Julkiset miehet

On myös paljon miehiä, jotka ovat tavalla tai toisella, enemmän ja vähemmän, silloin ja nykyään vaikuttaneet suhtautumiseeni, ajatuksiin ja näin. Hauskoja, naurettavia, vakavia ja henkisiä. Todellisia sekä fiktiivisiä.

Jospa ja Kunpa

Jossittelu asioilla on kamalan uuvuttavaa. Oikeaa diagnoosia ei koskaan tavoita ja siksi se on kuin saharasta etsisi sitä oikeaa hiekanjyvää.

Jos olisi tehnyt niin tai näin... Voisi se kultakimpale muuttua läjäksi paskaa. Lämmittäisihän sekin, mutta taas voisi jossitella, että kunpa olisi tehnyt/valinnut toisin. Ja mitä jos olisin tehnyt toisin, valinnut erilailla, asiat olisivat menneet toisin, niin olisinko A) tyytyväinen, B) tyytyväisempi ja C) kaipaisinko siihen jotain muuta. Rinnakkaisia todellisuuksia kun ei ole, on pelattava niillä korteilla ja pelimerkeillä mitä on. Onni suosii ja joskus elämä potkii päähän. Totta kuitenkin on se, että se mikä ei tapa vahvistaa. Kuin myös Tommy Tabermannin sanat: tulla kovaksi ja pysyä pehmeänä.

Jos toivon muutosta johonkin jo menneeseen, ei sitä tapahdu koska mennyt on elettyä. Ne valinnat on tehty ja ne ovat toteuttaneet jotain muuta. Hyvää tai huonoa, kenties molempia. Elämä on edennyt, vesi virrannut sillan ali.

Olenko tyytyväinen nykyiseen? Onko siinä (mitään) hyviä puolia, asioita? Olisinko valmis luopumaan siitä ja vaihtamaan sen johonkin mistä ei edes olisi takuita? Sen paremmuudesta verrattuna nykyiseen.

Joskus, jos asiat ovat nyt todella heikosti vastaus on helpompi. "Kunpa olisin silloin jättänyt senkin kaman käytön/tajunnut lopettaa dokaamisen/baarin räjäyttämisen. Ne olivat virheitä. Nyt voisi olla, olisi paremmin."

Mutta normielämässä, missä asiat eivät ole yhtä mustavalkoisia, konkreettisen selkeitä voi olla vaikeaa muistaa, että asioilla on monta puolta. Mennyt on mennyttä, vaikka usein se ei jätäkään meitä rauhaan eikä niistä itsekään osaa päästää irti. Hyväksyminen kaikessa suhteessa on usein vaikeaa. Kuten se, ettei aina kaikki olekaan kuten oli ajatellut. Tai, että elämä ja asiat ovat monisäikeisiä. Harvoin asiat ovat ihan täysin selkeitä.

Joskus minä mietin kovastikin, että jospa olisinkin mennyt Ressun lukioon tai mitä jos olisimme jääneet Tikkurilan Simonkallioon asumaan tai mitä ikinä. Mutta ajatusten poukkoiluun väsyy, koska ne eivät oikeasti edes vie minnekään. En mennyt Ressuun ja olen siihen tyytyväinen, ei jääty Vantaalle, joka oli myös loppujen lopuksi a good thing. Kaikki se mitä minä ja muut olemme valinneet ovat muokanneet minusta Minut. On aikoja, jotka muokkasivat enemmän kuin kylliksi, mutta se on koettu, eletty, se on selätetty.

On pitänyt myöntää olleensa hölmö, tunari, väärässä. Se ei ole mukavaa. Kasvaminen, kun sitä ei tilannut. Eikä sitä yleensä tilaamalla tulekaan. Yleensä kasvunpaikat tulevat puun takaa. Toiset ruotivat itseään enemmän kuin toiset.

On persettä piestä itseään, mutta itse koen sen välttämättömäksi. Mikä on vääryyttä? Minua tai muita kohtaan? Kuinka pitkälle voin jäädä junnaamaan tähän? Olenko valmis ottamaan vastuun valinnoistani? Kuinka onnellinen saan olla? Mikä rooli ja kuinka iso minulla on elämääni? Tai muilla? Ja kuinka ok se sitten on? Olenko uhri vai selviytyjä? Pitääkö minun elää kuten toisten tai heidän odotusten? Mikä on hyvää ja mikä ei? Voinko syyttää muita ja missä määrin itseäni? Olisiko ikävien asioiden pitänyt sattua minun sijaan muille? Keille? Miksi? Mikä on kohtuullista ja kohtuutonta? Mikä on vain elämää? Olenko minä aina ollut oikeassa/väärässä? Paljonko vettä pitää virrata sillan ali?

Eräät ihmiset ovat tahtomattaankin opettaneet minulle paljon siitä, mihin kannattaa jäädä junnaamaan, miten paljon ja missä kaikessa pettää itseään, valehdella myös itselleen, uskotella jotain ja uskoa johonkin mitä ei sitten oikeastaan edes ole. Kuinka hyvin sitä ihminen halutessaan voi maalata maailman mustavalkoiseksi, miten tiukasti voi kääriytyä katkeruuteen. Ja miten vähän minä sellaista itselleni haluan.

Kuva: täältä

Totoro ja ystävät

Olimme toissa lauantaina (muistaakseni) katsomassa animeihmisten joukossa Totoroa, eli siis yhtä leffaa, oikein puheiden kera. Minä en muistanut mitä olin luvannut Tiinan kanssa mennä katsomaan.

Juuri sopivan jännittävä elokuva allekirjoittaneelle. Toisekseen hirmuisen hauska. PIkkusiskossa on juuri sitä mitä itsessäkin pitäisi saada kaivettua esiin paremmin, hyvää kiukkua ja peräänantamattomuutta sekä tietenkin rohkeutta.

Löysin Bio Rexista saadun postikortin (joita ei muualta edes saa) ja olen laittamassa sitä nyt pikkulikoille. Päätin kirjoittaa laulunsanat tänne, kun niitä ei heti googlettamallakaan löytynyt.

Ai niin. Elokuvassa on aikuisillekin, ainakin yksi, unelmien täyttymys. Kissataksi, joka vaan tietää minne pitää mennä. Esimerkiksi "kotiin".

Totoro x 4

Joku varjoissa
suojissa kasvivarhon

Istuttaa pihapoluilla
tammenterhon

Kun verso pieni
pinnalle ponnistaa

Sanan salaisen saat, sua
onnistaa

Passin siimekseen puiden

Tyyssijaan ihanien seikkailujen

Naapurini Totoro
Totoro

On asunut metsässä rauhaisasti

Aina muinaisista ajoista asti

Naapurini Totoro
Totoro

Vierailulle tulee tuo
Vain pienten lasten luo

Ihmeellinen on kohtaaminen
Sade bussipysäkin kastelee

Vieressä likomärkä olento astelee

Kun varjon antaa,
se sateen yli kantaa

Saat passin siimekseen puiden
Taikaovi aukeaa seikkailuiden

Naapurini Totoro
Totoro

Soittaa okariinaa
loisteessa kuun

Naapurini Totoro
Totoro

Jos käytte yhteiseen seikkailuun

Suuri onni sua kohtaa
Sinne polkusi johtaa

Kuva: täältä

Ensimmäinen kokoontuminen

On erilaisia kerhoja, kuten yksi suosikeistani: Hiljaisten seiväshyppääjien kerho. Itse en ole varsinaisesti kuulunut paljoa kerhoihin. Mitä nyt Kultapossukerhoon.

Eilen oli kuitenkin Salaisten kirjoitusten kerhon ensimmäinen kokoontuminen. Meitä on hurjat kolme kerholaista. Tämä saattaa olla vähän herkempien ja feminiinisyytensä kanssa lähemmissä tekemissä olevien juttu.

Meillä oli todella mukavaa ja terapeuttista. Jopa siinä määrin, että aivan kello laukkasi rusakon selässä ja missasin Hetimiten-ohjelman, joka tavallaan sapettaa. Kun mitään uusintaa ei ole tulossa eikä ole niitä nettisivujakaan.

SKK:n tarkoitus on kokoontua säännöllisesti, juoda vaikka teetä ja nuoremman Fazer-tädin leipomaa omenapiirasta, jutella tovi, sitten kirjoittaa vaikkapa kolmesta yhteisestä teemasta kukin omalle paperilleen. Sen jälkeen kirjoitukset talletetaan salaiseen paikkaan määräajaksi, esimerkiksi kuudeksi kuukaudeksi. Sitten puolen vuoden päästä kirjoitukset otetaan esiin ja voimme verrata kulloisia teemoja ja miten kukin ne kokee. Esimerkiksi ajatuksia länsi-metrosta.

Itse kerroin pari salaisuutta, joita en puhu kelleen nyt muutoin. Voin leimaantua "mahdottomaksi", siis entisestäänkin. Yksi jäsen purkasi tuntojaan paperille, että jaksaa olla jatkossakin reipas ja kolmas jäsen kirjoitti siis to-del-la paljon. Itse kerkesin myös piirtämällä kuvaamaan omia fiiliksiäni.

Voi olla, että toisaalla perustetaan "Erittäin Salaisten salakirjoitusten kerho", jonka teemat ovat toisenlaiset kuin SKK:n. Tästähän voi muokata vaikka millaisia kirjoitus- ja teekerhoja. Vaikkapa Salaisten reseptien kirjoituskerhon, jossa annetaan otsikoiksi esimerkiksi "Omena, sinappi ja chilli", "Lihaisa leipä" sekä "Länsi-Guinean viidakon sähäkkä unelma". Tavallaan tuo on vähän niinkuin sitä gourmeegoogletusta, josta Hetimiten-ohjelmassa viime viikolla oli puhe.

Jokainen keksiköön itselleen sopivimman kerhon ja teemat.

Vaalit tulevat...

...ja ehdokkaat siinä mukana kuin muuttolinnut keväisin. Uutisissa puhuttiin urheilija- ja julkkisehdokkaista, joita puolueet kuin kilvan houkuttelevat (kvaaak, kvaak, kvaak...) omiin lintuauroihinsa. Hoh hoijaa. OMG.*

Minä en ole koskaan (en edes juuri 18 vuotta täytettyäni) äänestänyt ketään ilman, että olisin tutustunut ehdokkaaseen, joita on yleensä ollut muutama ja joista olen sitten karsinut ja päätynyt siihen yhteen, jota haluan äänestää ja toivoisin ajavan niitä kyseisiä asioita. Koska eihän sitä nyt vain arvota. Daa'ah!

Sehän on puolet koko jutusta, että saa pohtia ja miettiä, punnita ja vaakakupeissa arvottaa asioita. Katsella millaiselta oksalta sitä maailmaa katselee ja mitä sieltä näkee sekä sitä mitä sieltä toivoisi näkevänsä, millaisten lintujen laulavan kuuluvimmin. Kuin lintukirjaa tutkisi.

Ja kuten tiedetään riikinkukot eivät ole niitä auditiivisesti lahjakkaimpia, vaikkakin visuaalisesti stimuloivimpia.

* OMG=Ou My God

Kuva: täältä

Wattaaaa...?!

Mitkä asiat ovat sellaisia, että joutuu vain luottamaan toisiin ihmisiin, itseään asiassa viisampiin? Aika moni. Mutta jossain asioissa tietty luottamuksen taso on korkeampi kuin joissain asioissa.

Kampaajallani (jolla en piiiitkään aikaan tosin ole käynyt) voin olla aivan rauhassa ja tiedän, että hiuslaatuni ja 'lapsekas' pyörteeni takaraivossa otetaan huomioon ja lopputulos on "siis tosi hyvä". Jos siitä tulisikin mielestäni vähän liian lyhyt tai wat evör, niin se on vain tukkaa. Se kasvaa.

Sitten on näitä 'muita asioita', joiden kanssa on vain herkempää ja herkempi. Sitä joutuu nojaamaan toisen asiantuntemukseen, luottamaan, että homma ns. kukkuu ja soi, eli toimii. Kuten asuntokauppa tai -vuokraus.

Kävipä niin hassusti, että eilen Jaakko sattui uteliaisuuttaan katsomaan Oikotieltä asuntomme ilmoitusta. "Mitä hele...?! Miksi täällä lukee, että putkiremontti suunnitteilla?!" MITÄ?! Kun ei edes ole, siis lähivuosina edes suunnitelman tilaaminen. Vai milloin viime yhtiökokouksen jälkeen asiasta on tehty jokin eriävä päätös eikä talonmiehemme olisi siitä maininnut?! Tai taloyhtiön hallituksenpuheejohtaja? Kumpaakin näemme alituiseen ja molempiin on loistavat välit. Mitä, mitä, mitä vattua!

Se vain on niin, että se on vähän sama kuin ilmoituksessa lukisi noin karrikoidusti: Viemärirottia, hometalo tai purku-uhka. Tietenkin putkiremontti on tavallisempaa, joka taloon se joskus tulee. Ainakin toivottavasti.

Eikä minua, ihan oikeasti, jaksa kiinnostaa että joku toinen meidän talosta olisi sanonut, että putkiremontti on tulossa. Ei ole vielä, niin ei ole. Välittäjä olisi saanut hoitaa hommansa, varsinkin kun painotin hänelle asiaa hyvinkin pohjia myöten, vuolaasti ja monin sanoin.

Ei sille mitään voi, Usko meni ja Luottamus sen mukana. Ja ne kaksi kaveria ovat vähän sellaisia, että niitä ei edes juoksemalla kiinni saa.

Kuva: täältä

Mä haluuun

Kun olin pieni ja oli vuosi 1986 näin varmaankin Maire-tädin luona Janet Jacksonin musiikkivideon MTV:llä.

Ja minusta Janet oli aivan törkeän siisti. Ihanat hiukset ja ihania vaatteita, villejä liikkeitä ja kaunis hymy. Pidin Janetista enemmän kuin Maikkelista, vaikka Bad minulla olikin C-kasettina.

Olin myös kuullut, että silmien väri muuttuu syntymän jälkeen vasta ruskeaksi. En vain muistanut kuinka pian (jotkut eivät muista sitä vieläkään).

Näin ollen pidin ihan mahdollisena, että minunkin silmäni voisivat muuttua sinisistä ruskeiksi ja olisin kamalasti halunnut samanlaisen kikkarakuontalon ja koska Aili-tätikin on niin ruskea, ehkä minustakin voisi tulla. (Aili on käräyttänyt ihonsa vuosikymmenien saatossa tolkuttomalla auringonotolla.)

Oli karua huomata, ettei niin käynyt. Onneksi se oli yksi etappi tällä "oman kehon ja mielen konsensuksen" tiellä ja se jäi hauskana ja hitusen sulkkuna juttuna sitten muistojenlaatikkoon.

Minusta Janet olikin silloin kauneimmillaan. Tietyt mielenyhtymät kyseisen perheen muiden jäsenten itsensä muokkaamisiin eivät minusta ole kovin kauniita, mielikuvia. Mutta on Janet edelleenkin varsin kaunis ja aikuinen nainen.

Kuva: Täältä

Ympäripyöreitä

Olen useamman kerran tässä miettinyt sitä miten ja miksi ihmiseltä (muka) kesti niin kauan keksiä pyörä. Siis ympyrä asia, joka pyörii. Luonto on täynnä pyöreyttä, jotka pyörivät. Omenat, marjat, kivet, kepit (laita keppi pyörimään vaikka mäkeä alas), vesipisarat kaikissa muodoissaan jne. Ja eikö olla tehty kuperkeikkoja, pyöritty ympyrässä?

Ai sou dount ket tis.

Julkiset naiset

Uusia tai vanhempia naispuolisia itoleita ja muita hyviä akkoja. Joitain en fanita enää kuten pienenä, joitain taas fanitan enemmän kuin pienenä, joitain fanitan ihan yhtälailla.

Tyhmyydestä sakotetaan

Niin tavataan sanoa ja joskus, joskus se on ihan totta. Mutta kukapa nyt uskoisi villeimpiä skenaarioita.

"Jos nuo nyt päästetään tänne, niin ne syövät meidän kalkkunat, skalpeeraavat meidät. Roudaavat väkisin tänne ties mistä ties ketä, riistävät niitä, meitä ja omiaan, keksivät kaikkea turhaa ja typerää, kannustavat kriminaaleja ja muita onnettomia muuttamaan perässään. Raiskaavat Äiti Maan, sotivat ympäriinsä eivätkä kunnioita ketään ja lopuksi julistautuvat Maailman poliiseiksi ja moraalin kotimaaksi. Siinä vaiheessa meitä on enää kourallinen ja asumme rajatuilla alueilla ja suurin osa on syrjäytynyt, joudumme taistelemaan historiamme, kulttuurimme ja perintömme tuhoamisen estämiseksi eikä meillä ole mitään kuin pari kasinolaivaa. Olemme kadottaneet kosketuksen omaan historiaamme ja tapoihimme. Lapsemme eivät osaa omaa kieltämme."

"Älä nyt viitsi olla naurettava ja teatraalinen. Mistä voisit edes tietää, että niin tulee käymään? On niin kiva saada vieraita."

Metsäratiota

Yle Q:ta ei enää ole. YLE Peili jyrää nyt sen taajuuksilla. Puhetta. Ihan hyvä, sitä ei liikaa olekaan kuultu. Suomen radioissa ainakaan. Ville Blåfield muistelee lämmöllä kanavaa Apinalaatikossa. ITse kuuntelin Q:ta aika harvoin. Harvoin kuuntelen juuri mitään tiettyä. Enää ei jaksa. Sitä paitsi Beatrixessa ration kuuntelu on osin haastavaa.

Mietin tätä radiogenreasiaa aivan riittämiin kevään lupakierroksella ja edelleenkin voidaan todeta, että riittää kunhan soittaa vaikka gruuvahtavaa musiikkia jukeboxinlailla. Toimittamista ei sitten tarvitsekaan juuri nimeksikään tehdä. Ja humppaa (sitä perinteistä taikka tekno sellaista) on vaikka koko kansalle jakaa. On vain niin sääli, ettei ole edes kunnollista tarjontaa. Sekun voisi olla riskaapelia, olla poikkeava, erilainen.

No tulinpa kuulleeksi, että Liikenne- ja viestintäministeriössä mietittäisiin, voisiko digikanavista irrottaa lisää kaistaa... Siis vaikkapa Iskelmäradiolla. Joka niin tylysti saikin kylmää kuraa naamalle keväällä kuin suojatien luona seisova jalankulkija Mäkelänkadulla. Onhan sekin yksi tapa taas touhuta, mutta mitä sille demokratialle kuuluu ja julkiselle hakumenettelylle? Siis tällaista saattaa tulla ajatelleeksi.

Gruisin Music Controller

Minä olen sitä mieltä, että iPod on todella hyvä. Meillä sitä ei käytetä kävellessä eikä yleensäkään tungeta viileän makeita valkoisia nappuloita korviin. Vaikka se olisikin todella tyylikästä ja viimeisen päälle in. Koska minusta on mukava kuunnella ympäristön ääniä, olivatpa autojen suhailua tai pikku intujen viserrystä.

Mutta se missä iPod on loistava on matkalla. Siihen mahtuu tarpeeksi (paljon) musiikkia mukaan, vaikka meillä on käytössä enään kuvan kaltainen pinkki mini iPod. Kun Jaakko meni ja rikkoi isomman kaverin.

Jokatapauksessa iPodin hyödyt ovat siinä, että siihen on kätevä siirtää tavaraa koneelta ja napata vehje mukaan. Ei tuhraannu aikaa cd-levyjen polttamiseen tai muuhun tusailuun.

Olemme varmoista lähteistä saaneet selville, että on olemassa myös iPodiin liitettäviä osia, joilla kuunneltavuus on mitä kätevintä myös autossa. Erinomainen toiminto. Kajereihin liittäminenkin on helppoa ja silloin iPod on todellakin tasku DJ. Trast juu mii.

Ögonaböj - Hetimiten

Katselen usein FST:tä, koska suomenruotsalaiset ohjelmat ovat niin kovin herkän suloisia ja iloisia. Jopa rasittavuuteen asti. Kun olin pienempi (olen lähes aina ollut reilusti yli 150 senttinen) äiti seurasi Rediriettiä (Varustamoa). Mutta sehän ei ole suomenruotsalainen ohjelma.

Strömsjö on hyvä, mutta nyt olen jotenkin ehkä vähän kyllästynyt. Mikael on tosin aivan mahtava. Miehestä näkee, että ra-kas-taa ruokaa.

Useimmiten Stan Saanilan, André Wickströmin, Heli Roihan ja Thomas Perretin luotsaama Ögonaböj - Hetimiten (Tuotanto: Hyena Produktioner) on kerta kaikkisen MAINIO. Nykyään vain FST:n digikanavalla tiistaisin kello 21.30 esitettävä neljän ihmisen istuskelu/jutustelu ohjelma on huippu kamaa. Ei mitään korkeakulttuuria, mutta sehän ei ole häpeä.

Men, men, men... Kumma juttu, mutta FST:n sivuilta ei löydy ohjelmalle omaa sivustoa. Siis varför inte? Olin täysin varma, että voin käydä sieltä katsomassa Saanilan mainitseman linkkivinkin, mutta ehei. Harmillista. Toive asian korjaamiseksi on, tietenkin, lähetetty.

Koska siis olisiko vähän jätte kiva katsella vaikka uusinta klipsejä tai hankkia Saanilan nauru puhelimeen soittoääneksi tai jokin hyvä "läppä", joka on saanut siivet alleen? No olisi. Sitä paitsi näin suomenkielisenä sitä arvostaisi sivustoa jo noin kielenkin kannalta. Kielikylpekää Hetimiten!

Aivot tulessa

Minulla on aikaisemminkin ollut näitä "kuutiopalapelejä" (ja kyseiset väri ovatkin juuri ne jotka pitää uudelleen hankkia), mutta huomasin, että ratkon näitä ihan eri tyyliin kuin aikaisemmin.

Jopa niin, että hämmensin itseni. Lauantai-iltana vedin alle puoleen tuntiin kaikki neljä. Eilen meni vähän kauemmin, kun höpöttelin samalla, mutta toisella kerralla pääsin taas itseäni ja Jaakkoa shokeeraavaan aikaan.

Johtuuko hermonaalisesta tilanteesta vai mistä primitiivisestä aistien herkistymisestä. No joo, onhan nämä siis 9+ ikäisille, mutta kuitenkin. Sopii koettaa.

Tämä alkaa vaikuttaa pasianssin haastavalta hommalta. Nythän minulla on kaksi helpointa ja kaksi vaikeinta kuutiota. Keskimmäiset puuttuvat. Ja kun on kaikki värit koossa, voi alkaa tekemään kaiksita erilaisia yhdistelmäkuutioita.

Näitähän saa ainakin Lahden Renkomäen uudelta ABC-asemalta. Tai sen sisältä... olisikohan nimeltään Paperikuu se kauppa, josta itse olen nämä hankkinut. Suosittelen.

Herneet nenässä

Käyn melko säännöllisen usein vanhan kouluni sivuilla. Jälleen kerran voidaan miettiä sitä, että miksi. Lähdinhän perhehernarit nenässä iltalukioon, kun kompromissia eikä mitään neuvottelukanavaa löytynyt.

Ensimmäisillä kerroilla etsin sivustolta tietoa Mikael-myyjäisitä tai jostain syksyn myyjäisistä. Koskaa mitään siihen viittaavaakaan en ole löytänyt. Myyjäisistä siis tai avoimista ovista. Rahaa on ilmoitella kuitenkin Hesarissa...

Nooo Les Grande Spektaakkeli Lapualaisoopperaa taidettiin mainostaa sivuilla, mutta jos uutiskynnys asetetaan noinkin spesifioidusti, niin eipä siellä sitten mitään ajankohtaista olekaan.

Joka ikinen kerta, kun sivuilla käyn katson ihan piruuttani onko luokkasivuille ilmestynyt mitään, onko mitään ylipäätään päivitetty. Ja aina ottaa armottomasti päähän. Joka kerta. Joka ainoa kerta. Hernarit kiuhuvat sieraimissani.

Sitten aina tulen vilkaisseeksi muiden snaider-koulujen sivut. Useimmat ovat yhtä kotikutoisia kuin koulujen nyt yleensäkin. Suurin osa on saanut niihin kuitenkin "steiner"fiilistä ja pari lyö muut kaudalta. Espoon koulu on ykkönen, hiekkalaatikon Kingi, nuumero uuno. Vihdin koululla on nykyisin myös sivut, joita todellakin voi sanoa edustaviksi. Molemmilla sisältökin hakkaa muut koulut.

Mietin tänään taas Bossea (vanhaa bilsan ja mantsan opettajaamme), kun Fannykin laittoi meiliä yksi päivä: "Ihan Bosse tässä mieleen tulee ja on niin käsittämätöntä, että se on kuollu. Se on kumminkin NIIN iso osa meijän lapsuutta ja opetushistoriaa. Bosse oli aina Boss(e). Ja musta tuntuu, että sen tunneilla jengi tykkäs käydä, vaikka se oli niin tiukka. Tai siks just tyypit ehkä diggaskin...". Sitten kävin koulun sivuilla ja sain lähes itku raivarit.

"Tähän kouluun Bossekin tuli tasan varmaan laittaneeksi paljon vaivaa ja näkemystään, mutta miten nämä sitäkään hyödyntävät, arvostavat?! VI**U!". Jos sivuja joku edes aidosti päivittäisi, niin jopa siellä olisi voinut olla joku pieni kunnianosoitus. Harva mies, tosi mies, kiipeää puuhun katsomaan pöllöä, jota siellä ei edes ole.

Mutta kun ei päivitä. Mitälie miettivät homehtuneessa ilmapiirissään, mutta jo olisi aika tuulettaa ja pistää vähän sitä luovaa hulinaa, bossemaisessa kurissa kehiin. Ihan turha asioita on loputtomiin vatvoa ja leipoa, että muuttuvat mössöksi eikä mitään edes synny. Itse veikkaan jotain sensuurikomissiota, joka ajaa kolmen ihmisen näkökulmia ja asiaa.

Edit: Tulin laittaneeksi kouluun sähköpostia aiheen tiimoilta ja kenties kovinkin sanoin kritisoin ja annoin patoutuneiden vesimassojenkin virrata. Kuitenkin yritin tehdä sen rakentavassa hengessä, kuin majava ikään.

Sain kuin sainkin B-puolen (eli ruotsin kielisten luokkien) rehtorilta Peter Alhforsilta vastauksen, jossa hän mainitsi tulevasta johtokunnan kokouksesta ja mm. siitä kuinka B-luokille on saatu uusia oppilaita juurikin heidän uusien sivujen ansiosta ja kautta. Eikä se ole lainkaan nyky maailmassa edes perin merkillistä.

Kunnia niille, joille se kuuluu

Tämä olkoon omistettu mm. isälleni ja Jaakolle sekä oman puoleni lähes kaikille miespuolisille, jotka parturoivat itse itsensä. Ja mitä lyhyempi, sen parempi. Tosin, jotkut osaavat jo tuoda... sanotaan nyt vaikka malliin vähän muotoakin.

Niin ja tietysti kaikille niille, jotka ovat joskus olleet kyseisessä tilanteessa. Kun lelutiikeri vaan otti vallan.

Opasheppa

Luen siis säännöllisesti Jenni-Juulian blogia vammaisen vartalon kuvat. Miksi? En minä tiedä. Miksi nyt piimä ja perunasoselaatikko ovat minusta aina vaan yhtä hyviä tai miksi minua naurattaa pelkästään ajatus Erkki Saarelasta Mies Vihaisena elokuvassa Kuningas jolla ei ollut sydäntä.

Ja tietyllä tapaa on aika ok, muistaa ettei itsellä asiat ole niin huonosti, ei töki taksin tulo tai palveluiden saanti. Siinä määrin kuin se voisi. On hyvä pitää mielessä asioita, jotka eivät ole ihan sitä omaa elämää, mutteivat välttämättä mitään Afrikan nälän hätää. Asioita vain, joita ilmenee oman elämän piirin sisällä, tässä kaupungissa, tässä yhteiskunnassa.

No nyt J-J:n blogissa on framilla opashepat. No, ei ehkä ole yllättävää, että Amerikasta sellainenkin mahdollisuus löytyy. J-J:n blogissa on myös aiheesta keskustelua. No kuullostaahan se vähän oudolta, että heppa pitäisi opettaa sisäsiistiksi. Ja monesta varmaan koko opasheppa ajatus. Toisaalta taas miksei jossain pöndellä moinen menisi tai todella haja-asutusalueella. Ihqupihkuja ovat kuitenkin ja ilmeisen reippaita.

Heräsihän päässäni sellainenkin ajatus, että "joopa joo. Taas joku nettikälli", mutta kunhan heppoja kunnioitetaan, niin mikäs siinä.

Kuva: täältä

Omenaiset terveiset

"Hyvä ystävä, Pyydän sinua liittymään mukaan tukemaan Elävä arkisto aidosti kaikille kampanjaa. Osallistuminen on helppoa, klikkaa vain http://kansalaisetpuhuvat.net/node/26 ja anna sydämesi puhua."

Minä en kuulu enää edes Fimugiin, mutta henkeen ja vereen olen Mac-käyttäjä. "Parhaiten PuuCee sointuu maastoon, kun sen maalaa metsän vihreällä ja upottaa järven pohjaan". Ja vähänkö jurppii, jos joku yleinen taho on fakkiintunut yhden miehen sanoman alle, eli vaan Microsoftin tuotteisiin.

Ja jokainen voi tukiessaan toivoa vielä jotain henkilökohtaista, kuten vaikka Bo Ekstamin ruotsinkielisiä luontoiltoja. Vinkki vinkkiläinen.

...kirkas aurinkoinen taivaalla paistelee

"Sun is in the sky oh why oh why ?
Would I wanna be anywhere else
Sun is in the sky oh why oh why ?
Would I wanna be anywhere else"

Ostettiin Jonnan kanssa pari levyä. Lily Allen ja Siiri Nordinin uusin. Molemmat hyviä. Kadetti ei suostunut soittamaan kumpaakaan. Kuunneltiin sitten Pulp Fictionin ääniraitoja. Aurinko paistoi ja Viktor (kadetti) paineli 8kymppiä Lahdentiellä. (Pääsee sillä 100kymmentäkin, mutta siinä ei ole mitään tolkkua.)

Joku diggaili vihreää Viktoria auringon loisteessa. Terkut vielä valkoiselle "micralle", jonka perässä on Torren sonni.

Sitten me heitettiin kaiun lailla pikkupojille aidan taa diuuuuuuu-ääniä, jotka selkeästi olivat jotain lasermiekkajuttuja. Diuuuuu... diuuuuu'uuu! Ohikiitävästi mietittiin sopiiko se "meidän ikäisille ihmisille", mutta koska aihe on jo sinällään pystyyn kuollut laitettiin vielä parit diuuuuuuuuu:t perään.

Kuva: täältä ja vähän jotain till

Syksy

Minusta tässä muutamana päivänä on ollut mitä hienoimpia syyspäiviä. Ilmassa tuoksuu uusi vuodenaika, luonto muuttuu, elämä jatkuu. Aamulla huomasin jo muutaman lintuauran. On hienoa huomata, ettei asiat vaan jää paikoilleen, vaan kaikki (useimmat) ovat liikkeessä, kohti jotain. Uutta, erilaista, vaihtelua.

Tänäänkin on hieno ilma, lämmin ja kaikkea. Minusta nuo hitusen viileämmät päivät ja illat ovat olleet virkistäviä.

Syksyssä on paljon hienoa. Voi käpertyä kaulaliinan syvyyksiin ja tuoksutella tuulta. Sytytellä kynttilöitä ja piiloutua peiton alle. Potkia lehtiä entisessä Ruusupuistossa (nyk. Leninin puisto) ja kerätä vaikka jostain taskut täyteen tammenterhoja. Kuten esikoulussa.

Paineita

Henkilökohtaisesti ja subjektiivisesti minulla on raskauden suhteen paineita. Ne eivät niinkään ole pelkoja siitä meneekö kaikki hyvin ja jaadi jaadi jaa. Ne koskevat aikuista identiteettiäni, työminääni ja sitä, että minä olen edelleenkin Minä. Ja toivottavasti sen useimmat tajuavat.

Nyt, kun suurimmalle osalle on kerrottu asiasta ja Sirkka-mummokin uskoo (kait), että antamamme kuva ei ollut Maire-koiran ultrakuva, niin voin todeta, että tämä kertominen on kaikkein jotenkin ärsyttävintä. Se siis tietenkin liittyy siihen, ettei asiaa ole itse vielä ihan sisäistänyt ja että se tuntuu aivan barbileikiltä: Nyt tää olis niinku raskaana.

Raskaus ei näy eikä minun tapauksessa edes tunnu, kun osaan jo välttää kaikkea mikä närästää. Jälkimmäinen on siis todella hyvä juttu. Tai ylipäätään se, ettei minua kuin silloin tällöin 24h ällötä asiat. En oksenna eikä edes ole tarvetta moiselle. Todella hieno asia. Mutta jotain konkretiaa kaipaa. Saatan kuitenkin malttaa siihen, että ulkoisesti Tyyppi alkaa näkymään ja kasvaa siihen mittaan, että Tyypin tuntee. Mutta ennen kuin mitään näkyy saattaa tuntua vähän dorkalta.

Kovat paineet olivat myös silloin, kun ei halunnut kertoa vielä juuri kelleen. Joillekin oli pakko, koska A) olisin räjähtänyt paineeseeni ja B) vaikkapa alkoholinkäyttöni olisi paljastanut jo kuitenkin jutun jujun. Eniten kaipasin vain ihmisiä, joille purkaa hämärää tilannettani.

Sitten kun asia selkeni ja lääkäri sanoi, että "ihminenhän täällä on ja tuossa sykkii sen sydän", niin asiaan uskoi itsekin jo. Ja silloin sai muillekin kertoa. Se missä järjestyksessä olikin jo taas mutkikasta. Isälle ja Tiinalle kertominen oli vaikeinta. Isälle nyt muutenkin, mutta nyt sekin vaikutti siihen, että siihen liittyy myös työkuvioita.

Raskaanaoleva nainen ei todellakaan ole houkutteleva hahmo työ- yms. businessmarkkinoilla.

Ei sitten enempää varsinaisia raskausjuttuja täällä.Tuo Paksuna-osio on sitä varten.

Kuolema on yksinäinen

Hesarissa ollut nekrologi oli kovin surullinen. Miten mies voi vain kuolla eikä kukaan osaa kaivata? No eiliset iltapäivälehdet osasivat valoittaa sitä asiaa. Ilpo Hakasalo oli ollut aktiivisesti muista etääntyvä muutaman vuoden.

Ilpo Hakasaloon olen minäkin pienenä törmännyt, silloisen Mainosrenkaan tiloissa. Sehän oli aina hämmentävää, koska ääni oli jostain muualta tuttu, mutta sitä että mistä minä en tajunnut. Outoa, perin outoa.

Vaikka jokainen on kuinka yksin kuollessaan, niin voisi sitä pitää tärkeänä, että edes joku kaipaa. Ennen kuin posti ei enää tunnu mahtuvan postiluukusta sisään. Vaikka toinen olisikin eristäytynyt, niin että joku pitäisi huolen siitä, että ukkeli/akkeli nähdään hengissä menossa kauppaan tai minne ikinä.

Mutta toisaalta. En minäkään aktiivisesti ole tietoinen isäni kummisedän voinnista. Pidän itsestään selvyytenä, että Eikalla on kaikki ok. Koska miksei olisi? Näen isän tätiä, kun näen, mutten minä paljoa Ailillekaan soittele. Pitäisi.

Eikä aihe nyt koske pelkästään kaarensa loppupäässä keikkuvia. Useimmista ystävistäni kuulen harvakseltaan. Elämät ovat siellä ja toisen täällä. Sitä ollaan yhteyksissä ja törmätään, kun törmätään. Joku voi ja pystyy helposti eristäytymään kaikista muista, olipa nuori taikka vanha.

Onhan se niinkin, että vainajalle kuolema tulee kun se tulee ja riippuen mihin uskomme ja peilaamme, niin vainaja ei välttämättä välitä, vaikkei kukaan olekaan löytänyt häntä puoleen vuoteen. Muut kokevat sen raskaammin. Mikä on varsin inhimillistä. Jälkiviisaus ja -neuvokkuus ei vaan auta. Olisi pitänyt ja olisi pitänyt ei tuo enää mitään siihen seikkaan, että toinen on virunut yksin asunnossaan. Ainoa hyöty siitä voi olla se, että jatkossa olemme hieman herkempiä puuttumaan toisten asioihin, hyvällä tavalla.