Sic transit gloria mundi

Niin katoaa mainen kunnia. Koska viikonloppuna minulle kettuiltiin Kaasua Komisario Palmun katselemisesta päätin aloittaa jälleen vanhan hyvän tapani, Komisaario Palmu -elokuvien imemisen.

Olen vannoitunut Komisario Palmu -ihailija. Olen nähnyt kaikki 4 elokuvaa kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Osaan melko pitkälti ulkomuistista kaikki alusta loppuun, vuorosanoineen.

Minulle on tietenkin muodostunut omat suosikki kohtaukseni, joista kenties herkullisin on kuvan "Tai sit voi olla..." -kohtaus sarjan ensimmäisestä elokuvasta Komisario Palmun erehdys. Leo Jokela on vain niin hyvä, suorastaan maaginen.

Koska olen nähnyt ensimmäisiä kertoja Palmut ennen esikouluikää on elokuvista muodostunut minulle oma mielikuvituksenkin värittämä maailmansa. Kuvat Helsingistä lämmittävät ja voin kuvitella kuviin omat sukulaiseni, aikalaiselämineen.

Tietyllä tapaa ne rauhoittavat oloani. Ne ovat edelleen yhtä huvittavia, jännittäviä ja mukavia. Siis kolme ensimmäistä, Vodkaa Komisario Palmusta en sanottavammin pidä. Se onkin monella tapaa täysin irrallinen elokuva. Siis minulle Palmu-elokuvat ovat trilogia. Katselen usein ...niin tai en varsinaisesti katsele vaan kuljen Palmujen virrassa. Laitan DVD:n päälle ja annan sen pyöriä kaiken muun ohessa. Äänet riittävät, sillä filmi pyörii verkkokalvoillani ilman tv-ruutuakin.

Kuva: Täältä

Sinä senkin...

Voi vain kuvitella millainen reaktio siitä seuraa, kun ensin herää työmaameluun kello kuusi, sinnittelee noin seitsemään, nousee ylös, pukee, menee alas katsomaan voisiko auton siirtää jo hotellin paikoitusalueelle (ei voi, ei ole tilaa edelleenkään), menee takaisin ylös, käy suihkussa, herättää kaverin (koska yksin on tylsää), molemmat meikkaavat antaumuksella, kiirehdimme aamiaiselle, Jonnalla on Buenos Airesista ostetut kengät erityisesti aamiaisella, menemme siirtämään sitä autoa, mutta koska joku itsekäs torvelo on pysäköinyt lastausalueelle, me ja kaksi autollista ihmisiä odotamme voidaksemme puljata automme halutusti, kiiruhdamme hakemaan vielä kahvit huoneeseen, asemoidumme tv:n ääreen ja... Mitä?! Mitä?! MITÄ HELEVETTIÄ!?

9.15 Uutisikkuna! Haloo!? Ei Gilmoren tyttöjä?! Anteeksi mitä?! Eikä kukaan torstain jaksoa ennen tai edes lopussa kertonut meille, että sarja loppuu (taas). Noh, soitto YLE:n ohjelmapäivystykseen, jonne voisi hankkia vähemmän taylor/kirkmäisiä henkilöitä töihin.

Aivan sama kävi Glenboglen kanssa. Ja ihan kiva näin naisasian kannalta se tilalle tullut kökkötönkkösarja, mutta Joku Raja! Olen niin suivaantunut edellisistä asioista ja siitä että Iittalan Ego-mallistosta ruokalautaset poistuvat mallistosta ja Koko-sarjasta taas vaaaleanpunaiset astiat, joiden takia olisin voinut kokonaan siirtyä Kokoon Egosta, mutta onneksi näin upo uuden, törkeän, sairaan hienon ja jumalattoman kokoisen Valtran traktorin.

Kirjallinen reklis lähtee kyllä pian perässä. Hatemail here it comes, kunhan vain saan hienosäädettyä sanailut.

Kuva: täältä

Moro nääs!

Huomenta maailma! Tampereen aamu Koskikadulla alkoi tietyömaaääniin noin kello kuusi. Allekirjoittanut ja uuden lempinimen saanut Speedy Conzalez a.k.a. Jonna lähtivät spontaanisti eilen Tampesteriin. Joillain tosin kesti saada itseään kuntoon...

Pönttinen & Pönttinen Investigations, eli koiruudet hajoitettiin Paltsu-Tapsu akselille ja äidin poloinen salama vaihteistoineen otettiin alle. Pukinmäen rampin alkupäästä otettiin liftari kyytiin ja kyseinen Pipsa 58-vee pääsi noin puoleen väliin Pohjanmaan tavoitteestaan.

Meidän päätavoitteemme oli tutustua TR1:ssä vielä 30. päivään saakka esillä olevaan Marilyn valokuvanäyttelyyn, jossa myös onnistuimme. Jotain jäimme vaille, siis kunnon muistoja. Ei oikein ollut mitään "kotiinvietävää". Ei jullareita, ei kuvakirjaa näyttelystä. Harmi, sillä hyviä ruutuja näyttelyssä oli kuitenkin sen verran.

Marilyn oli kuvissa todella kaunis ja persoonallisen oloinen, mutta myös väsynyt kehäraakki joka tuntui vetäneen amfetamiinipohjaisia laihdutuslääkkeitä ja viunaa. Vatsan oikealla puolella oleva (melko räkäinen) arpi antoi lisää luonnetta ja sopi jotenkin kasvoihin, siis tuoden kontrastia. Salaliittoteorisointi pääsi, tietenkin, heti valloilleen kuin kesäinen nurmikkopalo.

Kulutimme hitusen töppösiämme, löysimme napolilaista kahvia ja alennuskoruja (jotka voi purkaa ihan vaan varaosiksi), hyvän ruokapaikan (Tempo) ja kävimme juomassa 2 litraa sangriaa Hookissa iltapalaksi. Hook, sinne pitäisi viedä pikkukakaroita syömään, koska he osaavat arvostaa meitäkin enemmän kyseistä sisustusta, jota voisi vähän kohennella. Hankkia vaikka lisää somea. More is more.

Jonna tuhisee seitsemännessä kerroksessa, mutta siitä huolimatta ettei ikkunaa voi avata kyseisen äänimaailman takia taidan painua ylös, koska kesä-Hesari odottaa oven vieressä. Kello 9.00 on herätys ja 10.15 katselemme Gilmoren tytöt (huomasimme iloksemme, että Tampesterissä nakyy samat tv-sarjat kuin Hellsingissä), johon olemme ihan hookissa. Siinä välissä nautimme toivottavasti runsaan aamiaisen. Kaiken sen jälkeen voimme vaikka mennä Särkänniemeen paijaamaan kilejä.

Ja viikonlopuksi Valkeakoskelle. Illalla 23 ja jotain nousee Vanajavetten ylle Martti Servon karismaattinen ääni toffeen pehmeydessään ja Napanderien näppärät sävelet.

Kuva: TR1:n sivuilta

Kotiliesi nro 5/1989

Sain Jaakon äidiltä ihan omaksi kyseisen numeron. Vanhoissa julkaisuissa on monta seikkaa mitkä tekevät niistä kiinnostavia. Ne ovat ensinnäkin ajankuvia ja sen myötä ne voivat sekä viihdyttää että sivistää.

Muistan melko hyvin nuo kahdeksankymmentäluvun huippukehittyneet vuodet, jolloin Nainenkin saattoi olla Itsenäinen, jolloin lyhyt babalybeck-tyyppinen kampaus oli jo lähes muodissa.

Kansi juttujen lisäksi kyseinen Kotilieden numero kätkee sisäänsä otsikot: Papin emännät ja pappisliitto ovat vuosia pohtineet pappiloiden elämänlaatua, Näin elää nainen Intiassa (paljon kuvia), Mikseivät päivähoitajat halua töihin Helsinkiin, Nuorten kirjoista kuuluu hätähuuto (kainalojuttuna Pirkko Lahden näkemykset kasvatuksen aloittamisesta), Mitä naistutkimus tarkoittaa sekä vähän muotia, reseptejä ja muuta hömppää.

On pakko tunnustaa, etten ole ajatellut Kotiliedestä näin: "--Kotiliesi on aina ajassa oleva klassikko. Lukijamme ovat itsenäisiä, vahvoja naisia, jotka seuraavat valppaasti aikaansa", kuten Kotilieden sivulla sanotaan. Kenties nykyinen linja ei tue tätä missiota eikä visiota.

Vuoden -89 viidenteen numeroon aion nyt kuitenkin tutustua ja syventyä. Onhan äitini ollut tuolloin juurikin kohderyhmässä, eli voisinko näin oppia aikalaisten näkemyksiä. Se jää nähtäväksi.

Tulla ymmärretyksi ja ymmärtää

Joskus tulee ymmärtäneeksi väärin tai joku toinen ymmärtää Sinut väärin. Kovin tavallista. Usein kyse on äänenpainosta, painotuksista, äänensävystä, huonoista sanavalinnoista jne. ja joskus ihan vain siitä, että vääränä päivänä väärään sävyyn sanot vääriä sanoja.

Tästä saattaa olla oiva esimerkki (yleisesti siis) Mannan viikonloppuna kertoma pienen pieni, lähes huomaamaton detalji, hengitystekniikan pettäminen... Mannan Ja Liekkijumala Arguksen poika kun sai nimensä piti uusi isä tervetulijaispuheen joka loppui jotakuinkin näin: ...siispä toivotamme Armaani Lucky Luken... Muukan sukuun (nimi muutettu), kun piti sanoa: Armaani Lucky Luke Muukan, sukuun. Pieni kömmähdys ja voisi sattua kenelle vain, mutta... Kaikki tiedämme mitä.

Joskus pitää vain muistaa, että jos toisella onkin huono päivä, niin tietynlainen jutustelu pitää vain jättää pois (turha lätinä esimerkiksi) tai vastaavasti olla selvä sanainen. Humalatilassa molemmat kohdat ovat usein päteviä, joka saattaakin olla syynä useisiin ja täysin turhiin väärinymmärtämisen puuskiin, alkomahoolin yhteydessä.

Lähimpien ihmisten kanssa riittää väärä painotuskin, joskus. "Jaaha, ai jaa-ha. Sä olet siis Tota mieltä" tai "joo ei tarvi jatkaa, mä ihan ymmärsin jo" tai "ihan sama, jooo-o!", mikä on tietenkin osin myös turhan lapsellista. Toisaalta taas ei kenties ole ihan kovin positiivistakaan pitää itsestään selvänä asioita, ettei tarvitse sanoa asioita aivan kuten sanoisi niitä työpaikalla tai kaveriporukassa. Murahtelun hieno ja jalo taito on jossain määrin modernillekin homo spapiensille liian vaikeaa.

Joskus taas kun ei yhtään tiedä eikä tunne ihmisiä, niin itselle oudot ja kummalliset painotukset ja sanavalinnat voivat tuntua juuri päin vastaisilta. Kulttuurieroja, kenties. Mutta minusta tuntuu, että eräillä kikoilla tässäkin asiassa voi edetä, siis ymmärtää ja tullla ymmärretyksi.

'Anteeksi mitä tarkoitat' on melko hyvä fraasi. Siitä voi käyttää myös versiota 'siis nyt mä en siis tajunnut'. 'Siis tarkoitan tällä...' ei sekään ole hullumpi tai vastaavat selvennystä pohjustavat aloitukset. Toisin kuin isäni toivoo, joskus asioita pitää vain selittää ja joskus jopa analysoida. Niin tylsää kuin se onkin.

Valintoja

Isäni on sanan varsinaisessa merkityksessä nikotinisti. Nuoruusiällä aloitettu riippuvuus on kasvanut jo legendaksi piirissään. Mies on yrittänyt lopettaa tupakointia enemmän ja vähemmän menestyksekkäästi, mm. imeskelemällä pikkusikareita (tarinan opetus selviää pienellä funtsauksella muillekin kuin lääketiedettä paremmin tunteville).

Ennen meni neljä (edit: askia, tietty) Norttia päivässä nykyään ehkä vähän vähemmän tai samanverran Kamelia (plus nuuskaa, joskus sikareita, purkkaa, harvakseltaan piipun tupruttelua, laastareita ja tabletteja). Äitihän ei polta, kuin siitä sivusta, pakostakin.

Minä opettelin, kuten niin moni, tupakoimisen jalon taidon noin viidennellä luokalla. Silloin se tosin oli satunnaista köhimistä, eihän punainen Nortti tosiaankaan ole kaikista miedointa. Teini-iässä harrastus sai säännölliset mittasuhteet. Jossain vaiheessa poltin, mutten juonut, jossain vaiheessa lopetin polttamisen ja lihan syönninkin ja siirryin teen juojaksi.

Olen todennut, että ei taida olla asiaa tai valintaa mihin ei tarvitsisi tukea. Sitä tulisi osoittaa niille, jotka sitä tarvitsevat ja sitä tulisi myös osata ottaa vastaan. Tulee ymmärtää, että valinnat ovat jokaisen omia ja yleensä niillä on elämän laatua kohentava tarkoitus, jonka varmasti itse kukin voi hyväksyä toiselle. Vaikkei itse olisikaan valmis tekemään jotain, valitsemaan Niin, pitäisi kuitenkin voida osoittaa, että A) kunnioittaa toisen päätöstä ja B) tukea sitä myös niin, että toinen sen tajuaa.

Päätöksien tekeminen ei ole aina helppoa. Niissä pysyminen vielä vaikeampaa. Ei aina, mutta joskus, usein. Riippuen tietenkin asiasta. Itselleen vaikeitten päätösten tekeminen varsinkin. Sellaisten, joiden eteen joutuu pinnistelemään, luopumaan kenties jostain, joka loppupeleissä on täysin irrelevanttia.

Valintoja joutuu tekemään alvariinsa eikä niistä tunnu tulevan loppua, kuten ei kuulukaan. Yksittäisiä asioita, pieniä ja isompia, joskus todellakin ratkaisevia. Mutta kaikkia yhdistää se, että valinta on tehtävä. Tekemättä jättäminenkin on valinta.

Tänään olen siis päättänyt lopettaa tupakoinnin. Ja ei, en ole aloittanut tupakointia 25-vuotiaana, kuten isäni jaksaa selittää, vaan 16-vuotiaana ja jo sitä ennenkin ollut asian kanssa varsin sinut, myös itseni toimesta. Välissä olen ollut polttamatta. Pystyn olemaan polttamatta päiviäkin, riippuu paikasta ja seurasta. Olen valitettavasti oppinut muutamia tapoja, joiden yhteyteen tupakoinnin olen yhdistänyt. Siitä tulee vaikeaa. Uudelleen opettelusta.

Olen tiennyt ja varautunut henkisesti tähän päivään, siis lopettamiseen. En todellakaan ole pitänyt mitään päiväkirjaa muutamaa päivää aikaisemmin. Se ei ole minun tapani. Enkä varsinaisesti tiedä miksi haluan lopettaa tupakoinnin, mutta koska mietin sitä miksi poltan, voin olla polttamattakin.

Kuva: täältä

Hanna

"From the Hebrew name חַנָּה (Channah) which meant "favour" or "grace". Hannah was the mother of Samuel the prophet in the Old Testament. The Latin version of this name is Anna."

- Behind The Name

"Hanna on suomalainen naisen etunimi. Suomalaisessa kalenterissa Hannan nimipäivä on 21. heinäkuuta. Samana päivänä on myös Johannan, Jennin, Jennan, Jennyn, Hannelen, Hannen ja Jonnan nimipäivä. Ortodoksisessa kalenterissa naisprofeetta Hannan muistopäivä, ja näin ollen myös Hannan nimipäivä, on 3. helmikuuta.

Hanna on suomalainen muoto nimestä Hannah, joka tarkoittaa heprean kielellä armoa.

Hanna on kuulunut suosittuihin nimiin vuosina 1890–1910 ja uudestaan se nousi suosikiksi 1980-luvulla. Vuonna 1984 se oli 11:nneksi yleisin alle 15-vuotiaiden tyttöjen nimistä. Pari vuotta myöhemmin se oli 4:nneksi yleisin.

Väestörekisterikeskuksen tietojen mukaan Hanna-nimisiä suomalaisia on ollut kaikkiaan 31 516 (29.5.2006). Heistä 10 on miehiä."

- Wikipedia

Hyvää nimipäivää siis Minulle ja muille!

Kuva: täältä

Minä ja liikenne

Minulla on ollut ajokortti kymmenen vuotta. En ole muuta damagea saanut aikaan kuin isän erään auton sivulistan tuhoitumisen. Ja siitäki voi syyttää ihan itseään, tavallaan.

Minä yritän muistaa autoilijana jalankulkijat, pyöräilijät, rullaluistelijat/-lautailijat ja toiset autoilijat. Jalankulkijana taas vastaavasti kaikki edellä mainitut tältä kantilta ja silloin harvoin kun uskaltaudun pyörällä liikenteeseen jälleen muut.

Edelleenkin muistelen autokouluopettajani Tuikun oppeja ja pidän kädet mahdollisimman tunnollisesti kymmentävaille yhdessä, sateella lasken nopeuttani yleensä muutamalla kymmenellä kilometrillä, yritän pitää ajovälin riittävänä, lähteä valoista liikkeelle sujuvasti ja reippaasti. En ole vilkun vilauttelija, koska keskiviivalla ei tarvitse enää kertoa, että on aikomus vaihtaa kaistaa jne.

Sateella annan entistä herkemmin tietä ulkona ilman katosta liikkuville, koska totisesti toivon aina samaa, kun sateessa itse tallustelen. Kuljen oikeaa reunaa jalankulkijanakin enkä mene tupeksimaan liikennevaloissa pyöräilijöiden kaistalle. Koska sehän on aivan dumb-ass-toimintaa.

Ja kuitenkin joka päivä painelen koiran kanssa punaisia päin Sturenkadun valoista (kulttuuritalon edustalla). Uuden järjestelyn takia valot eivät tunnu koskaan vaihtuvan jalankulkijoille. Paitsi jos Kalliolanrinteessä seisoo auto. Silloin tulee tarpeeksi ajoissa painaa "tilaus"-nappia tai valot eivät vaihdu jalankulkijalle edes silloin kun Kalliolanrinteen autolle. Minä rikon lakia joka ikinen päivä. Mutta minusta tuntuu, että tiedän mitä moni autoilija ajattelee, kun tilaamani vihreä valo minulle/meille vaihtuu, joten kiidämme tien yli aina kun "alempien" valojen ansiosta syntyvä reilu väli tulee. Ja se tulee useammin kuin tilatut vihreät.

Muutoin jalankulkijana yritän pysyä paremmin ruodussa. Käytän liioitellusti heijastimia pimeänä aikana, koska minusta itsestänikin on joskus kauhistuttavaa, kun tumma hahmo yllättäen osuu kohdalle. Kaukana tai ei. En märällä tai rännällä yks'kaks päätä ylittää katua, koska todellakin toivon, ettei kukaan hyppää eteeni silloin kun olen ratissa itse. Katson tuleeko pyöräilijöitä, koska joillain heistä tilannenopeus on sellainen etten halua ohjaustankoa oman kaulani ympärille.

Liikennetietoa tulisi saada enemmän, niin koulussa kuin ihan miten vain ja vaikkapa Yleisradion toimesta. Liikenteessä kun on niin monta liikkuvaa tekijää, että omat tiedot ja taidot pitäisi pitää sen ja ajan mukaisina.

Mitä isot edellä – sitä pienet perässä

Sitä osaa arvostaa vasta kun se on mennyttä. Ainakin niin minä juuri nyt ajattelen. Ihminen on aina ollut sotaisa, mutta jossain vaiheessa minusta meidän, ihmisten, tulisi toimia kuten saarnaamme.

Kun emme ole enää "luolamiehiä" emmekä -naisia, niin silti sivistynyt ja kauaskin kantoisa ajattelumme joskus... vain kaikkoaa. Emme yht'äkkiä muistakaan mitään edellisistä ajoista emmekä kohtaloista. Sekin on mielenkiintoista.

Miksi teemme jotain, mistä aikaisemminkin on seurannut surua ja paljon pahaa? Niin yksilöille, yhteisöille kuin kansakunnillekin. Miksi juuri Se Vaihtoehto on helpoin, sitten kuitenkin, toteuttaa? Miten jollekin niin vahingolliselle löytyy hyvä oikeutus? Riittävä oikeutus? Tahtoa ja toimijoita? Ja kun sen suhteellinen hyvä on missä ja miten ilmaistavissa?

Minun sukuhaarani ei ole sotilaallinen. Minun isoisäni eivät ole olleet niitä, joille olisi kertynyt ansiomerkkejä sodista tai muutoinkaan. Ainakaan tiettävästi. Minä en ole kokenut sotaa kuin jälkipolven asemasta. Minä olen vain kasvanut yhteiskunnassa, joka vieläkin muistaa sotakorvaukset ja edelleen pohtii omia sotiaan ja sen jälkiseurauksia. Minä olen vain lukenut sodistamme, katsonut dokumentteja, istunut historian tunneilla ja kuunnellut niiden muutamien joita tunnen, jotka ovat sodan ajat eläneet, kertomuksia.

Minä tiedän yhtälailla maailman sodista kuten Suomenkin. Juuri kukaan tosin ei ole omasta piiristäni sotinut muualla tai joutunut niiden keskellä elämään. Olen vain nähnyt pienestä saakkaa kuvia kaupungeista ja maaseuduilta, Euroopasta ja muualta, itkeviä lapsia, aikuisia, tankkeja ja pommien räjähdyksiä. Lukenut sodista, kuunnellut uutisista kuinka jossain päin maailmaa taas niin ja niin moni kuoli, niin ja niin moni joutuu pakenemaan. Se ei hätkäytä minua, olen sen turruttama. Ja se ei ole hyvä.

Vaikken ole omakohtaisesti ollut sodan kanssa naamatusten minusta tuntuu, että sota on jotain sellaista mitä tulisi välttää. Jotain sellaista jota en toivoisi kenellekään. Ja siksi minä sitä vastustan.

Mi Casa Su Casa

Asuntomessut. Käyty ja nähty. Yleisesti voisi ihmetellä sitä, että miksi Espoon pöpelikköön rakentaan kerrostaloja ja suurinosa taloista näyttää joltain 80-luvun Suutarilan ja 90-luvun Pikku-Huopalahden mieliin nostavalta. Tai sitä miksi lasten isoin leikkialue on niin plääh, että voihan Lapset. Tai sitä miksi lähes kaikissa kaksikerroksisissa asunnoissa raput olivat niin kovin, kovin kapeita ja kodinhoitohuone [lue: -koppi] on ylipäätään olemassa. Voidaan myös miettiä minne ihmiset laittavat kaikki tavaransa ja kuinka hauskan näppärältä eteinen näyttää sitten, kun sinne ilmestyvät kaikki kengät joita ei sinne ole suunniteltu.

Meidän joukkiomme, joka koostui lahtelaisesta avioparista ja armaasta lapsesta, kahden aikuisen ruokataloudessa asuvasta sekä citysinkusta, olivat saaneet tarpeekseen aika pian. Tulimme vähemmän fantsusta portista sisään, joten kaikkein fantsuimmat asunnot olivat toisessa päässä. Ne kaikista kalleimmat. NCC:n asunnot olivat aika jees. Tosin ei niidenkään sisustukselliset ratkaisut olleet ihan meidän budjetista.

Ei mitään mieleenpainuvaa, ei mitään ihmeellistä, ei mitään minkä voisi nähdä kaupassa tai sisustuslehdessä eikä mitään mistä kannattaisi maksaa 15 euroa sisään ja 2,80 Novellesta. Nada. Niente. Nicks.

Ihan sairasta

Reese Witherspoon (syntynyt 1976) on jo kolmen lapsen äiti. Kuten ystävän parikymppinen pikkusisko asiaa kuvaili: "IHAN SAIRASTA!".

Minun äidinäidillä oli minun iässäni viisi (5) alle kouluikäistä lasta. Viisi lasta, mies, omakotitalo huollettavana ja ihan työtyö.

No jos minullakin olisi työ, josta tienaisi kuten Reese, niin lastenhoitajaan varmasti olisi varaa ja varmasti töihinkin kakarat voisivat tulla hengailemaan, jopa ihan omaan asuntoautoon.

Mutta maailmat ja elämät ovat erilaisia. Eikä Vanhasen Masan puheet ole tehneet tätä jälkikasvuston hankkimista ja sen työhön yhdistämistä sen helpommaksi kuin Paavokaan. Kun pitää miettiä urakehitystä (millaista työtä haluan tehdä ja kuinka pitkään, milloin voisi päästä eläkkelle ja mitä työtä voisin tehdä niin kauan ja millaisia valintoja pitää tehdä, voinko ajatella niin ja näin...) ja samalla vastuu "kontroilloidusta lisääntymisestä" on itsellä, niin turha odottaa mitään vauva-buumia.

Minun ikäisistäni yhtälailla ihmiset hankkivat lapsia ja ovat hankkimatta. Ennen ei ollut ihan näin fifty-sixty, nyt on. Tässäkin asiassa on paljon samaa kuin vaikka ...monessa muussa yhteiskuntaan ja sen väestöön liittyvissä seikoissa. Kukaan ei vain voi tulla sanomaan: Nyt teidän kuuluu tehdä vauvoja, niin ettei paljasta nurmikkoa näy. Nuorten naisten työpanosta tarvitaan siinä missä nuorten miestenkin. Nuoria naisia pitäisi saada innostumaan sairaanhoidosta ja muusta, vaikkei siitä edes makseta kunnolla. Sekin on naurettavaa. Jotkut pitävät siis naisia edelleen älyllisesti itseään lahjattomimpina.

Jos Matti Vanhanen ja pojat kaipaavat suomalaisia vauvoja, niin mitä poikain pitäisi tehdä? Muuta kuin höpistä korulauseitaan? Tuollaiset "puuta, heinää ja muutama vesiperä" -miehiä tekisi mieli joskus ottaa olmimaisesta kravatista kiinni ja vähän pyörittää miestä kuin moukariaitauksessa.

Eikä rasittavia ole yksin vanhasenmasat. Niitä löytyy ihan likikin. Miehiä, jotka suureen ääneen puhuvat olevansa edistyksellisiä ja diipa daapa, mutta odotas vain kun kontrolli (ja äly) loppuvat, niin hupsista sieltä ne tietynlaiset puheet, odotukset ja asenteet nousevat pöydille tanssimaan kekkosmaista ripaskaansa.

Mutta miksei lasten tekoa ja uraa voisi yhdistää? Tai ylipäätään työssä käyntiä? Miksi parikymppisistä nuorista naisista, joilla menee opiskelujen suhteen ja siis varmasti työllistymisenkin kanssa hyvin, kokevat että kolme lasta kolmikymppisellä naisella on ihan sairasta?

Tai miksi nuoret naiset, joilla on useampi lapsi eivät koe voivansa lähteä työelämään ja hukuttautuvat kotiin, sohvatyynyihin?

Entä ne, jotka käyvät työssä, mutteivat ura mielessä ja joutuvat rankkaan lastenkanssa koostuvaan elämäänsä syömään rauhoittavia?

Miksi tasapainon löytyminen on niin vaikeaa? Ja miksei sitä haluta helpottaa? Voisiko edes naiset itse suhtautua ymmärtäväisemmin arjen rankkuuteen, niin ettei siihen tarvita rauhoittavia? Onko huono äiti sellainen, joka isän tavoin myöhästyy iltapäiväisin tarhanportilta vai viekä työ liikaa kummankin omasta, perheelle tarkoitetusta ajasta?

Kosmopoliittisuudesta

"Ajatus kosmopoliittisuudesta on saamassa jalansijaa huolimatta kovaäänisistä vetoomuksista allekirjoittaa rotuopit ja kansallisuusaate. Ajatuksen mukaan kansallisvaltion päämäärät eivät ole ristiriidassa maailmanlaajuisen humanismin kanssa eikä rakkaus omaa maata kohtaan estä muiden maiden oikeutta hyvinvointiin ja yksillöllisen vapauden lisäämiseen.

Pyrkimyksemme hyvästä kansalaisuudesta ja ihmisyydestä ei salli heikoimpien kansallisten vähemistöjen sortamista kansallisvaltion rajojen sisäpuolella ja vihamielisyyttä vieraita kansakuntia kohtaan."

– Edvard Westermarck 1926

Nelisilmä

Kävin eilen viimeistelemässä uuden silmälasitilaukseni. Kaiken muun lisäksi olen perinyt vanhemmiltani kehnonäköisyyden. Ei mitään radikaalia, ainakaan vielä, mutta nk. sivuheitto on lisääntynyt. Siis hajataitto. Ja näkö huonontunutkin. Hitsiläinen. Olen tuomittu rillirouskuksi.

Isoja aivojani ympäröivä kaunis kallo vaatii miesten lasit, jottei vaikutelma olisi entisestäänkin isompi. Onneksi tämä ei aiheuta minulle ongelmia. Minäni ei kärsi eikä naiseutenikaan.

Valitsin lasit jotka käyvät varmasti tilanteeseen kuin tilanteeseen, mutta eivät ole kuitenkaan "liian konttorirottamaiset". Olisi kuitenkin hitsin fantsua ja ihqua, jos välillä, toisinaan voisi repiä vähän jotain normin tynkää.

Eräs naisihanteeni on Dame Edna (hän kaikessa naisellisuudessaan) ja kevyellä googlettamisella mahdollinen ostospaikkakin löytyi. Olen tilannut tasan kerran jotain tavaraa netistä ja silloinkin postiennakolla, Vaalitaisto DVD:n. Minulla ei ole ollut syytä shoppailla netissä eikä edes mitään korttiakaan. Ennen kuin nyt, kun on Sampon Uuno-korttikin, jota vinguttaa.

Itseasiassa tuolta kyseiseltä sivustolta löytyi melko monet rillokset, joilla voisi piristää tällaisia väsyneitä päiviä ja todellakin miten loistavia lahjaideoita. Mutta jos joku muukin innostuisi, niin shippauskulut voisivat koitua pienemmiksi. Vinkki, vinkkiläinen.

Älä rääkkää

...En mä rääkk kääk kää! On tapana joskus sanoa.

Eilen olimme rantsussa, piitsillä Laajasalossa (koska totutan ystäviäni ympäristön vaihdokseen enkä keksinyt muutakaan kompromissi rantsua kaikkien vaateisiin) ja ihan ihmeellisen paljon lapset, kakarat saivat juosta huutaen sorsien (emojen ja näiden jälkeläisten) perässä, heitellä heikalla sekä kaikella mitä käteen siinä vesirajassa ja vedessa nyt osui ja roiskia vedellä. Eikä vanhemmat sanoneet mitään. Tietenkään.

Meidän vilttiviljelmän edustalla moinen ei kuitenkaan käynyt päinsä. Eräskin isä haki katraansa sinne oman viltin eteen sitten lapsensa härnäämään ja hermostuttamaan sorsia. Ratkaisu sekin.

Ovathan Laajikan sorsat melko tuttavallisia, mutta rauhallisesti niiden perässä kävellen ne saa pois oman viltin luota. Ei tarvitse olla niin stressaava.

Luulisi lapsille löytyvän rannassa muutakin tekemistä, kun on ne leikkipaikatkin ja kaikki virikevehkeet mukana.

Achey Breaky Brain

Minulla on harvoin to-del-la huono olo "seuraavana" päivänä. Eilen oli. Tai voidaan sanoa, että koin jälleen Liskojen yön. Niitä on onneksi vain muutama vuosikymmenessä. Mutta minä, liskot ja yö emme oikein ole hyvä yhdistelmä. Me emme vain osaa olla yhdessä. Siksikin tapaamme niiiin harvoin kuin vain on mahdollista.

Koska minusta on ikävää menettää kontrolli omaan kroppaan, siihen että pysyy vaikka pystyssä tai ylipäätään pääsee liikkeelle, mahdollisimman hallitusti. Onneksi lauantaina ei ihan kamalaa tilannetta ollutkaan, mutta kuitenkin.

Totesin tämän jo kauan sitten, ihan silloin kun oli ensimmäisiä kunnon kotipileitä, joissa Viru Valke ja appelsiinimehu kohtasivat ja päätyivät Arabiaan. Se ettei ole skarppina on vain ikävää, se että on muiden armoille, muiden mahdollisesti laupeuden samarialaisten jotka itsekin tarvitsevat huolenpitoa.

Totesin aamuyöstä, että olinpa pienenä fiksu, kun tajusin ettei oksentelu ole Se Mun Juttu ja että tämä tila on muutenkin IHAN bebasta. Kenties joskus on ihan hyvä (jossain mittasuhteissa) todeta että "Näin se vain on, ihan suolesta edelleen".

Vaeltajat

Suomisen Esan blogissa käy kiivas ja jokseenkin hupsun tulinen keskustelu maahanmuuttajista ja diipa daapa. Asia on toki vakava ja tärkeä ja kaikkea (diipa daapa), mutta historiallisesti aivan jokapäiväinen ja tuiki tavallinen ilmiö.

Ei olisi tuntemamme kaltaista Suurta ja Mahtavaa Ameriikan maata, ei piskuista Suomeakaan, ellei ihminen olisi vaeltanut, etsinyt ja löytänyt. Mitä ikinä. Vehreämpiä niittyjä, suurempia mammutteja, mahdollisuuksia ja muuta, maallista. Jos ihminen ei olisi liikkunut, olisimme kaikki afrikkalaisia. Minun logiikallani.

Paranormaalia on minusta myös se, että meistä on todella normijuttu matkustaa, elellä pitkiäkin aikoja ulkomailla, työskennellä ulkomailla ja vaikka mitä. Siis että me teemme sitä. Voimme muuttaa elämään halpaan maahan kuin pienet kroisokset.

Kuten isäni sanoi (erään laitapuolen kulkijan kohtaamisen jälkeen): "mielummin olen kuitenkin kolikon tällä puolen", niin minäkin jos ja kun yritän olla edes itselleni rehellinen. Kun itsellä asiat ovat verrattaen hyvin eikä todellista urputuksen aihetta ole, pitäisi koettaa muistaa että oli onnen kantamoinen, että näin on. Syntyä Suomeen on lottovoitto siihen verrattuna, jos syntyisi vaikka Darfuriin. Varsinkin kun on tyttö tai on ollut tyttölapsi.

Tietenkin kaikki on suhteellista ja Suomessakin moni lapsi voisi syntyä parempiin oloihin. Onneksi meillä silti jokaisella on aivan erilailla mahdollisuudet vaikkapa käydä kouluja ja saavuttaa asioita, joita pidetään itsestään selvyyksinä. Kun ne eivät läheskään kaikkialla sitä ole.

Minusta maahanmuuttajat eivät ole joko hyvä tai huono juttu. Enkä kannata valikoivaa (entisestään) politiikkaa tai mitään yksin maahanmuuttajia koskevaa pisteytysjärjestelmää. Koska tasapuolisuuden nimissä let's pisteytetään sitten IHAN kaikki suomalaisetkin. Ja se minusta on jotain mistä tulee mieleen Stalin, Neuvostoliitto, Natsi-Saksa ja kaikkea muuta kivaa.

Ja silloin ei tarvittaisi kuin pari hullun hyvää jargonmiestä, joiden fanaattisuus ja suppeus sokaisisi valtaosan ja avot pisteitä alkaisi ropisemaan ja yks sun toinen huomaisi olevansa Ei Toivottu Kansalainen. Fanaattisuus on siis minusta aina paha. Liiallinen mustavalkoisuus on fanaattisuutta.

Minä olen tavallaan liberaali, mutta varsin nihkeä persoona. Minulle on AIVAN sama kuka on dorka, varas, häirikkö tms. Ei. Olipa kyse maahanmuuttajista, suomalaisista syrjäytyneistä tai muuten vain ongelma tapauksista, niin ongelmat ovat kaikkien meidän. Kaikkien, koska yhteiskunta on yhteinen. Siitä on kenenkään turha yrittää livetä. Vastuu seuraa aina hautaan saakka. Vahvempien tulee auttaa heikompia, olipa kyse fysiikasta tai fyffendaalista. Mutta ketään ei saa käyttää hyväksi.

Joku kommentoi, etten mene suoraan ja yksiselitteisesti asiaan. Ei voi, jos asiat eivät ole yksiselitteisiä. Viiden miljoonan väestö on yksi pikkukaupungillinen, mutta viiden miljoonan ihmisen kanssa ei silti asiat ole yksinkertaisia.

Yff yff -juttuja

Tänään kävimme Maire koiran kanssa eläinlääkärissä, koska Mairella on allergiittisyyttä, jota pitää taas selvitellä. Viikonloppuna serkkuplikka tuskaili aknenaamansa kanssa ja vähän kaikilla ympärillä tuntuu olevan ihojuttuja, niin mikäs sen maukkaampi aihe.

Joillakin voi aknea esiintyä yhtälailla edelleen aikuisena kuin nuorempanakin. Silloin kuuluu johonkin 1%-ryhmään. Kuten muutenkin spessu ja harvinainen isäni. Silloin on (olikohan näin nyt tarkalleen) geneettisesti ...jännä. Ja tämä(kin) on perinnöllisesti altistavaa. Jeee! Asia, josta joskus olin hyvinkin iloinen (alle 13-vuotiaille tiedoksi: edellinen lause oli sarkasmia).

Joillekin, joskus voi kehittyä laajentunut iho"ontelo", jonka mutkikkaisiin syvyyksiin tallentuu ja tuuppaantuu paaaaaljon talia. Sellaiset operoidaan sairaanhoitajan tai lääkärin toimesta. Tiedän pari joilla tällaiset olivat, vulkaanofinnit.

Minulla iski aikuiseksi kasvaminen melko aikaisin, joka ei ollut tietenkään mikään jippii-juttu. Ihokin oli melko hankala. Siinä raivostutti eniten se, että usein "tulokkaat" olivat kosketusarkoja, kipeitä jne. Kuvittele harjoitusrintsikat ja selässä kaupan päälle, juuri remmien kohdalla ärsyttävä finni. Plussana niitä tuli tietenkin silloin, kun oli "ne päivät", joihin ei niihinkään ollut vielä tottunut tai niiden olemassa oloa edes hyväksynyt. Kaikki pee-aska kerralla, kuten elämässä yleensäkin. Onneksi asiat ovat nyt jo toisin ja niihin on oppinut suhtautumaan.

Minulta saa ymmärrystä ihoasioihin ja olen finnien kanssa sinut (omieni ja muiden). Ne ovat jopa kiinnostavia. Kuten vittuilussa, finneissäkin on monia erilaisia esiintymistyylejä. Jollaintapaa olen molemmissa asiantuntija.

Muistan, kun joskus kahdeksannella yksi luokkakaveri kävi kosmetologilla ja seuraavana päivänä aidosti kauhisteli ja kipristeli sen tietoisuuden kanssa, että nenän juuresta oli löytynyt yksi (1) mustapää. Saattoi jopa käydä niin, ettei sympatiaa herunut, kun suurin osa kärsi useammastakin mustapäästä ja ties mistä.

Samainen kosmetologi joko kertoi faktana tai lohdutuksena, että rasvaisessa ihossa on se hyvä puoli ettei siihen tule yhtä helposti ja yhtä paljon ryppyjä vanhemmiten. Joten summa summarum 7kymppisenä voin leiskutella sillä asialla. Ehkä, toivottavasti. Osat vaihtukoon!

Kuva: täältä/från här

Muutos

Pidin meidän perhettä vielä joku aika sitten vaeltavana sorttina, kunnes tapasin erään vanhan koulukaverini ja tämän avomiehen. Kyseinen Juha on muuttanut oliko nyt 28 kertaa, kolmikymmenisen elämänsä aikana. Se on paljon se.

Alppiharjussa olen asunut nyt sellaiset 8 vuotta, se on suhteessa muihin asuinpaikkoihin puolet enemmän. Pidän tästä kohtaa Alppiharjua, Suur-Kalliota. Rakastan Leninin puistoa ja sen pientä virtaa, maastoa ja erilaisia vihreän sävyjä, villikaniineja ja salaisen puutarhan tunnelmaa. Kulman kiska on tuttuakin tutumpi ja samoin sen henkilökunta, parhaimpia ystäviä asuu kahden kulman takana. On maailman paras talonmies, oma lähiaseistamo, muutama eri mukava naapuri ja Majakassa hyvä palvelu.

Mutta joskus on pakko lähteä merta eemmäs kalaan. Ja onhan maailma ja Helsinkikin täynnä mukavia paikkoja. Löytyy muutama muukin kohta, jotka ovat aivan yhtä kelpoja paikkoja asua kuin juuri tämä kohta. Löytyy pari hassua korttelia, korttelin pätkää, taloa joissa voisin kuvitella asuvani, eläväni.

Vaikka mitään ei ole mielä sinetöity, niin minulla on jännitystä ja haikeutta mullinmallin oleva olo. On jännittävää muuttaa jouluksi isompaan asuntoon (jonne mahtuu piiiitkä pöytä), mutta toisaalta on haikea olo, koska samalla tavalla en juuri samojen ihmisten kanssa voi vain piipahtaa Kirstin nurkalle kahvittelemaan.

No minä selviydyn, Jonnakin selviytyy ja Janikin selviytyy. Tiina matkustaa useammin Itä-Helsinkiin. Jani ja Aki löytävät Laajasaloon ensimmäistä kertaa ja ylipäätään maailmasta tulee uudella tavalla jännittävä paikka. Se mikä ei tapa, vahvistaa. Ystävyyttäkin.

Disco Cha Cha

Pienenä en pitänyt oikein kenestäkään laulajasta. Kipaleet olivat minusta ihan tyhmiä, hius- ja vaatemuoti oli aika kamalaa, tv-valaistukset ja lavasteet olivat ankeita ja ruskean puhuttelevia.

Ainoat poikkeukset olivat Kake Randelin ja Pelle Miljoona.

Naisten permanentit olivat ehkä vahva syy siihen, että oletin kaikkien naisartistien olevan ainakin "tosi vanhoja", vanhempia kuin lukiolaiset jotka olivat jo kamalan vanhoja, vanhempia kuin mutsi. Ja onhan se niin, että nykyään kaikki voivat ja saavat olla freessin näköisiä ja oloisia. Hyvä niin.

Paula Koivuniemen löysin uudelleen olisikohan neljä juhannusta takaperin. Tai Simo ja Anna löysivät Jussijussin mummon levykokoelmista Paulan Lady Sentimental levyn (1978). On muuten erihyvä. Sitä soitettiin Hartolan öissä koko pitkä juhannusviikonloppu.

Sitten alkoi levyn hurja metsästys. Sitä ei löytynyt mistään. Suosikkikipaletta (Disco Cha Cha) ei ollut millään kokoelmalla eikä levyä löytynyt divareista eikä kirpputoreilta. Yle Q:n toiveohjelman ukkelit soittivat kipaleen, kun toivoin, mutta eihän sitä saatu nauhalle. Kenellä on enää nauhuria? Ei auttanut muu kuin ottaa yhteys Paulan fanisivustolle. Sieltä apu löytyi (tietenkin) heti. Sain koko levyn ja Paulan nimmarinkin (se on jääkaapin ovessa yhdessä Ville Valon). Kopiot lähtivät tietenkin kiertoon, koska ko. levyä ei kukaan muuten saa mistään, paitsi Jussijussi mummoltaan.

Jonna antaa Suskille Jari Sillanpää t-paidan, mutta mistä saisi Paula paidan? Siis jonkun ihanan retron? Esimerkiksi Lady Sentimal -ajalta. Sellaisen missä olisi myös vähän jotain siistiä. Pitää väsätä. Itse.

Kas, kas – Niin, niin. Minusta Paula on ihan hirveän rok. Paulamainen aikuinen nainen minäkin haluaisin joskus olla. Tosin Ikeä en halua, mutta heikkoutemme meillä kaikilla.

kuva: täältä

Go with the flow

It's not the size of the boat, but the motion of the ocean. Elämässä moni asia tuntuu vähemmän raskaalta tai enemmän miellyttävältä tai lontoonkielisellä tokaisulla elämä tuntuu vain laiffilta. Kyseessähän on ihan huuli ei mikään zen-lause, vaikka zenissähän hienoa on juuri se, että tämäkin voisi olla zeniä.

Aamulla heräilin kaljuksi itsensä ajaneen Jaakon vierestä (kyllä, joskus baarissa keksii vieläkin parempia ideoita) ja puliksi trimmatun Maire-koiran. Puhelimeen tuli viesti, että ystävien isä oli kuollut ja pojat lähteneet Pohjanmaalle. Tiedän, että pärjäävät hyvin, mutta tietenkin tuollainen, odotettu tai ei, pistää miettimään. Asioita, kesää, mansikoiden makua, pulun poikasia...

Eilen oli serkkuplikan rippijäiset, Kuusaalla. Me kävimme Maria-mummon luona kahvilla, kun Marian-päiväkin sattui olemaan. Seitsemääveljeä mummo ei kuulemma enää koskaan halua kesäteatterissa(kaan) käydä katsomassa.

Serkun juhliin isoset, lupauksistaan huolimatta, kerkesivät vasta kuuden jälkeen. Vetämään yhden säkeistön ja tavallista nopeammalla tempolla. Aivan kuten arvasin. Parissa ensimmäisessä paikassa ollaan puolikin tuntia, syödään ja lätistään ja loppupää pitää juosta hätäisesti läpi, jos suinkin edes keretään.

Rippikoulu on minulle hitusen ristiriitainen juttu. Itse odotin saavani uskonnollista kasvatusta/informaatiota, väittelyjä Jumalallisuudesta ja Jumalattomuudesta. Ehkä olin jossain ihan muualla, koska minä en vain viihtynyt hulapaloo "tehdään kaikkea greisiii"-meiningissä, yhtään niin hyvin kuin olin toivonut tai minun olisi oletettu. Minusta mielenkiintoisinta oli se, että yksi isosista oli (ainakin olevinaan) punkkari-ateisti, joka halusi patologiksi. Minua vaivasi jo silloin pinnallinen tapakristillisyys.

Eilen lisävarmistusta sai myös se, että me muutamme loppuvuodesta Itä-Helsinkiin, Laajasaloon. Tämä saattaa tuntua aivan sairaalta, mutta Anna, John ja Ozzy asuvat naapurirapussa. Ainakin siis vielä. Minusta on ihanaa, että tiedän jo nyt, että meillä on ihania naapureita. Toivottavasti tunne pysyy, molemmin puolin sellaisena.

Tänään kävin isännöitsijälläkin. On jollain tapaa hieman ikävää huomata, että tietoni ovat olleet siellä väärin tai vähintäänkin epäjärjestyksessä, mutta onneksi sen ei ole enää väliä, kun asiat on korjattu. Ja kun minusta puhutaan, niin yleensä jokin täysin perusluonnetta oleva seikka on väärin tai sitä ei vain ole.

Sain puhuttua tulevaisuuden suunnitelmista työn saralla ja vaikka se onkin levällään kuin Jokisen eväät, niin edes jotenkin asia alkoi paremmi hahmottumaan.

Kaiken kukkuraksi voisi miettiä tulevan asunnon ruokapöytää ja siihen tuoleja, mutta koska ei ole mittoja, niin se tuntuu kenties hitusen typerältä. Vaikka olenhan jo tehnyt ilman mittoja sisustussuunnitelmankin...