Etiikka ja Moraali

Etiqueta & Moraleja (J-kirjain lausutaan epsanjalaisittain H:na), nuo ikuiset taistelijat ovat jääneet korkeitten talojemme varjoihin ja kiireemme alle. Heidän auktoriteettinsa on kärsinyt aimo kolauksen, ketään ei enää kiinnosta mitä Etiqueta tai Moraleja voisivat olla jostakin mieltä. Kukaan ei kutsu Etiquetaa eikä Moralejaa keskusteluohjelmiin tai edes iltapäiväkahville. He ovat huutaneet älämölömme keskellä äänensä niin käheiksi, ettei se tunnu kiirivän enää kenenkään pieniin korviin.

Isoissa asioissa heidät haetaan pölyiseltä kujalta ja heiltä halutaan se Oikea Vastaus, joka miellyttää Itseä. Heidät potkaistaan vastauksesta riippumatta takaisin pölyttymään, kunnes taas tulee aika jolloin jälleen koemme kokeneemme vääryyttä.

Pienissä asioissa sen parhaiten huomaa. Sen ettei voisi vähempää kiinnostaa Etiqueta ja Moraleja. Koska "mitäs pienistä..." tai "tää on nyt niin pieni juttu, ettei..." niin silloin ei mukamas tarvitse ajatella ...mitään tai ketään. Jos kenenkään ei tarvitse pienissä asioissa Mitään, niin se on sitten lopun puolta väliä se.

Vappunenät esiin!

Huomenna on työläisen viimeinen työpäivä ennen työläisen suuurta juhlaa! Kyllä, näin on taas päässyt käymään. Maire-koirakin vetää viimeisen työpäivän ihan poltergaist meiningillä. Sitten päästäänkin suunnittelemaan maanantain menuuta [lue: nakkeja ja perunasalaattia].

Kunpa kelit suosisivat. Viime vuonna kun sää ei ihan ollut sitä mitä oltiin tilattu. Nyt näyttää aika hyvältä, ainakin toistaiseksi. Piknik-setti haetaan ullakolta ja otetaan viimeisin lambrusco kyytiin, maanantaina. Kaivariin.

Hei kuka mä oon?!

Näin kolmenkympin tienoilla sitä ihminen alkaa (taas) miettimään mm. sitä mistä sitä on kotoisin (hyvin monipuolisesti), mikä on elämän tarkoitus ja plaa, plaa, plaa...

Olen isäni puolelta elänyt mummoni suvun kautta elämää ja historiaa. Vaarin Kauko Rafael Kopran (kuvassa) perheestä tiedetään kovin vähän, tunnetaan vain isäni ja setäni serkku Seppo ja hatarasti Sepon kaksi poikaa.

Ja kuten isäni sanoi (tämä koskee myös Seppoa): "Ei meitä kukaan (sukuhaara) halua tunnustaa, me ollaan niitä rääsyläisiä".

Minusta tuo kaikki kuullostaa mummon propagandalta. Veikkaisin. Olisin valmis lyömään sadasta eurosta vetoa. Miksen viidestä. Ja vaikka häviäisin, niin mitä sitten. Olisi vaan kiva, tietää.

Sukututkimustakin on kokeiltu. Tosin siitä plärästä ei mitään selvinnyt. Mitä nyt voi olettaa, että saisi parilla kympillä Väestörekisteristä.

Kuulummeko me Kirvun vaiko Valkjärven Kopriin? No ei ainakaan jälkimmäiseen, se selvisi saitin hakukoneella. Olisi kovin hauska saada tietää vähän vaarinkin suvusta. Siis oikeasti edes vähän. Ja olisihan se kiva, että olisi joku sukuvaakunakin. Ettei ite tarvitsisi sitäkin tehdä ja keksiä.

Ainahan voi tilata joltain sukututkimustoimistolta (ihan Indiana Jones juttu) sukuselvitys. Ja on olemassa sukututkimuspiirikin (ihan kuin joku Siionin ritarit). Ja hei, niillä on oma laulu...

Sävel: Väliaikainen

Sukututkija pöytänsä ääressä
papereitansa tarkastelee.
Sukukirjoja tärkeitä tutkii hän,
sukutauluja valmistelee.
Mutta aina on pois joku Andersson,
jota etsitty kirjoista, filmeistä on.
Sota vienytkö on vaiko kaukainen maa,
sukututkija selville saa.

Kuka taistelee joukoissa Armfeltin,
kuka Kustaata puolustaa.
Kuka ratsastaa rinnalla Sandelsin,
kuka Kollaalla kärsiä saa.
Sotajoukkoja rullien mahtavien,
ohimarssia vanhojen rykmenttien,
tuhonpäiviä Suomen ja nousua sen
lukee tutkija kiinnostuen.

Kuka häipynyt kauas on Atlantin taa,
kuka Ruotsista leipänsä saa,
kuka muutti vain naapuripitäjään,
sekin tarkasti selvitetään.
Perunkirjat ja päätökset tuomarien
ovat parhainta herkkua tutkijoiden.
Niistä selville käy elo ihmisten,
sukupolvien muinaisten.

Monta tuntia ruudulla kirjaston
pimeässä hän veivannut on.
Mihin joutunutkaan on se Andersson,
IGI-kortitkin katsottu on.
Illan tullen hän saalista tarkastaa,
sukutauluja tiedostoon kirjoittaa,
eikä huomaa, kun taivaalla aurinko
uuden päivän on alkanut jo.

Ehkä otan vähän selvää. Onhan sitä muutkin tutustuneet isänsäisän puoleiseen sukuun vasta aikuisiällä tai jotain. Ehkä mä olen niin kuin tuo laulun Andersson...

Kuva: Helsingin poliisilaitos

Hän on niin näppärä

Olen elänyt vaikutelmassa, että käsityöntaito olisi hiipunut jo vallan olemattomiin. Varsinkin jos vertaan mummoani ja äitiäni, minun ikäisinä, itseeni.

Olen kutonut ne yhdet sukat, joita ei pariksi voi kutsua ja sitten jotain mitä kenties voitaisiin nimittää viritelmiksi.

Jokatapauksessa, täältä netistä olen löytänyt mm. blogilistan, joka pursuaa erinnäisiä käsityöaiheisia blogeja. Niitä on niin paljon, että välillä tuntuu ettei oikein muita harrastajia olekaan olemassa (vaikkapa nikkaroijia), niin paitsi nukkekotiharrastajia.

Vaikka mummoni tekikin tuosta vain lähes mitä vain (vaatteita, villasukkaa, tumppua, shaalia, mattoja, poppanaa jne.) ja äitini osaa virkata mm. pupu"pitsiä", niin osaan minäkin... jotain. Osaan äidin valmiiksi virkkaamista osista kasata kummatytölle vaikka kevät hatun ja laukun. Paljetit on Mun Juttu.

Voihan luokkaretki

Jaaha. Ei voi muuta sanoa. Nyt vuonna 2006 nousee haloo siitä, ettei vanhemmilta voi eikä saa vaatia, että mikään luokkaretki tai retkikoulu saisi, voisi maksaa mitään. For Free Baby. Aye!

Miten voi olla, että minäkin, lamanlapsi, olen kerännyt yhden sun fukin toisenkin kerran rahaa erinnäisiin luokkaretkiin ja leirikouluun. Ei meillä "eliittikoulussa" rahaa saatu muuten kuin keräämällä. Reilun viikon leirikouluunkin kerättiin rahaa peräti kait neljä vuotta. Yhtenäiskoulussa se on helppoa, luokat pysyvät samoina. Keräsin hyvin paljon rahaa myös nk. päätösmatkaan, jolle en ollut enää oikeutettu, kun vaihdoin iltalukioon.

Oli myyjäisiä, näytelmiä, myytiin savulohta monena vuotena, kerättiin keräyksillä rahaa (osa omaankin luokkakassaan), pidettiin taidenäyttelyitä, myytiin itsetehtyjä (ja tosin painettuja) postikortteja, tehtiin postituksia ja ties mitä, vuodesta toiseen, uudelleen ja uudelleen. Vanhemmat osallistuivat osaltaan leipomiseen ja muuhun, kun oli vähän pakko. Lamankin keskellä oli aikaa ja löytyi viitseliäisyyttä.

Vaikka minun vanhemmiltani saatettiin odottaa, että kertamaksukin olisi jollekin retkelle löytynyt, niin perusolettamus oli, että itse yritettiin kerätä mahdollisimman paljon. Ja sanotaan vaikka näin, että ei sillä ollut eikä ole merkitystä löytyykö rahaa vai ei, niin jotkut osallistuvat ja toiset... ei.

Lapsihan on kaikista hankinnoista kallein. Siitä saa... iloakin, mutta tuntihinta on melkoinen. Ja lapsi on vähän sellainen hankinta, että silloin pitää ajatella sitä lastakin. Onko kohtuutonta, että kerran vuodessa menee vaikka se bussilipun hinta ja eväät ja kenties joku ryhmälipun 1/24 osa luokkaretkeen?

Helsingissä museoita ja muuta nähtävää riittää ihan jokaiselle vuodelle, mutta toisaalta voi olla virkistävää käydä vaikka Turussa. Kaikki eivät pääse loma-aikoinakaan Turkuun tai vastaavasti Helsinkiin. Helsingissä bussilippu käy myös metroon ja ratikkaankin ja jotakuinkin kaikilla on lippu, muualla julkinen liikenne on osin kovin kallista eikä yhtä jouhevaa. Miten sitä sitten ilmaiseksi mentäisiin?!

Suurin osa, jotka itse ovat näitä "kovan kohtelun kokevia vanhempia", ovat itse saaneet nauttia aika monesta luokkaretkestä ja muusta. Heidän vanhempansa ovat kyenneet järjestämään keräyksiä ja näpräämään vaikka pullia. Toisaalta... ehkä nykyvanhemmilla menee kaikki mehut kaiken maailman lätkä yms. harrastusten varainkeruu yms. touhuissa. Kyllähän sen ymmärtää, että naapurikylän kersat pitää käydä haastamassa kaukalossa...

Ja palataksemme siihen, että myös vähempi varaisten perheiden jälkikasvulla tulee olla mahdollisuus osallistua. Kuten sanoin, jotkut voivat maksaa retket suoraan, toiset kenties yrittävät osallistua vapaaehtoistoiminnalla ja tekemällä konkreettisesti jotain ja jotkut varallisuudesta riippumatta eivät vain tee mitään. Ja eihän se varsinaisesti ole lapsen vika, jos vanhempia ei lainkaan kiinnosta [lue: ovat tyhmiä ihmisroskia].

Voisiko joku (vaikka valtio) holhota vielä vähän lisää. Ja kertoa mistä löytyy kaikki ilmaiseksi. Sekä miksei ennen kaiken tarvinnut olla ilmaista. Voi hyvä tavaton ja lässyn lässyn.

Kuva: Joel Nokelainen

BSE-tyttö

Mainonta on syvältä bloggaaja "Antti" pullautti jotain meemin tapaista (mitä tämä meemi nyt ikinä tarkoittaakin): Keksi itsellesi supersankarihahmo.

Minä olen BSE-tyttö.

BSE-tyttö on Pyhänlehmän pikkusisar. BSE-tytön erikoistaitoja ovat mm. räjähtävävoima ja lihaan porautuvat piikit sen lisäksi että on nuo pupulaatikossa olevat käsikranaatit (joista poksahtelee pinkkejä ajatuksia).

BSE-tytön pahimmat viholliset ovat Suppeus ja sen sivunakki Typeryys. BSE-tyttö toimii jalouden ja rohkeuden puolesta. BSE-tyttö sanookin vihollisilleen näiden viimeisinä pimeyden hetkinä ennen pinkkejä ajatuksia: "I Only Want to Fill The Universe With Nobel Spirit!".

BSE-tyttö syö mieluiten neliapiloita ja ruiskukkia (sekä välillä vanhoja, kellastuneita ruusunterälehtiä). Vapaa-aikanaan BSE-tyttö on apurinsa Pikku-M:n kanssa pirtelöllä ja etsimässä ihanuuksia.

Puhdas kuin Itämeri - Ahne sukupolvi

Pajamäen Oskulta tulee uusi kirja. Vanha jäi kenties vähän itseltänikin kesken, mutta se on yhä tallesssa. Ensimmäinen teos (Valtakirja) olikin pientä verryttelyä.

Uudesta kirjasta en tiedä enempää kuin mitä olen kuullut ja osaan sen perusteella odottaa. Eirassahan me toivomme, että Oskulta tulisi jotain "repäisevää". Ja luulenpa, että Ahne sukupolvi, suurten ikäluokkien perintö täyttää tuon eiralaisen toiveen, että se saisi muurahaispesään vähän säpinää.

Suomi on itsenäisenä maana melko nuori. Sen yhden raskaimman työsaran tekivät sodan elänyt sukupolvi, joka niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla laittoi kaiken likoon.

Heidän lapsensa. Niin. Heitä on paljon, ja siksi heidät pitää huomioida. Koska heitä on paljon, on heillä ja heillä pitää myös olla paljon valtaa. Siitä nämä keski-ikäiset (daa'ah) lähes 6kymppiset pitävät kyllä huolen. Onhan se vain demokratiaa. Eikö?

He ovat koulutettuja, hyvin toimeenkin tulevia, jälleen lapsettomia, jotka ovat itse ansainneet sen mitä ovat ja ansaitsevat myös siitä palkkion, esim. eläkeen (kuten jokainen sukupolvi). Heillä on kokemusta ja he ovat hyvin verkostuneita. Heitä ei siis voi unohtaa, muttei myös kritisoida.

Vain ne, jotka ovat olleet tekemässä asioita, voivat niitä kritisoida? Äänestämättä jättäneillehän sanotaan hieman samallalailla. No entäpä jos ei pääse äänestämään, jos sinne ei vaikka lasketa sisään?

"Näissä asioissa suurten ikäluokkien sielu on puhdas kuin Itämeri"
Niin. Onko se nyt yksin suurien ikäluokkien syy, että asiat makaavat niinkuin makaavat? Voidaanko rehellisesti ja aidosti sanoa, että heillä on valtava vastuu siitä millainen maailma nuoremmille sukupolville heidän jälkeensä jää? Mietitään tätä ihan hiljaa hetki...


Mietitään...


Kyllä oikeastaan, ihan aidon rehellisesti voi. On jännä huomata, että nuo villin viileät jo entisten aikojen oman tiensä kulkijat, jotka riuhtasivat itsensä tanssilavojen reunoilta musiikillisestikin vapaampaan maailmaan, ovat unohtaneet jotain. Tai he ovatkin muuttuneet niin paljon, että heistä saa ihan yhtä jääräpäisen ja mahdottoman kuvan kuin mikä heillä itsellään varmaankin joskus vanhemmistaan on Kekkosen valtakaudella ollut.

TJ nolla - Kädet kattoon!

On päiviä, joita on usein miettinyt. "Sitten mä kyllä... a) olen NIIN onnellinen, b) huudan kuin hullu, c) en edes tiedä mitä teen." Ne ovat niitä, kun vihdoin koittaa se ensimmäinen koulupäivä, täyttää kymmenen, saa siideriä kaupasta, viinaa Alkosta, ajaa ajokortin, pääsee eroon koulusta tai mitä nyt ikinä. Ja sitten on vaikka se asuntolaina.

Kuinka monta kertaa tein, aivan todella päin helvettiä, laskelmia siitä, milloin asuntolainani on maksettu. Jotain taisi jäädä niistä laskuista (korot tms.), mutta ei se mitään. Näin kolmikymppisenä on asuntolaina nyt sitten kuitenkin, tänään (today) tiistaina noin kello 15.30 huhtikuun 18. päivä 2006 maksettu!

Ja mikä sen ihanampaa kuin kertoa siitä IHAN kaikille! TJ NOLLA! Jaakolle, vanhemmille, kavereille (joilla on lainaa), Weeruskan tarjoilijalle, omalle asiakkaalle, työkaverille... OMG! Wey Hey! Ji-Ha! Sen enempää, että kävin Weeruskassa syömässä ei ole vielä osannut juhlia. Ehkä se iskee vasta huomenna.

Ja kun Nordean tädit olivat "niin" asiakasystävällisiä, ajattelin huomenna mennä Sampo Pankkiin ja siirtää itseni ja tilini sinne.

Nordeassa kukaan ei onnitellut (ei edes sillai kivasti, vähän), ei ehdottanut lainatilin lopetusta, muistanut kertoa milloin/mistä/miten saan osakekirjani tai kertonut mitään järkevää syytä siihen miksen ole päässyt Soloon tunnuksillani viikkoihin tai miksei jo 2 viikkoa sitten täti voinut sitä hoitaa kuntoon.

Myöskin vanhemman tädin kysymys (40 minuutin jonotuksen jälkeen) oli kaikkine bodylängwitseineen niin hyvä: "Millasta asiaa, sul-la olis?", niin minä otan uudet lainat jostain muualta.

Mutta Nordean tädeille vaan sinne, että: OMG!

Kaikessa suvussa

Kärsimystä, kärsimystä... Pääsiäinen on pian ohi. Nenän alusiho on saanut kilpikonnamaisen muodon tarmokkaan duhan jälkeen. Olen juonut jälleen punaviiniä hyvässä seurassa, tehnyt töitä ja tavannut isäni puoleista sukua. Aurinkokin on näyttäytynyt.

En tiedä johtuiko se duhasta, punaviinistä, molemmista vai vain jostain hetkellisestä mielenhäiriöstä, mutta suvun kohtaaminen osoittautui kovin kevyeksi. Oli olemassa mahdollisuus, että homma leviää reisille, mutta jokin seikka teki illasta varsin onnistuneen.

Oli laulua ja soittoa, exel-taulukkoa, ruokaa ja juomaa. Kerrankin kaikki oli kutsuttu, niin varsinaiset serkukset kuin pikkuserkutkin. Suvun "vanhimmista" melkein kaikki (kolme) olivat paikalla. Kenties ensi kerralla voimme lisätä vaikeusastetta. Jospa Ruotsin sukuhaarakin saapuisi paikalle.

Vanhoja asioita kerrattiin, tarinoita jaettiin. Kipeistäkin faktoista puhuttiin. Yhtään oikeaa salaisuutta ei paljastunut, vaikka joku niin ehkä luulikin. Voidaan tietenkin miettiä miksi menin sanomaan "Kyllä minä tuon ainakin olen aina tiennyt", mutta se on sanottu eikä sitä takaisin saa. Ja mitä väliä. Asiat ovat asioita ja mikä on tapahtunut, on tapahtunut.

Tuskin on olemassa sukua, josta ei saisi mielenkiintoisempaa perhedraamaa kuin Metsolat.

Ei päivää ilman Elantoo...

...ei iltaa ilman vinettoo. Kuten vanha sanonta kuuluu. Meillä (suvussa) jotakuinkin kaikki ovat olleet Elannossa töissä. Tavalla tai toisella.

Tänään lähes kaikki elossa olevat vanhat elantolaiset, siis mummoni puoleinen sukuhaara, kokoontuu. Näen ensimmäistä kertaa pari pikkuserkkuakin. Mielenkiintoista. Voidaan aloittaa jokin mehevä pieni kinastelu, vaikkapa Elannon leipomon erikoistarjouksesta vuonna 1965 tai jotain muuta yhtä merkittävää. Siis en minä ja uudet pikkuserkkuni, vaan vanhukset. Minä sitten painan kaiken vain mieleeni...

Me kävelemme juhlapaikalle. Samaan osoitteeseen missä vietimme jotakuinkin samalla köörillä Maire-tädin 50(?)-vuotispäiviä, 80-luvun puolivälissä. Silloin minulla oli tyylikäs sininen tekokuituinen liituraitapuku ja punainen nahkaskraka. Kävelimme Eikan (Mairen miehen) kanssa Hämeenkatua Hakikseen ja aurinko paistoi... Elettiin vapputunnelmissa.

Voi kumpa Maire-täti a.k.a. Maikki voisi osallistua tähänkin riehaan. Noh, Pikku-M hoitakoon loisteliaasti terrieerimäiset rähinöinnit ja järjestyksen ylläpidon.

Ajanruhtinaat

Kun olin jonkin verran pienempi, yksi suosikki tv-ohjelmani oli Quantum Leap. Lyhyesti: Siinä skäbä tohtori lähetti pidemmän kaverinsa ajassa taakse päin, ratkaisemaan randomilla eteen tulevia asioita, isoja ja pieniä.

Kuten voisimme vain olettaa, tällaisella käytöksellä voisi olla huomattavasti vaikutusta tuleviin tapahtumiin, niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta aina välillä minusta tuntuu, että kyllä minä voisin pari juttua mennä kertomaan, asioita joita joutuu tässä ajassa sitten tolkuttamaan jokatapauksessa. Asioita, joiden alleviivaaminen on niin hölmöä, koska ne ovat enempi tai vähempi vakioita.

Kuten Aika. Maanpäällinen, telluslainen, luterilainen. Sekuntteihin, minuuteihin ja 60 minuutin tuntiin perustuva aikakäsitys ei tunne (varsinaisesti ainakaan) vuorokautta, joka pitäisi sisällään 48 tuntia, se on kaksi vuorokautta.

Mutta tämän jauhaminen on ihan turhaa, koska jotkut ihmiset ovat vain sellaisia, jotka todellakin voisi äänestää ulos saarelta. Harmi vain, että niitä pitää myös kattella. Autuas on Ajanruhtinas.

Circo Aereo - O / I

Jonna ja minä teimme jälleen tänään matkan, kulttuurimatkan. Kannelmäkeen. Minä asuin siellä muutaman vuoden, ennen kuin Jonna asui siellä muutaman vuoden. Pieni munkki oli siis paikallaan.

Pääasiallinen syymme palata tuonne Hugen kulmille oli Kanneltalon sirkusesitys, Circo Aereo - O / I. Olimme saaneet muutamalta taholta kuulla sen olevan hyvä, mutta että näin hyvä.

Voi pojat! Hiljalleen rakentuvat tilanteet olivat niin hienoja ja monitasoisia, että koimme inspiraatioita. Aim sou inspaierd!

Itse pidin ehkäpä kaikista eniten ensimmäisistä punaisista palloista (ja Jonna toisista), mutta loppujen lopuksi pallot sekoittuivat niin täydellisesti, etten voi tehdä niiden kesken eroa.

Kontrabassolla luotu äänimaailma oli myöskin varsin humalluttava. Se osui ja upposi niin nuoriin vesoihin, kuin kangistuneisiin ruhoihinkin. Komiikka oli myöskin todella mainiota. Unohti aivan olevansa Kannelmäessä.

Suosittelen sydämenin supukoista tätä esitystä. Huomattavasti loisteliaampi, suorastaan omissa sfääreissään kulkeva esitys, mikäli välttämättä haluamme verrata sitä joulun alla näkemäämme Turun AMK:n joulusirkukseen (jossa eräät loistivat ja toiset siihen loisteeseen kärähtivät). Valosuunnittelu ja toteutus eivät mahdu, keskenään näiden esitysten välillä, edes samaan lauseeseen.

Kesällä esitys on kuulemma nähtävissä Jyväskylässä ja sieltähän tunnetusti saa halpaa pizzaa.

Kun lähdimme takaisin kohti kaunista Suur-Kalliota sydämemme olivat täyttyneet keväisistä ajatuksista, uusiutumisesta ja lauloimme Mariah Careyn ja Bonnie Tylerin tahdissa tanssien koko matkan Smartissa kotiin.

Lisäys: Stoassa olisi nyt toukokuussa lisää esityksiä tarjolla.

Kuva: http://kulttuuri.hel.fi/kanneltalo/ohjelma/CIRCO_fi.html

Takautumia

Tämä menee jo ihan täysin sisäpiirinjutuksi. Mutta jokainen on kohdannut tai tuleva kohtamaan jotain kautta hahmon, henkilön, joka muistuttaa mummoani. Tämä ei ole vittuilua, ei rienausta tai mitään lähellekään edes totuutta...

Voinen vain toivoa (kera muutaman muun), ettei tästä tule millään tapaa omaa arkitodellisuutta.

(Tämä suoruus on siis vain osa sitä eheytymisprosessia, mitä ihminen näin kolmenkymmenen vuoden korvilla jo alkaa tekemään. Ja kuten Jonnallakin, vain sitä, että olen niiiin aito ihminen.)

Amen

Jotkut varmasti katsoivat tv2:n Jumala-iltaa. Niin minäkin. Vähän meinasi hemmo palaa ja piti jäähdytellä jollain toisella kanavalla, että voisi samantien taas roihahtaa ilmiliekkeihin ja tuskailuun.

Minähän olen eronnut kahdesti kirkosta. Ensimmäisen kerran välittömästi rippikoulun jälkeen. Liityin uudelleen kirkon jäseneksi, kun halusin vallan ja voiman kummi-tyttöni uskonnolliseen kasvatukseen. Sitten erosin taas. Turha tulla selittämään mitään, että kummeus otetaan pois, tyttö on jo "pilalla" ja haluaa tutustua kaikkiin erilaisiin kirkkokuntiin. Kunhan pääsee zynakookaan ja hare krishnojen paikkaan syömään.

Jumalahan on melko yleinen termi vastaavan tyyppiselle... tyypeille. On jumalia ja/tai Jumala (voidaan kutsua Allahiksi, mutta kun sekin on niin kuin Jumala), niin minusta on välillä todella hassua kuunnella uskonnollisia "keskusteluita". Sillä se, kun sanotaan "meidän Jumala sitä ja tätä" on vähän sama kuin jotkut sanovat "meidän internetissä sitä ja tätä".

Ottaen huomioon, että minä ja vaikkapa vanhempani sekä osa ystävistämme olemme huonoja ihmisiä, jotka eivät kuulu kirkkoon, puhumme paljon uskontoon liittyvistä seikoista. Vaikkapa siitä, että ketkä pääsevät Taivaaseen ja ketkä eivät. Niin kuin juutalaiset. Mutta kuten hyvin tiedämme kaikki kristityt, Jeesus mukaan lukien, olivat juutalaisia ennen Jeesuksen suurinta sukseeta, niin... Pietari kuolleelle: "Mutta sinähän olet juutalainen! Joudut ikuiseen kadotukseen!" Vainaja: "Mutta synnyin 200 vuotta ennen Jeesusta..." Pietari: "Selityksen makua!" Niimpä niin.

Aivan. Kristillisessäkin kirkossa on niin monta näkökulmaa, että ihmeellistä on jo se, että 360 astetta riittää.

Minulla on Jeesus autossa (kuvan vieterimalli), Maria ja Jesuslapsi -patsas koruaarteita vahtimassa, Jesus korvikset, rukousnauhoja ja sen sellaista rienaava krääsää. Minusta Jesse on ihan Total Super Star, poikabändien poikabändi. Tiinan iPodiinkin sain tungettua kaiverrustekstiin: Protected by Jesus. Jotkut bongaa autojen rekistereitä, Hanna Jesuskala-autoja.

Tiedostan kasvaneeni kristillisessä yhteiskunnassa, jossa kirkon toimesta ja ansiostakin on tehty sitä ja tätä. Tiedostan aika monen sukupolven kasvaneen kunkin ajan uskonnollisessa ilmapiirissä minuakin ennen, kuten myös minun jälkeen.

Jos jollekin tulee pelko, Jumalanpelko, kirkosta eroamisesta, niin minulle ei tule. Olisin paljon huolestuneempi jos olisin vaikkapa pappi, joka joisi täysissä hengen ja ruumiin voimissa aina ja iän kaikkisesti (amen) kirkkonsa, eli Jumalansa ehtoollisviinit. Tai saatika jotain muuta.

Minä tavallaan ymmärrän niitä, joista on Törkeää ettei kaikista ole niin jees laulaa kevät juhlassa suvivirttä tms, mutta sitten taas minusta suurin osa suomalaisista elääkin sellaista väestörekisteriläistä elämää, tapa uskovaisia lähes kaikki tyyni. Jumalaa pelkääviä? Eipä kait juurikaan. Herran nuhteessa eläviä? Hmm... ei ehkä. Joten tavallaan en jaksa ymmärtää heitä tälläisissä asioissa. Ihmiset jotka innostuvat jostain vain kerran, kaksi vaikkapa vuosikymmenessä eivät ehkä ole minusta mitään vakaamuksellisia tms. suurimpia fanittajia, missään.

Uskonnon opetuksen tulisi minusta siirtyä uskontokunnille. Kyllä. Ja elämänkatsomuksen tulisi tulla kaikille yhteiseksi aineeksi, jossa käytäisiin yhtä sun toista läpi. Vaikkapa vain siksi, että samassa yhteiskunnassa elävät tahot tietäisivät edes jotain muistakin, kuin tasan itsensä kaltaisista. Valtion ja kirkon tulisi niin tehdä ositukset ja muuttaa omiin osoitteisiinsa. Vaikutusvaltaa ja arvovaltaa ei kukaan ole koskaan väen väkisin saavuttanut eikä saavuta.

Amen.

Glamorous

Mietin, että mitä voisin kertoa, ensimmäisestä ja ehkä viimeisestä kerrastani linnassa. Presidentinlinnassa. Jännittikö? No eeei. Kampaaja värjäsi vihdoin kärsineen kuontaloni ja kuollut latvusto sai kyytiä. Olin kaukaa viisas ja vaihdoin toimistolla vaatteet.

Tylsintä oli kenties se alun ihmissuma, mutta siinä sumassa kukaan ei huomannut sitä tosiseikkaa, ettei minulla ollut pikkukenkiä. Villeintä oli taas ehkäpä se, että sai keikutella lanteita mm. Metalliliiton puheenjohtajan ja muiden pappojen kanssa. Jännintä kenties oli pienen pieni (aivan pikkuruinen) puhuttelu, jonka antoi yksi turvamiehistä. Hauskinta oli tavata uusiakin ihmisiä, höpötellä niitä näitä siinä Urho Kamala Kepposen tuijotuksessa.

Moternit vessat olivat myös varsin hienot ja kuitenkin sopivat mukavasti kaikkeen muuhun. Kaikki salit vaikuttivat kyllä paljon pienemmiltä kuin odotin. Televisiossa kaikki näyttää suuremmalta.

Eipä sitten kai muuta.

Oolsou noun ääs

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Minut tunnetaan/on tunnettu piireistä riippuen (Lilli-)Puttisena, Stipenä, Handena, Hansuna, Handuna (tästä meinasin jo luopua kun se taipuu myös näin Jonna:"...Joo, mutta mä olen nyt Handulla, niin mä en.."), hna:na ja mm. Tyttönä (tätä käyttää mummo).

Maire-koirahan on virallisesti Wildcat, mutta kotinimeltään Maire (isän tädin mukaan) Sikuriina Hannikainen. Lisänimiä ovat: Pälsiina, Maikku, Maisku, Hiljainen leijan lennättäjä, Rähinä-Santra, Tippa-Iita a.k.a. Tippis, Johtosihteeri, Aulaemäntä, Saunamajuri, Koiruus, Otus, Prinsessa, Koirajumala, Alppiharjun Tyyli-Lyyli, Vierihoitaja, Tapaninvainion Uunottaja, Säihkysääri, Eleganttisuus, Pikku-M (lausutaan Ämmä), Haukkumakkara ja mitä milloinkin ja kenellekin.

Isääni en ole isäksi kutsunut muulloin kuin olen sanonut, että "minun isäni", sillä se isi ei ehkä ole niin vakuuttava. Mutta sekin on ollut Iskä tai Iska, Faija, Fatsi/Fazi, Kusipää, Dorka ja nykyisin puhelimessani Iso-H, koska minä olen se pikku-H. Äiti on ollut ja on Äippä, Äityli, Mude, Muderi, Mutsi/Muzi ja sitten ne tutut Daijuus ja Se Yksi. Molemmat ovat myös Geeninluovuttajia. Täti on Tuittu, eli Tuitzi. Täti kutsui äitiä pienenä Paksu-Sääseksi. Toinen täti oli Uki ja Tuitulla oli aina Ukin vanhoja vaatteita.

Nimien creaaminen on kivaa. Tyhmille ja gliffoille yhtälailla. Jos sinulla nyt on joku nimi, niin se yleensä taipuu, suuntaan ja toiseen. Erityispiirteistä, ominaisuuksista ja ties mistä ne vaan syntyvät. Esimerkiksi tuo Handu. Sehän on ihan hyvä nimi (tavallaan), kun se tulee sekä Hannasta, että Koprasta (koska koprahan tarkoittaa jonkun polven karjalanmurteella kouraa, eli kättä eli handua). Se, että se on viime viikkoina saanut tämän ihanan kaksimielisen merkityksensä, on sitten kuitenkin ihan ok-juttu, kun se koki päivänvalon Jonnan ja Janin puhuessa puhelimessa.

Jos joku on ollut pienenä Läskiposki, niin miksi siitä luopua. Sehän on justiinsa hyvä nimi, varsinkin kun enää posket eivät ole yhtä majavaiset. Jos opettaja erotti kaksi Juhoa L:llä, niin Jei-Äl olkoon uusi Dallasiakin kunnioittava miehistäkin miehisempi lempinimi, jota voisinkin alkaa käyttämään. Jos olet Orenius, niin Orkku on ihan bueno nimi, näin meidän kesken. Jos olet Ryynänen, niin Ryynähän siitä tulee. Jos olet Gigantissa töissä, niin G-piste sopii loistavasti. Jos kiroilet paljon, niin miksei joku kutsuisi sinua Vittu-Jonnaksi?

Ehkä tämä on myös sitä, että isäni ei muista oikein nimiä. Naamat kyllä. Aina on joutunut selittämään, että kenestä on kyse. Jaakko oli alussa Vaisu-Jaakko ja Antti V. oli Mykkä-Antsu. Simo on nykyään Virmailan-Simo tai serkku-Simo (emme ole siis varsinaista verisukua tai miten sen nyt ottaa, Virmailan sukuun kuulutaan). On Leipuri-Annaa, Taskurapua (Suski on niin pieni ja puhuu käsillään), Palomies-Markusta (Markus on VPK:ssa), Klonkua, Tohtorin-tytärtä, Viulisti-Vappua, Nutturapään-Tytärtä jne.

Jos et vaihdakaan nimeä Ulrikaksi, koska se taipuu niin näppärästi Ulleksi, niin se sukunimikin taipuu Åsamaksi. Ja joku kutsuu sinua Ketsuppi-Tiinaksi, itsensä mielestä ihan hyvästä syystä.

Kun vaikkapa Antteja on maailmassa ihan liikaa ja jokainen kuitenkin haluaa olla oma itsensä, niin siksikin nimiä syntyy. Tai Johannoja, Janneja, Annoja. On pakko tehdä pesäeroa. Se voidaan tehdä niin, ettei kutsuta enää Markuksen-Annaksi vaan Mannaksi. Tästä seuraa se, ettei Markus olekaan enää Markus, vaan Arkus eli Argus Liekkijumala (koska se on siellä VPK:ssakin). Sitten nämä saavat lapsia ja kuinka ollakaan monen mutkankin kautta minäkin kutsun nyt ja tappiin asti tätä Tuli-Liekiksi, eli T-L:ksi. Onhan se Rauha Hammarinkin mielestä mitä mainioin fennomaaninen nimi.

Hna:kin tuli siitä, että Kerttu (a.k.a. Skeba, Gebardi, Skeerb) kirjoittaa nimensä niin, että se näyttää ihan Kert:lta. Niimpä kokeilin sitä itsekin. Varsin kätevää. Mairekin on välillä mre.

Kuten sanonta sanoo: ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä.

Lausutaan kuten kirjoitetaan

Heavy. Vastapainoksi eurytmialle ja raakasilkille kävimme eilen Hevimestassa. Jälleen tilaisuus juhlia jotain (Annan ja Jonin kuudetta kvartaalia) ja jakaa viiniä (Casalin lambruscoja) hyvien ystävien kanssa (tosin Tiina ei osaa juoda poreilevia juomia, joten Tindellä oli omat punaviinit).

Sai kettuilla Tuli ja Leimaus -bändin savolaisille, huudella yllytettynä "Toni. Paita pois!" ja katsella ihmisotuksia. Sai pukeutua kirkkaiden ja mukavien värien jälkeen vaihteeksi mustaan ja sonnustautua kaikkiin mahdollisiin isältä saamiin pääkallo yms. hevisti-koruihin. Minun korukokoelmasta löytyy kyseisen gendren koruja melko runsaasti, vaikken edes tunnista AC/DC:n kappaleita tai juuri mitään muutakaan. Sivistymätön kun olen.

Hevistit (eli hedelmät ja vihannekset) taisivat eilen olla Hevimestassa enemmäkin light-versioita. Kunnon köriläitä ei ollut paikalla ja insinöörit ja Teesin työntekijät kauluspaidoissaan saivat kaikessa rauhassa mossata sentin siilitukkansa sekaisin.

Vastakohdat ovat mielenkiintoisia.

Vedet virtaavat siltojen ali

Kun aika kuluu se joillekin jotkut asiat kultaa, toisia asiat edelleen raastaa ja joillekin vettä on virrannut jo tarpeeksi siltojen ali. Sellaista se on. Elämä.

Jotkut ratsastavat aaseineen paikalle, toiset yrittävät naamioida aasinsa uljaiksi ratsuiksi, jotkut jäävät aiseineen majoihinsa ja jotkut karauttavat paikalle vihreinä martyyriritareina. Mutta Marian pieniä aaseja me emme kuitenkaan ole.

Luokkatapaaminen on aina ilmeisesti jännä paikka. Joillekin se on tilaisuus purkautua Vesoviuksen tavoin, toisille se on raikas tuulahdus, joillekin se on on Canossanmatka, jotkut tulevat katsomaan vetten uusia uomia, toiset katselevat kulman takaa ja jotkut eivät halua kokea mitään, uutta eivätkä vanhaa. Jotkut ovat vain uteliaita, toiset haluavat tasata tilejä, osa unohtaa kaiken.

On mukava olla, vaikkei ilta olisikaan yhtä rakettien räiskintää ja loputonta ilotulitusta, vaikkei taivaalta sataisikaan timantteja eikä sateenkaarenpäätä olisikaan tavoitettu. Kunhan on mukavaa, mahdollisimman monipuolisesti ja monella.

Luokkatapaaminen voi olla hiljainen ja henkilökohtainen terapiaistunto, mutta mikään kollektiivinen se ei sinällään saisi olla. Minusta ainakaan. Jos jotain on edelleen tuskaisesti hampaiden koloissa ja sisimmän syvimmissä supukoissa, käsittele sitä muualla kuin luokkatapaamisessa. Sovi vaikka kahvihetkiä johonkin toiseen ajankohtaan, niidenkin kanssa joille sinulle on jotain purettavaa. Tai päästä vesi virtaamaan siltojen ali ja muista peilata itseäsi vielä veden peilikuvaan. Sillä se helpottaa ja auttaa pääsemään eteenpäin.


Se heittäköön ensimmäisen kiven...

En minä väitä, ettenkö olisi kettuillut jo pienenä, kypsynyt asioihin ja ihmisiin, kypsymättömästi käyttäytynyt, rökittänyt poikia ja ollut kylmä tytöille sekä pojille, ollut kiusaaja ja kokenut kiusaamista, tullut rökitetyksi, kokenut tuskaa ja tuskaillut, lintsannut koulusta kun se tuntui pahalta ja ahdistavalta paikalta. Mutta voisin väittää, että meistä tuskin kukaan on synneistä vapaa.

Kuten olen aikaisemminkin tuonut julki, jokaisessa on jotain. Toisinaan se ei sytytä, toisinaan se polttaa hihat, mutta kaikissa on jotain. On vain elämänvirtaa, että Jonnan kanssa olemme tiiviisti tekemisissä, kuten jota kuinkin viimeiset kaksikymmentä vuotta. Se ei tarkoita, ettenkö nauttisi muistakin. Jokaisessa on se jokin. Toinen on hupsu, toinen hassu, kolmas hupaisa... Joku on räiskyvä ja toinen hillitysti nokkela.

Miksi minä koskaan olisi muuten kutsunut kaikki syntymäpäivilleni. Suuret kemut ovat aina parempia tai ainakin yhtä hyviä kuin ne pienet ja intiimit arkitissuttelutkin, joihin ei vain tassuttele koko kööri. Mikä sekin on hauskaa, kun joku joskus niin tekeekin.


Elä ja anna elää

Ihminen on yksi säe elämän punoksessa. Ja se mitä ihminen tekee punokselle tekee se itselleen, kuten tämä joku viisas intiaanipäällikkö on sanonut.

Minusta oli hämmentävää ja hauskaa käydä koululla, nähdä vanhoja opettajia (toisia tervehdin, toiset jätin väliin), nähdä ne samat naamat kuin joka päivä, niin monta vuotta. Oli mahtavaa syödä hyvää ruokaa, jakaa punaviinipullo vanhan ystävän kanssa, nauraa, tulla nauretuksi, nauraa yhdessä vanhoille jutuille. Oli hienoa, että ihmiset löysivät yhteisiä säveliä, juttelivat ja höpöttelivät sellaisten kanssa, joiden kanssa eivät ehkä olleet ajatelleet (ainakaan niin rattoisasti juttelevansa).

Oli harmi, ettei päästy kunnolla jorailemaan, koska se olisi kuulunut ainakin osan yhteiseen pöhinään. Harmi etteivät jotkut päässeet tulemaan, toiset vauvautuneet paikalle. Joillain ei oikeaa, pätevää syytä ollut. Pelkuruutta, ennakkoluuloja tai mitälie. Uusi mahdollisuus kuitenkin siintää tulevassa kesän koitossa. Silloin eivät lastenhoidollisetkaan pulmat pääse riivaamaan. Näin on päätetty.

Omasta puolestani kiitän kaikkia ja haluan sanoa, että oli oikein mukavaa, rattoisaa ja toivon näkeväni kaikki viimeistään kesällä ja myös niitä, jotka eivät nyt millään päässet tulemaan tai halunneet tulla. Vahvaa auraa!


Kuvat: Fotonipa Oy

Bosseus

Olen tehnyt (äiti myös) lisää Bo-rintamerkkejä. Uusilla bomaisilla letkaituksilla, ihan aidoilla Bo-läpillä. Kuumaa kamaa, ainakin hyvin pienessä piirissä. Tiinakin, joka on vain saanut kuulla legendoja Bosta, halusi oman Purkka pois -merkin. Se onkin yksi lausahdus, josta tulee edelleen hymy huulille ja poskiin pienet klommot.

Huomenna minun kouluni juhlii ja oma luokkani sen jälkeen. Koululta voi ostaa Steiner-kokkikirjan, mutta Sara La Fountainen, Antti Tuurin ja muiden keitokset eivät vedä vertoja Bo-rintamerkeille.

Ajattelin, että jos myisin merkkejä ja niillä rahoilla perustaisi "Bo-rahaston". Niillä rahoilla sitten voisi teettää joko lisää Bo-kamaa tai muotokuvan Bosta, joka sijoitettaisiin tietenkin biologian luokan seinälle. Sekä allekirjoittaneen olohuoneen seinälle.

BB! Bosse Bäst!

Lisäys: Bosseus on mielentila, joka saavutetaan ajattelemalla Bo Ekstamia, eli Bossea ja/tai/sekä Hänen oppejaan, kertomuksiaan ja/tai/sekä muistamalla ja/tai/sekä muistelemalla Häntä.

Noudattamalla Hänen viisaita sanojaan/sanontojaan/elämänohjeitaan (kuten: "Ei se ole zoomi. Se on fokus" tai "3 aaltoviivaa pääotsikon alle, 2 väliotsikon ja 1 alleviivauksiin" tai "Malariahyttysen ja tavallisen hyttysen erottaa siitä, että tavallisen hyttysen alapää ei ole samalla tavalla koholla").

Bosseuteen pääsee parhaiten Bon välittömässä vaikutuspiirissä. Tällöin henkilön persoona saa ryhtiyttä ja ääni voi madaltua. Bosseus voi olla piilevää, jolloin voimme sanoa, että joku on bosseuden kantaja. Bosseus voi olla tarttuvaa. Tunnustuksellisia bosseuksellisiakin on, mutta kovin vähän.

Bo Ekstam on kulttihenkilö/legenda. Helsingin Rudolf Steiner -koulun, biologian ja maantiedon opettaja, joka opetti kaikkia kolmea (A, B ja C) luokkasarjaa ylemmillä luokilla. Sekä RKP:n ääniharava Kirkkonummelta. Bo Ekstam on Jumalasta seuraava, ylös päin. Ja Jumala on Markus Itkonen.

Sotaveteraaniliitot

Sotiemme veteraaneja varten aikojen saatossa on perustettu erinnäisiä etujärjestöjä. Ja ihan hyvä niin. Minun Tane-pappani kävi vetskujen kuntoutuksissa ja matkoilla tuon tuosta. Tane-pappa osasi hoitaa hommat kotiin, niin sanoakseni. Tane-pappa oli vain noin 17-vuotias, kun alkoi ajamaan ruumiita rintamalta tai siis varmaankin rintamalta tulleilta junilta.

Sitten taas Jaakon Viljo-pappa taisi myöskin olla 17-vuotias, kun pääsi lähtemään rintamalle. Huonompi homma oli se, että heti Viljo jäi sotavangiksi. Neljäksi vuodeksi. Paljoa Viljo-pappa ei niistä ajoista sen jälkeen puhunut, vuosikymmeniin. Omat lapset kuuntelivat salaa rapuissa, mutta avoimesti niistä ajoista Viljo puhui vasta viimeisimpinä vuosinaan. Sekin jäi varmasti ihan pinnan raapaisuksi.

Viljo oli saanut joitain vuosia kaksi viikkoa kuntoutusta mm. Kaunialassa per vuosi. Kun Viljo vielä vuonna 2000 Kaunialassa pääsi käymään, oli porukka vähentynyt niin, että Viljoa lainaten: sai valita ihan oman pitkän pöydän ruokalassa. Samana vuonna kuin Viljo kuoli, hänelle myönnettiin peräti neljä viikkoa kuntoutusta.

Jo jonkin aikaa olen minäkin ihmetellyt sitä, että miten rahat realisoidaan, viimeisten elossa olevien veteraanien hyväksi. Olen ymmärtänyt, että omaisuutta on melko paljon. Ja minusta on kiusallista, ettei tuota varallisuutta ehkä aiota edes "tuhlata" jäljellä oleviin.

Minusta myös uusien jäsenten hankinta on vähän, miten sen muotoilisin... vaikeasti ymmärrettävää. Keitä nämä uudet jäsenet ovat? Lesket ja puolisot nyt vielä ymmärrän, mutta eikö heitä olisi voinut laskea mukaan jo aiemmin. Toisaalta kuten isäni sanoo: "Kohta mäkin pääsen jollekin vetskulistalle, kun ne tarvii jäseniä". Niimpä. Ja minä!

On eri asia, jos ja kun ihmiset vanhenevat ja he tarvitsevat kuntoutusta ja se, että on sotaveteraani. Siis Suomen sotien sotaveteraani. Vai siis onko meillä kohta uudenlaisia sotaveteraaneja, joille nämä yhdistykset voidaan "testamentata"?

Minusta on ryhdikästä, että RAY on jo vuosia sitten pyytänyt ko. liittoja tekemään alasajosuunnitelman. Ja että he toivovat, että varat käytettäisiin elossa olevien jäsenten (alkuperäisten) hyväksi.

Laittaisin tähän linkin juuri TV1:ltä loppuneen A-raportti ohjelman "Veteraanien perinnönjako" -sivuille, jos sellaisen löytäisin, mutten löydä. On A-Sitä ja on A-Tätä, muttei A-raporttia. Ohjelma oli hyvä ja pureutui juuri näihin kysymyksiin.

Toivottavasti vaalien allakin tahtoa riittäisi ja uskallusta. Minusta kyse on moraalista. Vetskujutut on vetskujuttuja, eivät yleisiä vanhusten kuntoutusjuttuja.

Alfanaaras

Kävimme eilen vanhalla koulullamme, avointen ovien -päivänä. Heti kättelyssä tuli sellainen olo, että vanhat asetelmat palasivat. Muutamat aktiiviäidit loivat vinotkatseensa meihin. Varsin avointa.

Uudet, nuoret opettajatkin ovat niin reppanoita, eivät tiedä keitä me olemme. Vanhoja oppilaita, tulevien mahdollisten äitejä. Sentään joku meitä seitsemän vuotta vanhempi entinen oppilaskolleega ja nykyisen oppilaan äiti tunnisti Jonnan, hämärästi. Se kun nyt oli ihan apina pienenä.

Mietin, että mistä nekin, nämä kaikesta perillä olevat huseeraaja äidit, tietävät mitään ja osaavatkin olettaa meistä, että olisimme jotain koululintsareita, iloisia häirikköjä. Niin kuin olimme. Nämä äidit ovat muutaman meidän luokkalaisen tai kaverin pikkusisarrusten luokkalaisten äitejä.

He eivät tiedä, että minä tiedän millaisia Wisteria Lanen lähikoulun äitejä he oikein ovat. Onneksi meidän luokalla oli vain yksi tuollainen alfanaaras. Ennen asiat olivat sittenkin paremmin.

Sama hitusen hupsu lähiseudun mamma, joka on rähinöinyt koulumme läheisyydessä jo vuosia, hoiti sen häiriköinnin. Päätti avautua meille, että "On se kumma kun ei ole mitään leivonnaisia myynnissä, kun sairaat ihan miellään ostavat terveitten tekemiä leivonnaisia, JOS VAAN TERVEET NIITÄ LEIPOISIVAT!" ja sitä rataa. Joo-o. Ja koululta valtiontuet pois ja muuta ihan vaan siksi, kun ei ollut myynnissä ruokavalioon sopivia leivonnaisia. Ihan turha sanoa, että rouva kun nämä eivät ole myyjäiset. Jos laitettaisiin taas vähän rahaa mielenterveyshoitoon.

Ollako vai ei olla feministi...

...ta sitten ollako ihan vain? Ystäväni on liittynyt Naisasia unioniin. "Unioni tukee naiskulttuuria ja pyrkii lisäämään naisten feminististä tietoisuutta", joo-o se on varmaan hyvä. Minusta olisi vain mukavampaa, jos tuo feminististä-sana olisi vaikka korvattu itse arvolla.

Minustahan jokainen nainen on pieni feministi, koska kukapa haluaisi tulla poljetuksi siksi, että on nainen. Tai punahiuksinen tai mitä ikinä. Siinäpä tämä minun Naisasia unioni -ongelmani.

Vaikka juu, minä tiedän, ettei se ole yhtä itsestään selvää, läheskään kaikille. Edes naisille. Feministi-sanana herättää minussakin osin ristiriitaisia tuntemuksia, koska yleisesti se on käsitteenä ihan reisillä. Se on kokenut valtaisan negaation, varmastikin ihan ensimmäisistä hengen vedoistaan. Sehän on selkäesti uhka vallassa hyvinkin pitkälti olevalle mies-näkökulmalle ja toimintamalleille.

Mutta mitä se oikeasti on? Feministisyys. Oikeutta olla tyttö, nainen? Tai tajuta se, että on, ei muutu ja sillä ei oikeastaan monessakaan kohtaan pitäisi olla mitään merkitystä. Eikä se ainakaan saisi olla este, yksin, sinällään. Tai oikeutus millekään. Sehän vain on yksi asia, asioiden joukossa.

Minusta on kamalaa, että feministisyyttä tarvitaan. Ja silti minäkin olen varmasti ihan kamala feministi. Ota ja potkase.

Kuva: http://www.naisunioni.fi/

Markkinointia alá Lovex

Osuipa tielleni serkkuplikan kautta ihan itselleni uusi juttu. Hän ja hänen 14-vuotiaat kaverinsa fanittavat jollain asteella Lovex bändiä. Niin kuin 14-vuotiaat, tytöt, usein jotain fanittavat.

Minusta mielenkiintoista on se, että mikäli kerää tarpeeksi pisteitä, niin "sata ekaa saa tuotepaketit missä on tarroi julisteita ja muuta kamaa jaettavaks. Saa sen paketin muutenki jos on aktiivijäsen. Sitteku on tarpeeks niitä pisteitä, ni saa teepaitaa, ilmasii keikkalippui ja muuta lovex kamaa".

Näitä pisteitä voi kerätä jakamalla vaikkapa keikkajulisteita, eli tekemällä markkinointityötä. Sehän on ihan varmasti tytöille vaivanväärtti, että saa jotain fanikamaa. Samalla saa olla mukana tekemässä Lovexista kuuluisaa... Ja bändille mukavaa säästöä.

Toisaalta tällainen markkinointihan on kovasti kasvussa, aito kohderyhmän jäsen puhuu jonkin asian tai tuotteen puolesta. Eikä se tunnu edes kauheasti mainostamiselta, vaikka sitähän se on.

Minusta ei riitä, että sata ensimmäistä saavat jollain x-määrän pisteillä jotain. Jos jokainen on tehnyt saman pistemäärän verran markkinointitekoja, olisi se palkittava. Pienillä paikkakunnilla ei kenties ole mahdollisuuksia tehdä yhtä paljon määrällisesti, suhteessa kylläkin.

Jollain tapaa minua hieman häiritsee se, että noin 14-vuotiaat valjastetaan tekemään tällaisellä uudella tavalla jotain tällaista. Sillä fanituksen fanaattisuudessaanhan teini jaksaa toitottaa aiheen kuin aiheen mahtavuudesta ja kaikesta, muutenkin. Iskän ja äiskän ja kenen kaikkien raha palaa, omat säästötkin siinä samalla. Yleensä. Ja teinejähän tässä ehkäpä pidetään juurikin Saalina, joita kalastellaan.

Siksipä minusta pitäisi muistaa teinien herkkä tila. He ovat teinejä. Synopsit kehittyvät ja maailma saattaa olla mustaa ja valkoista. Pilvilonnoja, haaveita ja unelmia. Se on delekanttia.

Saatan olla yliherkkä ja ihan kalkkis. Skeptinen olen ainakin.

Kuva: www.lovex.fi

Joskus nämä ajat ovat meitä varten

Minä en ole mikään Egotrippi-fani. Opin jotain NKOTB-ajoista. Lieväkin yltiöfundamentaalisuus ei ole hyväksi ihmiselle. Kuitenkin Superegosta lähtien olen omistanut kaikki Egotripin levyt. Ja minä pidän vanhasta tuotannosta ihan siinä missä tästä uudemmastakin.

Enkä minä nyt tiedä, johtuuko Egotripinkään "myöhäinen" kansansupersuosio siitä, että ovat nyt vaihtaneet duurista molliin. Minulle tulee sellainen suloinen suomalaisen ahdistuneen miehen angsti ja itsemurha -olo osasta vanhojakin biisejä. Mutta sillälailla kivasti, hyvällä tapaa. Ehkä aika oli vain ns. heitä varten.

Kun asuin Hollolassa, ennen Helsinki-Hollola -levyä, minulle tuli mukava olo mm. Egotripin levyjen tuomasta tunnelmasta. Saattoi ajaa ihan mieli rauhaisana peltojen halki silloisen koulun pihalle, kun vastaan ajoi vain traktoreita. Ajella kevyttä diettimunkkia Lahlen keskustassa ja matkata Hollolan toisesta päästä toiseen. Erittäin hyvää autoilumusiikkia, etenkin kesäöisin.


Kuva: www.finpop.net/music/egotrippi.php