Kuolema on yksinäinen

Hesarissa ollut nekrologi oli kovin surullinen. Miten mies voi vain kuolla eikä kukaan osaa kaivata? No eiliset iltapäivälehdet osasivat valoittaa sitä asiaa. Ilpo Hakasalo oli ollut aktiivisesti muista etääntyvä muutaman vuoden.

Ilpo Hakasaloon olen minäkin pienenä törmännyt, silloisen Mainosrenkaan tiloissa. Sehän oli aina hämmentävää, koska ääni oli jostain muualta tuttu, mutta sitä että mistä minä en tajunnut. Outoa, perin outoa.

Vaikka jokainen on kuinka yksin kuollessaan, niin voisi sitä pitää tärkeänä, että edes joku kaipaa. Ennen kuin posti ei enää tunnu mahtuvan postiluukusta sisään. Vaikka toinen olisikin eristäytynyt, niin että joku pitäisi huolen siitä, että ukkeli/akkeli nähdään hengissä menossa kauppaan tai minne ikinä.

Mutta toisaalta. En minäkään aktiivisesti ole tietoinen isäni kummisedän voinnista. Pidän itsestään selvyytenä, että Eikalla on kaikki ok. Koska miksei olisi? Näen isän tätiä, kun näen, mutten minä paljoa Ailillekaan soittele. Pitäisi.

Eikä aihe nyt koske pelkästään kaarensa loppupäässä keikkuvia. Useimmista ystävistäni kuulen harvakseltaan. Elämät ovat siellä ja toisen täällä. Sitä ollaan yhteyksissä ja törmätään, kun törmätään. Joku voi ja pystyy helposti eristäytymään kaikista muista, olipa nuori taikka vanha.

Onhan se niinkin, että vainajalle kuolema tulee kun se tulee ja riippuen mihin uskomme ja peilaamme, niin vainaja ei välttämättä välitä, vaikkei kukaan olekaan löytänyt häntä puoleen vuoteen. Muut kokevat sen raskaammin. Mikä on varsin inhimillistä. Jälkiviisaus ja -neuvokkuus ei vaan auta. Olisi pitänyt ja olisi pitänyt ei tuo enää mitään siihen seikkaan, että toinen on virunut yksin asunnossaan. Ainoa hyöty siitä voi olla se, että jatkossa olemme hieman herkempiä puuttumaan toisten asioihin, hyvällä tavalla.