Eiran radikaalit

Olen parin vuoden aikana saanut uusia tuttuja, tovereita. Jos ajattelisi suppeasti, niin melko yllättäviä sellaisia. He ovat yli seitsemänkymmpisiä gentlemanneja. Heillä on slipoverit ja kravaatit tai ruudullinen pikkutakki, liivi ja rusetti. Me juomme punaviiniä yhteisissä kokouksissamme. Heistä on hauskaa kokeilla tönikkäviiniä ja Kotipizzan 3kakkosta, koska ne ovat uusinta uutta, kuuminta hottia.

Kokousten jälkeen sitä jaksaa viikon aivan erilailla. Heistä saa uskomatonta henkistä polttoainetta, joka ei ole mitään laimeaa bensaa, vaan turboeliksiiriä. Sellaista silmienpaloa ei juurikaan tapaa. Ei ainakaan usein. He ovat radikaaleja Eirasta.

Nämä herrasmiehet vastustavat vallan jumiutumista ja valtaansa jumiutuneita. Miten ihanaa se on, kun seitsemänkymppiset puolustavat muutosta ja eteenpäin menemistä, vaativat muutosta status quohon ja ovat argumentoinneissaan rakentavampia kuin ikäpolvet heidän takanaan. Se on vähän kuin AA-kerho. Heiltä saa tukea, elämään. Neuvoja ja kannustusta, jota ei ihan aina osaa odottaa.

Meni se pari vuotta, että lähimmät ihmiset tottuivat tähän leiskutukseen. Mutta minkäs teet. Hyviä tyyppejä ei ihan aina löydä niin montaa, samasta paikasta ainakaan. Itse yritän tuoda, hillitysti, esille arvostukseni heitä kohtaan. Sillä sen he ansaitsevat. He ovat monella tapaa idoleitani. He ovat oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon etulinjan puolustajia. Hienoja ihmisiä, suuria ihmisiä.

Ei ole hienompaa ja mieltä hivelevämpää kuin kuulla Yrjön huikkaavan ovisummeriin "Hel-lou!" tai todeta Erkin kanssa, että kyllä, kyllä todellakin tähän asiaan meidän tulisi puuttua, kun Erkin silmissä loistavaa muutoksen vimma. On mahtavaa keskustella Riston kanssa raitiovaunussa niitä näitä ja vähän kunnallispolitiikkaa. Ja me, niin me (olen jo yksi Heistä) emme turhia kumartele ministereitä tai Palmian johtajia. Tyhmiä kysymyksiä saa ja pitää esittää. Me kettuilemme toisillemme ja valtiosihteerille. Patistamme ja kannustamme eduskuntaehdoksta, samassa lauseessa. Ja vain, koska välitämme. Erilaisia mielipiteitä pitää olla ja niistä tulee keskustella. Hienoa, mahtavaa, kerta kaikkisen fabilousta!

Ja jos en opi jotain politiikasta niin sitten historiasta. Keskustelujen värikkyys ja monipuolisuus suovat sen, että tiedän nyt taas enemmän karjalaisten elosta sodan jälkeen. Kuinka karjalaiset olivat vähän niin kuin somaleita. Mikä on tavallaan jännä, mutta kenties osuva vertaus. Ei Pohjanmaalla ymmärretty karjalaisten tapoja tai kieltä. Ja että juurikin näiden syiden takiakarjalaisia ei tarvinnut sijoittaa ruotsinkielisille alueille sodan jälkeen. Olisi olleet kulttuuriseterot turhan suuria. Okkei...

Mutta en minä ole ainoa alle nelikymppinen, joka heidän olemassa olostaan tietää tai siitä saa nauttia. Silti he ovat minun ja parin muun salainen... saareke. Mielen turvapaikka. En millään haluaisi esitellä heitä muille, vaikka se onkin kovin epäreilua ja itsekästä. Tiedän. He ovat kuitenkin kuin kruununjalokivet. Ei heitä voi esitellä ihan kenelle vain. Pitäähän minun ajatella hieman sitäkin. Ja heidän omaksumaansa kuvaa minusta.

Eikä heille ole ollut mitenkään vaikeaa hyväksyä minua ja meitä "nuoria, tuleisuuden toivoja", vaikka minä kuljen paljettikoristellussa takissani, käytän pinkkiä ripsiväriä tai että koirani käyttää helmiä. Sivuseikkoja. Aivan ja nimenomaan. Kumpa ryhmämme nuoremmista miehistä kasvaisi yhtä mahtavia miehiä. Kunpa heistä tulisi nuorempien henkinen saareke.

P.S. Nimet ovat muutettuja eikä Heitä oikeasti löydä Eirasta. Joten turha lähteä etsimään. Ette te Heitä löydä. He ovat salaisuus, jonka selvittämiseen tarvitsette minun apua ja vain minä voin johdattaa teidät Heidän luo.