee yllättäen ja se on täysin väärin. Ei ollut meistä vielä sen aika. Mutta mitä sille voimme? Voimme koittaa ehkäistä mm. rattijuoppojen huruttelua valistuksella ja madaltamalla promillerajaa, voimme kehittää turvalaitteita ja -varusteita, voimme luoda standardeja ja toimintamalleja, voimme syödä terveellisesti ja pitää muutoinkin itsestämme huolta. Joskus sekään ei riitä.

Kun lääketiede ja ihmisen viisaus ja tietämys asioista saa uusia mittoja ja edistymme tautien tutkimuksessa, lääkkeiden kehittelyssä, leikkausoperaatioissa, niin kuolemasta on tullut perivihollinen. Se on voitettava.

Tähän voisi sopia sellainen esimerkki, joka sopii kenties myös tähän.
"Nuori ihminen tuntuu tietävän kaiken ja kuinka pitäisi tehdä ja olla, vaikkei hän todellisuudessa tiedä vielä mitään. Nuori aikuinen tuntee tietävänsä vaikka mitä, mutta tietää kenties ihan vähän. Keski-ikäinen kokee olevansa varsin kokenut ja että tuntemusta on melko monesta asiasta vaikka muille jakaa, vaikka kuitenkaan hän ei tiedä kaikkea. Vanhus kokee ettei tiedä juuri mitään, vaikka on kokenut ja nähnyt." Tai jotenkin näin se menee...

Joka tapauksessa minusta tuntuu, että olemme ihmiskuntana tuossa nuoren aikuisuuden kynnyksellä. Meidän on, ainakin länsimaissa, vaikea suhtautua siihen, että jokin toinen on evoluution ruokaketjussa meitä ylempänä, elämä, Luonto Äiti. Se voi olla kohtaloa ja monta muuta asiaa, mutta se voittaa meidät. Se tulee ja sotkee meidän hyvän systeemin ja tekee jotain mikä meistä ei kuulu protokollaan. Se syrjäyttää meidät, ei kysy meiltä "kävisikö kuule jos tehtäisiin näin?".

Haluammeko siksi poissulkea kuoleman ja siihen liittyvän tietoisuuden elomme rajallisuudesta? Koska se kuitenkin on pois meidän vallastamme. Vaikka kuinka rimpuilemme, se on tuleva.

Voi olla, että koska olen jo varhaisessa iässä nähnyt ihmisiä sairaalan letkuihin sidottuina, kahlittuina suhtaudun asiaan näin. He eivät ole koskaan olleet lapsia, nuoria, keski-ikäisiä vaan elämäänsä pitkään kulkeneita. Ajattelinko seitsemän vuotiaana, että tuo ihminen tarvitsee mahdollisuuden saada olla täällä niin kauan kuin se on mahdollista? Tuossa sängyssä, noissa letkuissa ja koneissa. En. Minusta tuntui, että tuo ihminen ei halua olla täällä, saisipa hän olla edes kotona.

Ja meidän piirissämme ei ole monia häitä pidetty (kirkkohäitä ainakaan), kastetilaisuudet ja muut ovat olleet koruttomia, niin kuin kirkosta erkaantuneille luterilaisessa yhteiskunnassa kasvaneille vain sopii. Siksipä olenkin jo hamasta kaukaisuudesta ajatellut, että on oltava suuria juhlia, ihmisten kokoontumisia muulloinkin kuin vain hautajaisissa. On juhlittava myös elämää. Sillä jos ei juhlita elämää yhdessä tärkeiten ihmisten kanssa, niin ketä hautajaisiin sitten pyydetään?

Pidän tärkeänä, että vainajan toiveita kunnioitetaan. Pidän varsin tärkeänä, että ihmisen toiveita kunnioitetaan muutoinkin, mutta myös niitä jotka koskevat hänen toiveitaan sen suhteen kun aika hänestä jättää. Olen välillä miettinyt vaikkapa sitä, että miksi laulamme taas tämän virren, oliko se Maikki-tädistä erityisen kaunis tai Maikin suosikkivirsi? Vai onko tämä joku "yleisesti ihmisistä oikein kaunis ja tilaisuuteen sopiva", yleisvirsi? Halusiko mummo juuri tällaista tarjottavaa, juuri tällaiset pöytäkoristeet? Oliko mummo sanonut pitävänsä juuri tuollaisesta hautakivestä?

Mitä ne asiat, joita sinä päivänä tapahtuu, tarjotaan, kuullaan jne. kertovat tästä ihmisestä? Onko tämä Hänen näköisensä ja tuntuisensa? Joskus hautajaiset ja muistotilaisuudet ovat tuntuneet vierailta. Esimerkiksi Maikki-tädin. Ei Maikki olisi ehkä tällaistä itselleen järjestänyt. Missä oli rönsyilyt, pitsiliinat, pullan tuoksu, kunnon pannukahvi?

Eräs ruotsalainen kielitutkija, kääntäjä, kirjailija ja Suomen ystävä Hans Karlgren oli tehnyt selkeän suunnitelman kuolemansa varalle. Hautajaisjärjestelyt olivat selvät ja ohjelma myös. Pukeutua sai ...anteeksi piti arkivaatetukseen (tummat puvut olivat kielletty), surkutella ei muistotilaisuudessa saanut, piti juoda kaikki se punaviini joka oli varattu ja puhua eletystä elämästä. Hans, jota en itse tuntenut, oli kaiken kuulemani perusteella suuri mies (muutoinkin kuin koonsa puolesta). Hän oli äänittänyt oman muistopuheensa, joka oli kaikessa selkäpiitä karmaisevassa epäsovinnaisuudessaan varsin... kaunista. Ainakin minusta. Niin Hans halusi sanoa, kun aika hänestä jättää, niin hän halusi että häntä muistetaan. Kukapa sen tietää paremmin kuin ihminen itse.


Kuva: http://www.vehmaa.fi/index.php?id=410

Tunnisteet: , , ,

maanantaina, helmikuuta 20, 2006

Curling Rocks

Olympialaiset tunkevat joka tuutista tietoisuuteen, mutta yksi on ylitse muiden. Curling. Jo viime olympialaisten aikaan se oli jäätanssiluistelun ohella jota kuinkin ainoa laji, jota seurasin ja jota haluan myös nyt katsoa. Näistä kahdesta olen katsellut viime päivinä curlingia, jostain syystä.

Juuri mitään en siitä ymmärrä. Onneksi säännöt löytyivät, vaikkei ne nyt minua jaksa tempaista mukaansa. Olen jo kokeneempi curlingin seuraaja. Ymmärrän, ettei jää saa olla liian tasainen ja keinotekoinen kaltevuus näin jälkikäteen tehtynä on vähän huono. Kun voi tulla uria. Tiedän myös, että kivi voi kaartaa metrin verran radalla, jos on hyvä... curlingaaja/curlaaja/what ever.

Curlingia todella tuntuu tulevan toosasta paljon. Ja miksikäs ei curling nostaisi suosiotaan. Peli, jossa yhdistyy jää, kivi, strategioiden rakentaminen eivätkä pelaajat ole naama irvessä on ihan selkeästi menestystuote. Mitä nyt jenkit tuntuvat huutavan aika paljon. Toisaalta kyllähän keihäänkin tiedetään lentävän pitkälle, jos huutaa ihan perkkeleesti.

Norjan ja Tanskan naisten peliä oli mukava katsella, kun naiset hymyilivät suorituksen aikana. Ei runnota ketään mihinkään laitaan eikä tapella. Ei. Hymyillään. Onko tämä siis tällainen "herrasmies"laji?

Oulunkylästä löytyy curlinghalli! Ja siellä voi käydä tutustumassa lajiin. Hmmm. Ja jos katsoo yhteystietoja, niin ihan pätevä tyypi voisi vielä lajiin opastaa. Niin. Suomestahan puuttuu naisten joukkue nytkin olympialaisista.

Hienoahan tässä jäisessä herrasmieslajissa voisi olla myös se, että siihen voisi yhdistää kriketin tapaan myös picnicit. Ja se on aina hyvä asia. Terästettyä kaakaota, keittoja, kuumaa mehua, pallogrillattuja herkkuja kera lämpimän vaatetuksen ja huopien. Sitten se kannustaminen. Voisi taputtaa golfisti tai ihan hihkua. Curling huligaaneja on myös vaikea kuvitella.

Kuva: YLE

Tunnisteet: ,

sunnuntaina, helmikuuta 19, 2006

Kännivahti

Joskus, kun muut ovat vahvassa humalassa, niin itselle on helpompaa hieman myös humaltua. Ei tietenkään liikaa, koska kaikki eivät voi olla kuin ellun kanat. Niin kuin eilen.

Huomaan istuvani jo humaltuneessa seurueessa, joista puolet on Alppiharjun "jalkapallohuligaaneja". Juttujen juonet polveilevat loogisuuden tuolla puolen ja toistoa tapahtuu. Saamme lisää omia tuttuja pöytään ja puheen sorina pulppuilee ylistyssanoja venäläiselle vodkalle. Naapuripöydässä alkaa hulina, tuopit lentävät ja vain vaivoin meidän pöytä malttaa olla menemättä "selvittämään" tilannetta. Huh.

Pöytämme nostaa maljaa toisensa jälkeen, kiivaaseen tahtiin Putinkalle, jopa sellaisella voimalla että lasit eivät sitä kestä. Voi pojat. Mä olen siis ihan huippu tyyppi ja paras ihminen kaikista ja muuta tosi ihanaa ja siis ihan tosi totta. Siis Jonnan jälkeen, ettei tule mitään sanomista.

Yht'äkkiä taksi onkin jo tilattu ja joku (Herra nro 1) vaatimalla vaatii ja yllyttää heikkokuntoisimmankin Herran nro 3:n mukaan. Juuri kun tämä oli ollut jo menossa nukkumaan. Taksissa käydään arvaillaan Mersun vuosimallia (ei innosta kuskia) ja takapenkillä ehdoin tahdoin Herra nro 2 haluaa antaa ajo-ohjeet merikoordinaatein.

Olemme Rautatientorin reunalla. Herra nro 2 kävelee sumeilematta (sumussa tosin) ajotielle. Huudan perään "EEEIII!". Mutta ei hätää, ruotsalaiset jarruttavat. "Mä *HIK* näin ettei she tullut viittäkymppiä. Jos she olish tullut viit-täkymbbiä, niin en kai mä olisi toshta kävel-lyt. Shitä paitzi mul-la *HIK* on arwowaltaa". Ziiijus! Kun saa yhden hätisteltyä ajotieltä, pitää toista hoputtaa tulemaan nyt yli, kokonaan.

Kokeilemme useampaa baaria. Juu. Ei päästä sisään. Aina Se Joku on liian humalassa. Yksi ylitse kahden muun. Herra nro 1 painelee kuin rusakko monta metriä edellä, ei kuule eikä pysähdy. Herra nro 2 on pyytänyt että pidän hänestä huolta, kun on "aika" humalassa. Herra nro 3 kieltää olevansa edes humalassa. Kaksi jälkimmäistä kulkevat molemmin puolin käsikynkässäni. Huojumme eteen päin. Vähän sekavia kuulumisia puhelimitse Vantaan risteilyhotelliin ja eteen päin.

Otamme taas taksin. Lostariin. Juu. Liian humalassa. Nou kän duu. Noh, jos vaikka kokeiltaisiin Biiffiä. Pienen ohjeistuksen ja treenin jälkeen kaikki pysyvät suunnilleen tolpillaan ja katsekaan ei ihan ole holtiton. Päästään sisään. Vähän kiitos siitä ovimiehen ja meidän yhteisen Steiner-taustankin takia ja rutkasti onnella. Mutta tiskillä ne menee ja myy KAIKILLE lisää alkomahoolia. Eiiiii...

Sitten Herra nro 3 myöntää olevansa ihan hitusen, pikkuriikkisen humalassa ja päättää lähteä kotiin, puoli tuopillista olutta paidallaan. Ok. Me muut kurvaamme hamppariravintolaan. Siellä Herran nro 2 puhuu konservatiivisuudestaan ja uskonnon merkityksestä meidän sukupolvelle. "Ushkonto *HIK* on meidän shukupolvel-le tabu". Ja sitten Uudelle ylioppilastalolle. Ristiriitaisessa interiöörin ja pukuloiston keskellä juomme vielä vähän ja tanssimme, kun Herra nro 2:n hikka lähtee vain tanssimalla.

Ja ei ole totta! Herra nro 1 ehdottaa kotiin lähtöä. Ihan itse ja oma-aloitteisesti. Herrat 1 ja 2 sopivat, että kun nyt ei tullut vedettyä ihan kunnon perseitä, niin se pitää toteuttaa joku toinen kerta.

Tunnisteet: , ,

lauantaina, helmikuuta 18, 2006

Vaarallisilla vesillä

Eilen olimme auttamassa vähän Mannaa ja Argusta. Minä en kyllä tehnyt mitään. Manna, joka on näillä näppäimillä synnyttämässä (ei siis juuri nyt, mutta pian) maalasi ja kyykki. Osin kai siksi, että kyykkiminen on kuulemma hyväksi Niille lihaksille ja kun Ne lihakset ovat kunnossa, Ne eivät niin repeile, kun Tuli-Liekki vihdoin syntyy.

Meitä on muutama, joilla ei ole lapsia lähiaikoina todellakaan näköpiirissä. Siis minä ja nämä lähimmät kaverini, joiden vaikutuspiirissä olen ollut jo vuosia. Vaikka tuokaan ei pidä enää ihan paikkaansa. Verkko tiivistyy, niin sanoakseni.

Tavallaan henkiset paineet ovat kasvaneet. Niitä kiehuttavat alipainekattiloissa ulkopuoliset tahot, vaikka onhan aihe käynyt kaikkien meidän mielissä ja minullakin ollut nk. vauvakuumetta. Kuitenkaan minusta tai meistä ei tunnu siltä, että meidän pitäisi täyttää tämä maa jälkeläisillä. Niin paljon kuin sitä vanhempamme, mummomme ja Vanhasen Matti toivoisivatkin. Ei ainakaan ihan vielä. Vaikka olemme pian ensisynnyttäjien keski-iän korvilla tai jo jossain niskassa.

Sovimme kuitenkin muutamien kanssa, että jos ja kun, ehkä, mahdollisesti jonain päivänä saamme lapsia, niin...

- joku roti pitää olla ja pitää
- lapset elävät Piip nuhteessa
- olemme tiukkoja, mutta reiluja
- lapsille ei lässytetä (eihän ne opi ikinä muuten puhumaan ymmärrettävästi)
- muutkin komentavat lapsiamme kuin vain me (osa meistä on tai on ollut kaupoissa töissä...)
... sekä paljon muita kohtia.

Siinä on hippu totuutta, että lemmikki valmistaa ihmistä hyvin lasten saantia varten. Maire ainakin on hyvää treeniä. Ei pidä taipua koiran tahtoon tai se vie omasi kokonaan. Eli kulkee ylitsesi ja lävitsesi. Kunnioitus tulee ansaita eikä sitä saa huutamalla tai läppimällä. Kurittaakin pitää, mutta pitää muistaa että se on ignooraamista. Hyvistä teoista ja käytöksestä pitää muistaa kehua ja palkita.

Itse olen saanut kymmeniä barbeja (joista osasta on tehty ovigranssi), pehmoleluja (jotka asuvat ullakolla), hiuspompuloita ja muuta sälää. Tavarasta ei ollut puutetta. Mutta koskaan en mankunut. En A) kehdannut, B) uskaltanut enkä tohtinut ja C) tarvinnut yleensä juuri mitään. Sain pyytämättäkin asioita ja olla myös valitsemassa esim. vaatteita. Ja jostain syystä pitkään isä ja äiti osasivat valita kivoja juttuja. En huutanut karkkia kaupassa, koska en tiennyt karkeista mitään ennen kuin sain itseäni vanhempia kavereita. Grillillä otin porilaisen kanssa maitoa, koska isäkin otti. Kuulit joi maitoa. Niin kuin minä ja iskä.

Perhepäivähoidossa ei karkeista ollut puhettakaan. Ei lainkaan. Meillä oli Pirjon kanssa sopimus, että jos itse otti lautaselle ruokaa, niin se oli syötävä. Piste. Jos annos oli valmiina eikä jaksanut, sai lautaselle jättää sen mitä ei jaksanut. Ei saanut rohmuta eikä tuhlata ruokaa. Opin kellon viisi vuotiaana ja ajamaan ilman appareita vähän alle.

Aili-tädin luona tehtiin hyvin selväksi se, että nuorimmainen saa ottaa vaikkapa ruokaa viimeisenä. Tai siis, että vanhin naispuolinen vieras saa ensimmäisenä, sitten toiseksi vanhin jne. Sitten miehistä vanhin jne. ja lopuksi emäntä ja emännän apulainen, minä. Ja auta armias, jos menit sörkkimään! Opin myös kaatamaan viiniä oikeaoppisesti ja kaatamaan sherryä juuri sopivasti.

Mummo piti huolen ettei ryhti notkahtanut ja ettei tytöt kävele kädet taskussa eivätkä vihellä, vaikka isän kanssa kylläkin vihellettiin.Mummo opetti myös, että ovi pitää avata muille. Ja myös sen, että jos ihmiset eivät kiittäneet perään sai huikata "kiitos".

Äiti opetti, että on vain tilanteita ja tilaisuuksia joissa pitää jaksaa olla kiltisti, hiljaa ja mukisematta. Pitää pukeutua tilanteen mukaan ja myös käyttäytyä. Pitää päästää vanhemmat ihmiset bussissa istumaan. Ja jos mummelit naputtavat turhaan, niin on vain entistäkin kohteliaampi. Sillä se niitä juurikin ärsyttää.

Isä jankutti ar-ti-ku-laa-ti-os-ta ja siitä, että pitää puhua sel-väs-ti. Ei saa mumista eikä lauseen loppuja niellä. Noh, tästä kuullaan edelleen: "Taas sä sekoilet! Eihän tosta saa mi-tään selvää. Hengitä nyt ensin ja alota alusta!". Ja lässyttäminen, se piti lopettaa. Sitähän ei jaksa kukaan kuunnella. Eikä siitä saa mitään selvää.

Sitten tuli tietenkin Bosse kuvioihin ja suoraan sanottuna Bosse oli kuin raikas tuulahdus, vuosien jälkeen. Tasa-arvoista meininkiä eikä mitään ihmeellisiä armonpullia ja villaisilla paineluja. Sama kohtelu samoista teoista, hyvistä ja vähemmän hyvistä.

Minusta vaikkapa Aili-täti tuntui joskus hitusen ahdistavalta, mutta sitten se olikin hauskaa ja kivaa olla "salin" vastaava. Oli jännittävää kattaa pöytä kaikkine haarukoineen ja laseineen, tarjoilla ja leikkiä hovimestaria. Sai matkia kaikkia maneereita, joita oli vanhoissa suomielokuvissa nähnyt ja kuullut. Olla Butler.

Hyvällä ryhdilläni peittosin eukan tunneilla jota kuinkin kaikki, kun piti kannatella päälaella eukkasauvaa ja kulkea musiikin tahdissa, mennä kyykkyyn ja nousta jälleen ylös. Ja papat kutsuvat joskus vieläkin "komeaksi". Miten se lämmittääkään. Olla komea tyttö.

Siksipä minä olen kai aika tiukkis. Ihan reilu, mukava ja hauskakin, mutta melko tylsän nihkeä. Pyydä minulta leipää ja syö siitä vain makkarat, niin istut pöydässä niin kauan kunnes se pyytämäsi leipäkin on syöty.

Yritän ajatella miltä minusta pienenä tuntui olla aikuisten kanssa, ravata asioilla, kaupoissa ja pankeissa. Mikä oli tylsää, mutta tavallaan ihan jännää. Mikä aikuisissa vähän pelotti, milloin olisi ollut kiva jos he olisivat kysyneet jotain (vaikka onko sulla jo nälkä tai vessahätä). Teen mielelläni sopimuksia, joihin molempien tulee sitoutua. Esim: Nyt käydään ensin hoitamassa tämä ja tämä, niin sitten menemme Kaivariin jäätelölle. Mutta ensin ne asiat. Tai kysyn kumpaa ruokaa lapsi haluaa: lihapullia perunamuussilla vai spagettia, kotona. Niistä saa valita, mutta kolmatta vaihtoehtoa ei ole. Vaihtoehtona ei ole Mäkkäriä eikä tule.

Lapset ovat tyyppejä. Eivät vanhempiensa kopioita, vaan jotain ihan omaansa. He ovat olentoja, jotka ovat itsenäisiä. He saavat ja joutuvat elämään, olemaan ja kestämään eloa vanhempiensa kanssa, ainakin 18-vuotiaiksi. Jos ovat onnekkaita vielä paljon pidempään. He saavat ristikseen suvun ja kaikki ympäröivät ihmiset. Heistä tulee geenien ja ympäristön muovaamia yksilöitä. Lapset ovat koko yhteisön lapsia. Minusta se vaan on niin. He eivät ole yksin äidin, eikä pelkästään äidin ja isän. On mummit, kummit, tädit, sedät, serkut ja muut.

Meidän ja muiden lapset... Ääääh. Se on kovin suppeaa. Meidän lapset ovat kilttejä, mutta ne muiden lapset... Niimpä niin. Jotkut vetävät rajaa siihenkin kuka on nyt ihan aikuisten oikeasti meidän lapsi. Voi käydä vähän raskaaksi vetää linjaa uus- sateenkaari-, yh-, ydin-, vuoroviikoin-, adoptio- monikko- jne. perheiden ja niiden jäsenien sekä jäsenien välisten suhteiden välille. Kakarat ovat kakaroita.

Kuten isäni (niin julmasti) sanoo: Jotkut syntyvät paskiaisiksi.

Joistain tulee pikku paholaisia. Tai rasittavia. Rasittavia viisivuotiaita, rasittavia kymmenevuotiaita ja rasittavina viisitoistavuotiaina nämä Lässyn-Lässyssä eläneet nostavat vanhempansa rappukäytävään.

On ihan normaalia, että kymmnenvuotiasta vitsittää vanhempien "tunkeutuminen" kymmenenvuotiaan reviirille ja puuttuminen kymmenenvuotiaan "omiin" asioihin. Kymmenenvuotiaan henkistä kasvua ja fyysistäkin pitää hitusen osata kunnioittaa. Maailma ja kehokin alkaa epäilyttävästi muuttumaan. Kukin ikäkausi on omansa ja näin se vain menee, on mennyt ja tulee menemään.

Lapsia ei pidä aliarvioida, mutta heille ei voi antaa ihan vapaita käsiä toimia kuten parhaaksi näkevät ja kokevat.

Toisten lasten ojentaminen on to-del-la vaarallista. Kasvatukseen tai vaikkapa sokerin kulutukseen on totaalisen vaikea todeta omaa mielipidettä. Silloin ollaan kuin siinä Pikkukakkosen infopläjäyksessä, heikoilla jäillä.

Mutta etukäteen voi jo alkaa käymään asioita läpi. Mitkä ovat sellaisia asioita, joita on ehkäpä hyvä alkaa tolkuttamaan jo nyt omille vanhemmilleen? Kun luu on paksua, niin viesti kulkee ehkä hitaasti selkärankaan ja lihasmuistiin.

Ja toisaalta. Muiden lapsethan eivät ole minun. Mutta minun kotonani ja minun kanssani asiat sitten tehdään, niin kuin tehdään. En minä edes oppisi kaikkia ihmeellisyyksiä mitä kullakin on tapana omien seinien sisällä tehdä. Ellei lapsella ole lääkitystä tai jotain todellakin merkittävää erilaisuutta tai ominaisuutta, niin häntä kohdellaan ihan vaan Lapsena. Ja vaikka olisikin, niin lapsi on Lapsi.

Välillä pitää soittaa äidille ja kysyä, että oliko elämä minunkin kanssa noin hitsin vitsin vaikeaa. No eihän se aina ollut helppoa sovittaa töitä ja perhettä, mutta kyllä se tuntui vanhemmilta ihan luonnistuvan. Jo 70-luvulla, kun olin vajaat puolivuotta lähdimme ulkkomaille. Kun olin pari vuotta vanhempi lähdimme jälleen. Kävin kaupassa, bensiksella ja vaikka missä vanhempieni vana vedessä. Kun nukutti, nukuin, vaikka isän työpaikalla. Kun nälätti sai ruokaa, parhaimmillaan Maikki-tädin luona tai bensiksellä. Kun piti pitää turpa kiinni, se pidettiin. Go with the flow. It's like the motion of the ocean.

Päätin jo tässä, että antaa olla. Jos nykyään koko homma on noin hitsin vitsin vaikeaa ja asiat pitää tehdä niin ja noin ja hitsin vitsin vaikeasti, niin ei ole "mun juttu". Jos ei saa pitää kuria ja lapsi pitää nukuttaa juurikin tietyllä kellon lyömällä, niin ei toimi mulla. Mutta Jonna vakuutti, Jaakko vahvisti ja äiti todisti, että jokainen staaplaa tyylillään. Että saa olla tiukka, saa pukea oravapukuun, voi antaa "kiinteää"(mössö)ruokaa jo kolmikuukautisena ja lähteä ulkkomaillekin eikä tarvitse antaa sokeria vaikka muut antaisivatkin. Eikä kaiken tarvitse olla niin hitsin vitsin vaikeaa. Ja kun Manna ja Argus kuitenkin saavat lapsensa nyt ensimmäisinä, niin siitä voidaan olla varmoja, että löytyy edes yksi paikka missä rajat eli limitit ovat selkeät. Ihan kaikille.

Okkei. Ja jos saa pukea lapset vielä paitaan, jossa lukee: Mummys little monkey, niin olen avoin ajatukselle sekä mahdollisuudelle. Mutta sitä mietin, että jatkanko geeniperimääni vai päädynkö toisenlaiseen ratkaisuun. Maailmassa on niin monta...

...ihmeellistä asiaa.

Tunnisteet: , , ,

torstaina, helmikuuta 16, 2006

Flower Power

Tämä vuosi on alkanut mukavasti, ainakin kukkien osalta. Yleensä meillä ei juurikaan harrasteta leikkokukkia, mutta nyt alkuvuoden juhlien saattamina niitäkin on kotiimme ilmestynyt. Tästä saisi tulla ihan tapa.

Banaaniahan se on, mutta kukat piristyttävät ja ilostuttavat. Ne tervehtivät sinua, kun tulet kotiin omalla olemuksellaan ja mahdollisella tuoksullaan. Saavat olon niin kevyeksi. Kukat ovat aika tosi jees. Ja kun kukkia ostaa, niin tulee ihan eurooppalainen olo. Itse kannan yleensä kukkapukettini ikään kuin kainalossa, en roikota niitä narusta. Voidaan sanoa, että kukkia on vain niin ihana syleillä. Ja kesä aikaan on mukavaa, jos pukettia ei sumputeta, vaan kukat saavat ilostuttaa kaikkia, joiden ohi kulkevat.

Päätäni on särkenyt koko päivän, mutta ei se mitään. Ulkona baiztaa auzinko ja kohta on kevät. Keväiset tuoksut ovat tuloillaan ja kaikki puhkeaa nupuilleen. Ihan pian. Niin ihanan pian.

Raajat ristiin, ettei Suomeen liihottavilla siivekkäillä ole pyrstöflunssaa ja kaikki upeat joutsenemme ja muut nokkavat siipeilijät säästyvät modeemeilta epidemioilta. Muuta huolta minulla ei kevääseen liittyen olekaan.

Tunnisteet: ,

keskiviikkona, helmikuuta 15, 2006

Slowrider

Minä olen aina pitänyt autolla ajamisesta. Jo aivan pienenä tyttölöisenä autoilu oli siistiä. Mazda 626 oli kova juttu, varsinkin kun siihen yhdisti punaiset peililasit.

Noh. Beatrixella koko ajokokemus on palannut siihen mielettömän oikeaan autoilun tunnelmaan. Ei tee mieli ajaa lujaa, ei luukuttaa radiota. Mieli ja sielu lepäävät Beatrixen kyydissä. Penkkien jousitus on kuin aaltojen kevyt tuuditus.

Tunnisteet: ,

tiistaina, helmikuuta 14, 2006

Ystävyys on kuin pieni porsas

Tänään on siis Ystävänpäivä. Olkoonkin hömpän pömppän ja markkinamiesten keksimä päivä, niin ei se ole yhtään tyhmempi idea. Juhlia ystävävyyttä. Eikä halutessaan rahaa tarvitse käyttää yhtään. Ei tarvitse lähettää kortin korttia. Ystävyys on ilmaista. Mutta se on kuin pieni porsas, jota on syötettävä joka päivä...

Tosin voihan sitä ystäviään muistaa, niin kuin aina muulloinkin. Ei tarvitse sanoa "Ou Ai laaav juu, Ai sou laaav juu", ei valuttaa siirappia. Voi lyödä ystävää selkään ja sanoa sanottavansa selkeästi artikuloiden ja ryhdikkäästi.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 22 vuotta siitä, kun tutustuin mm. Jonnaan, Suskiin, Vappuun, Jossuun, Juho-Lauriin ja Jojoon. Sehän on melkein ihmiselämä. Ja tänään olen jutellut jo Suskin, Vapun ja Jonnan kanssa. On hienoa, että suurinta osaa vuonna 1984 saaduista ystävistä tapaan edelleen, osaa tosin epäsäännöllisen säännöllisesti. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 16 vuotta siitä, kun tutuistuin Annikaan ja Kerttuun. Annikaa näin sunnuntaina, Kerttua tänään. Laura O:hon tutuistuin vuonna 1995, eli 11 vuotta sitten (jos osaan laskea). Sitten on Janneja, Juhoja, Lauroja, Mioja joita tapaa kun tapaa.

Tästä kiitos isälle ja äidille, että valitsivat minulle sen koulun, jota kävin. Kaupanpäällisiksi tuli tietenkin mm. Suskin, Vapun ja Jonnan vanhemmat, joita voi kai myös ystäviksi kutsua. Ja tietenkin Inni, Jonnan pikkusisko.

Väliin on mahtunut kavereita ja ystäviä, joiden kanssa tiet ovat eronneet ja jälleen jossain törmänneet. Ja sitten sitä tutustuu ystävien kauttaa itsellekin uusiin ystäviin, niin kuin Tiinaan ja Pikkulikkoihin.

Reetaankin voi lätkäistä kahdeksan vuoden ystävyysleiman. Ja mm. Anna on melko uusi ystävä, tällä asteikolla. Me olemme tunteneet vasta (vas-ta!) seitsemän vuotta. Sitten se onkin ollut päivittäistä bondingia.

Poikaystäväkin on vuodelta 1998 ja kaikki sitä kautta saadut ystävät, Liekkijumala Argukset, Simot, Saarat, Veskut, Epet ja muut. Ja Anttia voi taas kiittää siitä. Sitä yrmeää Anttia, joka oli rinnakkaisella jo vuonna yksi ja kaksi. Anttia, joka nykyään on ihan leppoisa ja iloinen.

Tuntuu ihan hassulta, että aika on niin ...hassu käsite. Nykyään kymmenenkin vuotta tuntuu ihan hetkeltä ja sitten taas toisaalta Mannankin olen tuntenut mitä nelisen vuotta, mutta se tuntuu paljon pidemmältä ajalta. Sannan, Oskun, Totin ja Noorankin vain viitisen vuotta.

Nyt kun tässä näitä miettii ja laskee, niin tulee ihan haikea olo. Haikea, mutta hyvä. On se ihanaa, kun onkin niin paljon ystäviä ja He ovat vielä niin mukavia ja heidän olemassa olostaan voi ja saa nauttia. On mukava huomata, että uusiakin ystävyyksiä syntyy. Jani on siitä hyvä esimerkki. Janikin on niin mukava. Ja Innin Sasu ja Sasun serkku Hesus.

Lämmitäköön helmikuinen aurinko kaikkien ystävyyttä ja sydämiä. Hyvää ystävyydenpäivää, kaikille!

Tunnisteet:

sunnuntaina, helmikuuta 12, 2006

Suosikkikuvailluusioni


1. Rentoudu ja keskity tuijottamaan kuvion keskellä olevaa 4 pientä pistettä n. 30-40 sekuntia

2. Katso sen jälkeen jossain lähelläsi olevaa yksiväristä vaaleaa seinää

3. Huomaat, että seinälle ilmestyy valkoinen ympyräkuvio

4. Räpyttele nyt silmiäsi pari kertaa ja ympyrän sisälle muodostuu kuva

5. Mitä näet nyt? Tai oikeammin sanottuna – kenet näet?

Ja sitten voi enää kysyä miksei tätä ole maalattu julkean isolla jonkun talon päätyyn, jonka edessä matelee joka päivä ruuhkasuomi...

Tunnisteet:

Olen Touko

"Juonnat enemmän tai vähemmän suosittua Muksuluuri-lastenohjelmaa. Sinulle tyypillisiä ominaisuuksia ovat leikkimielinen ja kiireetön arki, erilaisten asusteiden käyttö ja innostuminen askartelusta. Tulet myös toimeen lasten kanssa. Päällisin puolin olet iloinen, mutta sisälläsi voi kyteä vaikeitakin ongelmia."

Tämähän on niiiin totta. Paras henkilökuvaus ikinä. Parempi kuin yksikään henkilökohtainen astrologinenkartta tai muu vastaava, huuhaa. Ja Touko on ollut vielä suosikkini, ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien.

Katsoin juuri perjantaina Julmahuvi-Diiviidiitä ja Touko Pouko, apinainkuningas nosti kevätauringosta häkeltynyttä mielialaani huimasti. Pitäisi varmasti askarrellapaskarrella sellainen säteilysuoja... AaaAaAaaAaaaAaaaaAa!

Testaa itsesi.

Tunnisteet: ,

lauantaina, helmikuuta 11, 2006

Beatrix


Vuoden 1979 mallin Mercedes-Benz SE. Leuhkan viilee laiva, joka on automaattivaihteinen ja keskuslukitteinen. Bada bling, bling. Pientä decorationia vielä vähän, niin avot!

Vuoronumerot koeajokyydittäville jaossa. Päivä- ja iltaristeilyjä. Hyvää musaa (pienellä teknisellä varauksella) ja tunnelmaa.

Nimi meni uusiksi, koska Hildegard oli ihan liian vaikea. Toisekseen Baetrix on johdos latinan sanasta, joka tarkoittaa matkaajaa.

Jos kiinnostaa musta hyvin pidetty ja rakastettu Smart, niin meiliä tulemaan. Vaijeri-Jessen saa kaupanpäälle.

Tunnisteet:

perjantaina, helmikuuta 10, 2006

Ottakaa opiksenne

Dokumenttiprojekti: Vaalitaisto
TV2 keskiviikkona 8.2.2006 klo 22.05

Eetu Kirppu (22) tavoittelee ensi kertaa paikkaa Miehikkälän kunnanvaltuustossa. Hän löytää vaalipäällikökseen sanavalmiin maanviljelijä Esko Rikkolan.

Kumpikaan miehistä ei ole aiemmin äänestänyt, mutta nyt on saatava kokoon noin kolmekymmentä ääntä, jotta Eetun paikka valtuustossa olisi varma. Samaan aikaan Eetu ja hänen Suvi-puolisonsa odottavat esikoista. Vaalipäivä ja vauvan laskettuaika osuvat lähes päällekkäin.

Talo talolta ja ääni ääneltä miehet kiertävät kuntaa. Elokuva vie tupiin ja kammareihin, eläkeläisten ja maahanmuuttajien koteihin, niin myös kuntaministerin puheille. Vaiherikas vaalikampanja huipentuu vaalipäivänä, jolloin miesten uskottavuus punnitaan.

Ohjaus Mikko Peltonen ja Pasi Riiali
Tuotanto Media Center Kotka Oy

_____

Katso traileri. Ei ole yhtä hyvä kuin koko pätkä, mutta silti hyvä.
Ja sitten vain odotetaan uusintaa. Opetusviideo vaalikampanjan rakentamisesta...


Tunnisteet: ,

Jos ei ole tarjontaa, ei ole kysyntää

Kuluttaja vaikuttaa (osto)päätöksillään. Olipa kyse lastenruokien valikoimista ravintoloiden listoilla taikka erityiskouluista. Ennen kuin on mistä valita voi vain "jäpättää", vaatia jotain vaihtoehtoja. Voi kirjoittaa vaikkapa vaatekaupan palautteeseen, että hei jotain tämmöistä ja tämmöistä, kiitos. Ja sitten voi vain odottaa, odottaa ja toivoa.

Aina voidaan vedota siihen, ettei ihmiset kaipaa vaihtoehtoja, kun kerran tämä mitä jo on kelpaa ihan hyvin. No, erikoiskoulujen suhteenhan sanottiin nyt taas näin: "Perusopetuksen järjestämistä ei voitu pitää tarkoituksenmukaisena kouluverkon toimivuuden ja peruskouluikäisten ikäluokkien pienentymisen vuoksi. Luvan myöntämiselle ei ollut riittävää alueellista tai valtakunnallista koulutus- tai sivistystarvetta".

Mutta sitten taas sitä minä en ehkä täysin ymmärrä, että vaikka kristillisistä kouluista ollaan nyt sitä mieltä, "että esimerkiksi kristillisten koulujen biologian tunneilla opetetaan evoluutioteorialle vaihtoehtoista kreationistista oppia, ja että totuutta evoluution kehittymisestä ei Raamatusta löydä." (YLE verkkouutiset), mutta jatkolupia silti saadaan.

Ehkä steiner-koulujenkin tulisi kerätä parikymmentätuhatta nimeä, jos se siitä on kiinni. Jos tulee siis osoittaa, että tarpeeksi moni kokee steiner-pedagogikan olevan tarpeen.

YLE:n verkkouutisten mukaan "Opetusministeri Antti Kalliomäki (sd.) sanoi, että tavoitteena ei ole paljon erilaisia kouluja, vaan moniarvoinen opetus jokaisessa koulussa. Hänen mukaansa opetus on osin ristiriidassa virallisten tavoitteiden kanssa". Jaa , noh. En minä nyt ehkä ihan ymmärrä sittenkään, että kristilliset koulut saivat jatkolupia, jos kerran tätä mieltä ollaan. Ja kenties sanoisin jopa myös niin, että pienempi paha lasten maailmankuvan ja mm. ihmiskunnan historian muovaantumiselle eurytmia on, kun jotkut "omat" evoluutio-opit.

Isäni sanoi, että minut laitettiin nimenomaan steiner-kouluun siksi, että hänellä oli itsellään niin ahdistavat kokemukset peruskoulusta ja vanhempani halusivat jo 80-luvulla minulle peruskoulun opit sellaisessa ympäristössä, missä minunkin kaltaiseni lapsi saisi olla "vähän stuuba duupa", eli myös jotenkin rennommin.

Sanotaan myös, ettei kunnon vaihtoehtoja voida tarjota, jos niiden kysynnästä ei ole varmuutta. Ainakin pienten, mm. steiner-koulujen kohdalla onkin näin. Jos lupa tulisi, olisi lapsiakin enemmän tulossa. Tämä saattaa siis olla ihan sitä, että kovin moni ei ole valmis uurastamaan niskalimassa lapsten koulun eteen. Kun tarjolla on kuitenkin täysin ilmaisiakin vaihtoehtoja. Ja pitäähän opettajille jotain maksaakin, että heidän työnsä olisi jotenkin myös kannattavaa ja heillä olisi rahaa myös tärkeään kuluttamiseen, esimerkiksi asumiseen.

Tämän tietää jokainen pienyrittäjä. Uuden työntekijän hankkiminen tulee kalliiksi ja silloin pitää olla työtä valmiina niin, että kaikki yhteiskunnan määräämät asiat saadaan myös hoidettua. Tässä tapauksessa siis oppilaita. Jos ei ole oppilaita, ei ole tarpeeksi työtä vaikkapa kolmelle opettajalle. Jos ei saada lupia ei tule oppilata em. syystä. Kumpi olikaan ensin: kana vaiko muna?

Tunnisteet: ,

Automobiili

Meille tulee ehkäpä (meille) uusi auto. Asia on ollut ilmassa ja sillä on palloteltu pidempään. Smartista on vaan niin vaikea luopua. Onhan se niin näpsä. Ei tosin kaikkien mielestä.

Minä inhoa lähes poikkeuksetta sedan-mallisia uudehkoja (90-luvun mallitkin ovat suht uusia) autoja. Jos auto on uusi, se saisi olla jotenkin vänkä. Odotan vain niitä tulevia kuumimpia hotteja, joita automessuilla maailmalla on esitelty. Futuristisia.

Pienenä kuppa-auto, eli Kupla oli kova sana. Papalla oli sellainen, sininen. Sen kojelautaan oli liimattu minusta otettu passikuva. Seuraava omistaja mahtoi olla tyytyväinen.

Kun olin kesätöissä Studio Klikkissä löysin Jaguarin, Rolling Stonesien Black'n'Blue albumin lisäksi. Dick opetti studio hommien lisäksi paljon muutakin, yleissivistävää. Haaveilin hyvinkin paljon Jaguar E:stä (tosin vihreästä), koska onhan se nyt ihan törkeän virtaviivainen ja tyylikäs. Ja oli tavallaan Wooster-aikakauteni jälkimaininkia. Mutta kumma juttu, en sellaista ole saanut, itsekään hankittua.

Mutta paljon lähempänä tavoitteissa on kuitenkin, myös varsin rouhea Meze. Ei kenties ihan kuvassa olevan veroinen, mutta vastaavan tyyppinen jokatapauksessa.

Autoon sopisi loistavasti Hulahula-Lilo, vaijeri-Jesse ja kenties myös punainen Cadillac sekä tietenkin itse suunnitellut ristipistotyynyt ja vaikkapa timantit. Näen myös varsin selvästi verkkokalvoillani ne tyylikkäät picknick-retket ja alkudrinkit, joita Mezen kanssa voisi tehdä.

Kuvat: www.caronline.be ja www.carros.nl

Tunnisteet:

torstaina, helmikuuta 09, 2006

Miehen kanssa


Tämä on meillä kylpyhuoneessa, pesukoneen kyljessä. Siitä voi aina rauhallisina hetkinä kerrata asioita ja oppia paljon uutta. Ainahan minäkin pidän huolen siitä, että Jaakolla on lämmin ruoka valmiina, ojennan drinkin heti ovella, on puhdas ja siisti koti. Enkä koskaan valita (mistään) saati kyseenalaistaisin hänen tekemisiään tai yleensä yhtään mitään. Koskaan, ikinä.

Välillä on vain vaikea ajoittaa yhtään mitään, kun se "pikku hetki" onkin tunnista kolmeen tuntiin venyvä käsitys. Ja minähän en yksin koko huushollia hoida. Jaakko ei maksa minulle talousrahaa, joten suo on yhteinen. Asioihin on kenties vaikuttanut myös isäni hieman typerä teko. Hän kertoi jo aikaa sitten, että "pitää päättää jo alussa, osallistuuko kodin askareisiin vai päättääkö kestää nalkutuksen". Erittäin huonoa politiikkaa. Jaakkon lisäksi minä olin paikalla.

Ja koska meidän suvussa akat ovat olleet joidenkin silmissä aika kamalia, niin minuun vetoavat paljon paremmin nämä sähköpostilla tulleet kuvat...

Sillä onhan se niin, ettei nyt typeriä tuskin lainkaan perusteltuja argumentteja voi noin vain niellä ja niiden mukaan elää. Että naiset hiljaa ja niin edelleen. Höpö, höpö.

On todella ikävää, kun joskus joku miespuolinen menee ja tekee tällaisen hataran päätelmän ja alkaa käyttäytymään, itselleen todella epäedullisesti. Sitten siinä käy niin, että "me vaan naurettiin ja naurettiin". Ja onhan se tosi tyttömäistä ja noloa, jos aikuinen mies pillaa. Mutta miten se nyt on niin kauheaa? Se että joku nainen sanoo ihan kuten monet miehet sanovat, ja vielä paljon useammin.

Siis kyllä minä pidän kodin ja ruuan laittamisesta. Pesin eilenkin kolme koneellista pyykkiä ja viikkasin Jaakonkin kalsarit tämän hyllylle. Hinkaan hellaa ja teen linjakokin hommat, kun "kaikki mestarikokit on miehiä". Varmasti heitäkin on paljon.

Mutta kun joku ekonomin paperit itselleen ihmeen kaupalla saanut paperitiikeri laahustaa huoneeni ovelle ja käskee lähettämään omia faksejaan, ilman ilmaisuja "voisitko", "olisitko kiltti" tai "kiitos", niin eihän se toimi. Ei minulla herää mitkään säälin tai auttamisen tunteet, vain äidillinen kurituksen tunne "Eikö sinulla todellakaan ole tapoja!?". Mutta siinä sitä taas ollaan, Narttu, kamala telaketjufemministi, joka ei suostu mukisematta tekemään mitään mitä "ekomoni" ei itse jaksaisi/haluaisi tehdä.

Jos miehellä ei ole käytöstapoja, niin pidän ainoastaan reiluna rajoittaa omia käytöstapojani. Ja jos kerran voidaan vedota subjektiivisuuteen, niin vedotaan sitten. Jos miehestä tuntuu siltä, että hän nyt vain voi sanoa, toimia ja kertoa ajattelevansa niin ja näin, niin hei!

Ehkä minun ei olisi pitänyt viettää mm. mummien ja isotätien kanssa niin paljoa aikaa, imeä vaikutteita. Ei katsella Bette Midlerin elokuvia, kuunnella Blondieta tai yleensä ajatella. Isän ja sedän olisi pitänyt olla sitä mieltä, ettei minulle tule opettaa oikeaa suoraa, vaan että pojat saavat kiusata ja piestä tyttöjä mielin määrin. Nyt se on myöhäistä. Voi, voi.

Pelottavintahan tässä saattaa olla mm. se, että vanhemmiten tietyt piirteet korostuvat ihmisessä ja sekin mahdollisuus on olemassa, että saan joku päivä tyttäriä (joista tulee Hellä ja Lempi. Äitini tätien mukaan. Nimissä on tietenkin myös mustaa huumoria.) Kummityttöhän minulla jo on...

Tunnisteet:

keskiviikkona, helmikuuta 08, 2006

Vahvaa auraa

No niin. Jotkut tietävätkin, että välillä (ihan vaan välillä) asiat voivat lähteä mopon ja lapasten kanssa kohti pohjoista, mutta... Minkäs teet. Siis kyllä minä yritän hillitä itseäni ja joskus siinä onnistunkin.

Joskus vain tuntuu, että reagoitava on nyt. Nostettava mölyä juuri nyt, koska kun on liian myöhäistä, niin on liian myöhäistä. Tämä pätee myös siihen miksi kirjoitin tänään opetusministeri Kalliomäelle. Minulta kysyttiin loppuviikosta mitä mieltä olen/mitä tiedän steiner-koulujen opetuslupahakemusten hylkäämisistä ja muutoinkin steiner-koulujen tilanteesta. No enhän minä nyt ole ollut kovin aktiivinen, mitä nyt käynyt myyjäisissä ja miettinyt Bossea.

Sitten vähän kyselin ja lauantaina synttärikemuissa tunteet kuohuivat, kun aihe oli muidenkin huulilla. Piti saada varmistuksia. Mutta niitä ei ole tullut vielä hevosen itsensä suusta. Jospa Antti kuitenkin vastaisi. Ehkä. Voin vain odottaa.

Itsellänihän ei ole lapsia, joita steiner-kouluun laittaa eikä koirille ole omaa steinerpedagogista koirakouluakaan, mutta kummityttö ja hänen pikkusiskon vielä tulevat menemään (siis ehkä) Lehtikuusentien kouluun. Tuleva Tuli-Liekki vauvakin menee steiner-kouluun näillä näkymin ja aloittaa steiner-uransa jo tarhasta. Ja kun minulla niitä oravapukuihin puettuja lapsia joku päivä on, niin ajatus koulun valinnasta on hyvin selvä.

Mutta viimeistään siinä vaiheessa aion minäkin vaatia "pikkuisia" päivityksiä steiner-koulun sisällä. On vain asioita, joihin pitäisi saada muutoksia. Enkä minä ole ainoa, joka näin ajattelee. Olisi jopa kauhean hyvä, jos steiner-koulujen piirissä tajuttaisiin tämä ihan itse. On paljon asioita, joissa olisi hyvä että he, jotka toimivat opettajina, koulujen johtajina ja päättävissä elimissä ottaisivat hupun silmiltään, katsoisivat maailmaa vähän laajemmalla spektrillä.

Ja silti laittaisin lapseni steiner-kouluun, olisin tikkuna lihassa vanhakantaisten ja yltiö fanaattisten lihassa. Kuten vanhempanikin olivat.

Asiassa on myös seikka, joka on periaatteellisempi ja demokratian luonteeseen huonosti sopiva. EU:ssa on säädetty, että vanhemmilla tulee olla oikeus perustaa oppilaitoksia ja varmistaa lapsilleen heidän aatteisiinkin sopiva koulutus.

Ihan sanasta sanaan se menee näin:
EU:n perusoikeuskirja 2000: 14. artikla: Oikeus koulutukseen / 3. kohta:
"Vapautta perustaa oppilaitoksia demokratian periaatteita kunnioittaen sekä vanhempien oikeutta varmistaa lapsilleen omien uskonnollisten, aatteellisten ja kasvatuksellisten vakaumustensa mukainen kasvatus ja opetus kunnioitetaan kyseisen vapauden ja kyseisen oikeuden käyttöä sääntelevien kansallisten lainsäädäntöjen mukaisesti.”

Sitten voimmekin miettiä hetken sitä mitä tarkoitetaan aatteilla. Ovatko aatteet vain jotain äärimmäisen vahvoja ja poissulkeviakin mielipiteitä, joita voimme kutsua fundalismiksi? Vai voiko aatteet olla ihan vain perusarvoja? Hmmm...

Tarkoitan tällä sitä, että niin moni luulee, että steiner-koulut ovat pakanallisia Äiti Auringon ja Isä Maan tai wat evör palvomiseen erikoistuneita opinahjoja, joissa pienet Harry Potterit lentelevät luudillaan. Tai että kaikki steiner-koulut ovat eritasoisesti kehiitysvammaisiksi luokiteltavien lasten ja nuorten apukouluja. Steiner-pedagogikaan nojaavia erityiskoulujakin toki on, mutta niinhän on myös tähän yleisemmin vallitsevaan paradigmaan nojaavia erityiskouluja.

On myös sanottu ja annettu ymmärtää, että steiner-koulut ovat eliittikouluja (aye!) ja/tai rikkainen kouluja sekä hörhökouluja, eli kaiken maailman viherpipertäjien ja aseistakieltäytyjien vapaan rakkauden siementen opinahjoja.

Siis yltiö rikkaat, maan eliittiin kuuluvat ja toisaalta vaihtoehtoisimmat hihhulit laittaisivat lapsensa steiner-kouluun? Ja sitten nämä lapset kovaan kuukausihintaan, kalliissa vaatteissaan ja osa kenties autonkuljettajiensa kanssa palvoisivat maata, tähtiä ja kaikkea siltä väliltä vaikkapa raakasilkkisissä kaavuissaan? Joo. Kyllä toi kuullostaa ihan loogiselta ja täysin mahdolliselta.

Minua on monesti, jo hyvin pienenä vituttanut (anteeksi), että minua on pidetty separina vain ja yksinkertaisesti siksi, että olen steinerkoululainen. Kun en osannut Jumalan kämmenellä -laulua, niin oi voi! Moni varmaankin ajatteli, että olin piirtänyt ja maalannut kaiken siellä "erityisterapia-apuopetusosastolla" enkä suinkaan opetustunneilla. Ai että kiehutti kolmasluokkalaisena, kun eräskin pihakaveri sanoi, että leikkii minun kanssa vain koska tämän äiti oli sanonut, että vammaistenkin kanssa pitää leikkiä. Ja osasi kertoa minulle yksiselitteisenä totuutena, että minähän käyn vammaisten koulua. Piste. Ja näitä elämänviisaudenvirtoja riittää.

Minun aatemaailmaani eivät sovi tasokokeet ekaluokkalaisille, ei tiukat määräajat milloin minkäkin asian oppimiselle, ei yksinään numeraaliset arvosteluasteikot, ei luokaton ylä-aste eikä lukio, ei tasapäistäminen eikä todellakaan mikään yksi ja oikea -ajattelumalli. Sehän olisi kuin, jokin ennen toista maailman sotaa vallinnut keski-eurooppalainen...

Minun aatteisiin kuuluvat yhteisöllisyys, yhteisistä asioista yhdessä vastuun kanto, solidaarisuus kaikkien erilaisten kesken, luonnonku nnioittaminen, toisten kunnioittaminen, itsensä kunnioittaminen, taiteet ja tieteet, monipuolinen maailman-/elämänkatsomus, oikeudenmukaisuus, demokratia, valinnanvapaus, sanavapaus, maalaisjärki ja vapaus.

Itse jopa kannattaisin kouluja, joissa olisi sekä nk. normaaliluokkia että erityisluokkia. Miksikö? No ihan vaan siksi. Suorastaan olen myös sitä mieltä, että koulujen tulisi tehdä paljon enemmän yhteistyötä vanhainkotien kanssa. Miksi ihmeessä? No juurikin siksi.


Kuva: www.goetheanum.org

Tunnisteet:

Parahin Antti

Minunkin korviini on kiirinyt, ettei steiner-kouluille enää myönnettäisi opetuslupia eikä valtiontukia. Olen jopa kuullut, että nykyisiltä lupien ja tukien haltijoilta niitä oltaisiin eväämässä. Onko näin?

Itse olen käynyt steiner-koulua esikoulusta aina 12. luokalle saakka, jolloin vaihdoin nykyiseen Eiran aikuislukioon. Minulla on paljon kritiikkiä steiner-koulua koskien, mutta paljon enemmän on hyvää sanottavaa.

Minua itseäni huolettaa se, että ensinnäkin viedään EU:ssakin säädetty oikeus vaihtoehtoisiin koulumuotoihin ja vieläkin enemmän se, että lapset joutuisivat yleisemminkin mm. tasokokeisiin jo ensimmäisen luokan jälkeen. Minusta lapsien tulisi saada olla lapsia ja heille tulisi antaa oikeus kehittyä kokonaisuuksina ja ettei heitä mitattaisi vain lukutaidon perusteella tai muutoin suppeasti.

Minua myös on aina hieman häirinnyt steiner-koulujen rinnastus mm. kristillisiin kouluihin tai erityiskouluihin, joissa on erityisvaatimuksia mm. lasten kehitysvammaisuuden takia. Molemmat rinnastukset ovat eläneet kauan ja kovin voimakkaina. Olen tiennyt jo pitkään, että kyse on edelleen ihmisten tietämättömyydestä, mutta joskus pienenä se ei tuntunut kovin miellyttävältä.

Itse olen Eiran sos.dem. yhdistyksen johtokunnan jäsen, puoliaktiivinen "Eiransiiven" demari, joka kannattaa läpinäkyvää päätöksen tekoa, politikoinninkin sisällekin suotavaa monipuolista keskustelua sekä tietynlaista radikaalisuutta, jota voimme kutsua myös suoraselkäisyydeksi. Siksi en suhtaudu kovin ymmärtäväisesti siihen, ettei päätöksiä tarvitse perustella. Tämähän on seikka, joka ei ole läpinäkyvää.

Ymmärrän miltä steiner-koulut ovat tuntuneet peruskoulun kannattajien keskuudessa ja osin myös sen, että steiner-koulut ovat leimaantuneet "elitistien" kouluiksi, vaikka tiedän ettei kenties näin kuitenkaan ole. Steiner-kouluissa on aina ollut paremmin toimeentulevien ruokakuntien lapsia siinä missä huonommin toimeentulevienkin. Joten Paris Hiltonien koulua ei steiner-kouluista saa eikä niistä sellaisia koskaan tulisikaan.

Pitkälti kyse on vanhempien ja oppilaiden aktiivisuudesta, varainkeruusta ja altavastaajan asemassa olevan kekseliäisyydestä. Kun valtion tukia ei ole tullut, on pitänyt olla innovatiivinen. Vanhemmat sitoutuvat ja heidän on myös sitouduttava lastensa kouluun erilailla kuin peruskouluissa. Ja loppujen lopuksi se on ihan hyvä. Sitä voi kutsua kylämäiseksi yhteisöllisyydeksi. Se, että ihmiset tuntevat toisensa, toisten vanhemmat ja lapset luo turvallisuuden tunnetta. Se on myös vahvuus.

Kun lapsi huomaa jo pienenä, että kaikki eivät olekaan samanlaisia, että joku oppii jonkun aikaisemmin, helpommin ja taas jonkun asian myöhemmin tai se onkin tälle toiselle haastavampaa, siinä tajuaa vaikkapa sen, ettei älykkyyttä voi yleistää. Se on kuin vesi, jonka muoto muuttuu.

Minä olisin joutunut varmastikin jollekin apu-/tarkkailuluokalle peruskoulussa. Opin lukemaan tv:n äärellä vasta toisen luokan kesälomalla, lähempänä kolmatta luokkaa. Siihen asti olin pärjännyt vallan loistavasti ilma lukutaitoa. Osasin kellon, bussiaikataulut, reitit kotiin, vanhempien töihin, mummolle ja olin reipas. Reipas kysymään, tekemään, utelias oppimaan historiasta, autoista, evoluutiosta, rakentamaan majoja, korjaamaan pihakivetystä, saunan halkovajaa. En minä ollut mikään säälittävä erityisopetusta kaipaava AD/HD tapaus. Minuun luotettiin luokan sisällä, opettajat antoivat pienimuotoisia luottamustehtäviä, vanhemmat odottivat minun pärjäävän heidän assisteinaan heidän töissään ja yksin kotona. Ja minä halusin tehdä, olla mukana ja olla myös itsenäinen. Enkä pitänyt itseäni mitenkään huonompana. Päin vastoin. Minä kyllä tiesin, että osaan ja pärjään. Minulla oli hyvä itsetunto.

Jos lapsille tolkutetaan ja alituiseen osoitetaan, että jos he eivät tähän ja tähän mennessä osaa sitä ja tätä, heistä ei tule kenties koskaan mitään. Lapset ovat myös raakoja. Kuinka paljon meillä onkaan esimerkkejä siitä, miten lapset syrjivät erilaisia. Tasapäistäminen tekee vähänkin erilaisista entistäkin erilaisempia.

Muistan miten ihmettelin sukulaistenkin omituisia käsityksiä siitä mitä minä koulutunneillani teen ja sitä hämmästyneisyyttä kun tiesinkin jotain mitä toiset ikäiseni eivät tienneetkään. Oli turha selittää, että meillä on nyt Helsingin historian jakso. Eurytmiakin oli ihan hauskaa, vaikka opettaja olikin ihan tyhmä. Se ei ollut meille mitään Äiti Auringon palvontaa vaan vaihtelua ruotsin, saksan ja vaikkapa matematiikan tunneista.

Minusta koulu ei aina ollut kivaa ja olisin vaihtanut sen vaikka kasaan kiviä, mutta mielummin menin Lehtikuusentielle, kun olin käynyt serkkujen tai kavereiden kouluissa. Minusta meidän koulussa oli kivan näköistä oli kukkia ja maalattuja kuvituksia seinillä, oli kiva tuntea itseään vanhemmat oppilaat ja myös opettajat nimeltä. Vaikka jotkut kiusasivatkin, niin heidän nimensä tiesi ja olihan itsellä vielä vanhempia kavereita, jotka puolustivat. Kavereiden ja serkkujen kouluissa ei ollut ihan näin. Rinnakaisluokkia saattoi heillä olla kuusi, kun Lehtikuusentiellä oli vain kaksi ja kuitenkin meillä oli luokat 1–13, heillä vain ala-aste.

Olen päättänyt, että kun lapsia saan he menevät steiner-kouluun. Olen myös päättänyt itse olla aktiviinen, koska haluan vaikuttaa lasten koulun käyntiin ja tietää mitä koulussa tapahtuu, niin käytävillä kuin johtokunnassa. Mistä päätetään ja miksi. Olla varainkeruussa mukana siinä missä leipomassa pullaa myyjäisiin. Ja haluan, että lapseni saavat olla lapsia, hupsuja ja huolettomia. Haluan, että he huomaavat erilaisuuden, joka ei ole pelkästään ihonvärejä. Ja että hekin saavat olla erilaisia, juuri sellaisia kuin he ovat. Että heillä on mahdollisuus tulla vaikka miksi, eikä sitä määrää heidän ensimmäisen luokan todistus. Että he saavat maalata ja soittaa olivatpa lahjakkaita tai eivät, ilman että vaihtoehdoksi jää jokin vaikkapa matematiikkaan painottunut koulu. Haluan, että heillä on sama opettaja ensimmäisestä kahdeksanteen ja samoja luokkakavereita vaikkapa esikoulusta abivuoteen.

Sillä tiedän lapsia, joiden elämässä steiner-koulu on ainoa kiintopiste. Kun vanhemmat ovat eronneet, menneet uusiin naimisiin ja ollaan viikko toisen ja viikko toisen luona, milloin missäkin mummolassa, niin koulu on ja pysyy samassa paikassa. Siellä on samat naamat kyllästymiseen asti.

Minusta jo EU:n 14. artiklan kohta 3 tulisi muistaa ja myös se perusidea siitä, että miksi jotkut vanhemmat haluavat lapsilleen jotain muuta kuin isoja kouluyksiköitä, alati vaihtuvia opettajia ja luokkakavereita, toisenlaisia tavoitteiden toteutumisia tai hieman erilaista paradigmaa. Sen jälkeen voisimme ihan hiljaa miettiä sitä, mikä on liian erilaista ja hörhöä ja kuinka herkkiä olemme vetämään näitä johtopäätöksiä ja suhtautumaan kielteisesti asioihin, jotka eivät mahdukaan samaan laatikkoon kaikkien muiden kanssa.



Vahvaa auraa, iloa ja valoa,
Hanna Kopra


Kuva: www.sdp.fi

Tunnisteet: ,

sunnuntaina, helmikuuta 05, 2006

Dagen efter

Eilinen on jo takana päin ja tänään on sunnuntai. Taideterapiakin meni hyvin, kiitos kysymästä. Pääroolissa tulee ulos varmaankin kahden viikon päästä. Mielenkiintoisinta oli tietenkin se, että kuvausryhmässä oli noin 14 henkilöä. Aika monta, eikä kaikille riittänytkään mitään varsinaista tekemistä. Hyvä, hyvä ja yhteinen raha palaa.

Meccan ruuat olivat ihan jees, mutta erittäin Nueva York; pieniä annoksia kovaan hintaan. Itse kallistuin drinkkien puoleen. Cosmopolitan sopi hienosti illan teemaan. Hulahulaa riitti ja leit olivat ihania, varsinkin ihan aikuisten oikeista kukista tehty (jonka Minä siis sain). Eno-Jokinen oli kaikista reippain, sillä kovin harva lähtee Sipoosta Helsinkiin ees taas taksilla. Eno-Jokinen onkin Kärppien Kärppä. Pisteet Joksulle siis.

Koska pakkanen oli purevaa, ei ollut aikomuskaan seistä jonoissa, poukkoilla paikasta toiseen. Oli varsin mukavaa vain olla ja jutella kaikkien mahdollisten ja mahdollisimman monen kanssa. Välissä vähän kaislahametanssia, mutta vain vähän. Jotkut muut paikalla olleista, muiden seurueiden edustajista olivat ilmeiden perusteella sitä mieltä, että "hei kamoon hei", mutta voi, voi.

Yöbussilla kotiin ja jalat hilkkeessä nukkumaan. Tyytyväinen, onnellinen, ilahtunut ja vähän opetusministeriön linjauksista suivaantunut darratyttö heräsi aamulla, kun pakkanen naksutteli ikkunanpokia.

Kiitos kaikille. Oli oikein miellyttävä, mukava ja lämminhenkinen ilta viettää kolmekymppisiä, taas! <3

Tunnisteet: ,

perjantaina, helmikuuta 03, 2006

Pronto!

Eilen soitin Italiaan, Danielalle. Oli Danin tyttären kaksivuotispäivä. Fabiana, eli Bibi jotain juttelikin puhelimeen... En taida olla enää edes italiantaidoissani sellainen joka pärjäisi Bibille. Asialle olisi jo syytä tehdä jotain.

Mutta me matkamme Italiaan maaliskuun 10. päivä. Nenä kohti Milanon kenttää ja siitä Sassuoloon. Aivan, ihan Ferraritehtaiden varjoon, mutta veikkaisin ettei siellä tule kyllä käytyä. Ihan tylsä paikka.

Mutta siitä voimme olla varmoja, että Luisan ja Lucianan patojen ääreen tulee hivuttauduttua. Danielan äidin ja anopin ruuanlaittotaidot ovat kohdillaan. Danielan appiukko, Renzo huolehtinee jälleen, että hankitaan oikeanlaista viiniä ja tarpeeksi. Ja sitten käydää ostamassa hyvää-äää jäätelöä...

Tällä kertaa voisi luuhata läpi läheisen Modenan, koska se jäi viimeksi ihan väliin. Modena on todella mukavan kokoinen ja oloinen. Siellä ei ole vain tullut nyt käytyä.

Tarvitsee jo miettiä mitä kaikkea meidän tulee muistaa viedä mukanamme. Ainakin Bibille Porsas, jonka ostin Hallista, Danin pikkuveli Lorenzolle taas salmaria, Tetille kossua, Renzolle vaikka suomalainen sienikirja (koska Suomessa saa sienestää mielinmäärin, missä vain!! Eikä!), Danille jotain käännettyä suomikirjallisuutta ja vanhemmalle naisväelle... Ainoja. En tiedä. Viunaa ja suomalaista suklaata hullunpaljon, että voidaan nauttia niitä kaikkien kanssa ja vähän jäisi vielä lähtömme jälkeenkin. Ja tietenkin suomimusaa. Eihän ne usko, että esim. The Rasmus ja HIM ovat Suomesta, saatikaan hyvä musiikki yleensä. Asialle on aina tehtävä jotain. Zarkus Poussa voisi olla myös aikas jee. Vihjeitä ja vinkkejä otetaan vastaan.

Oi maaliskuu, missä luuraat? Vaikka kyllä minä maltan. Huomenna on ensin taideterapiaa ja sitten HulaHula-kemutukset. Mullahan jo on kaislahame ja leit hankittuna...

Tunnisteet: ,

torstaina, helmikuuta 02, 2006

Tyhmät ja ymmärtämättömät

Olen alkanut seuraamaan blogimaailmaa, mitä kukakin kirjoittaa ja mistä. Aika paljon puhutaan nyt tanskalaisten muslimeja irvailleesta pilapiirrosskandaalista. Onko se nyt sitten sananvapautta, että voi ja saa julkaista toisia pilkkaavia pilapiirroksia? Ja mistä sitä saa suuttua? Ja aina tämä sama juttu: kuka on oikeassa ja ketkä eivät.

Ja onhan se niin, että koko keskustelu on tulenarka ja tavallaan vähän turhaa. Sillä ainahan näissä jutuissa yritetään ja halutaan provosoida ja yleensä siinä onnistutaan. Asiathan voi aina kääntää toisin päin, jos meitä pilkataan, niin kimpaannummeko.

Suomalainen kulttuuri on vain niin kovin uskonnostakin erillään ettei tarttumapintaa sen saralla enää oikein löydy. Mutta jo Italiassa asia on toinen ja Saksassakaan ei varmasti julkaistaisi pilapiirroksia Israelin toimista tai tilanteesta.

Ja mitenkä se kristillinen maailma suhtautuikaan itseään kritisoivaan ja ihan oikeutettuun materiaaliin? Hmmm... Se olis siis se eka Martin Luther. Se saksalainen.

Maailmaan mahtuu niin paljon ihmisen pienuutta ja huonoa muistia.

Tunnisteet: