Voi hellantettas

Olimme ystävien häissä viikonloppuna ja jo kauniissa kivikirkossa tuli vahva tunne siitä, että parempi olikin erota kirkosta, kun hääparille varmaankin aivan vieras ukkeli puhuu pehmeitä kuin mikäkin perhepappi.

Eikä se perinnekulttuuri kaikkine leikkeineen ja häähassutuksineen ole koskaan tuntunut niin vautsi vaulta. Hare khrisna häissä oli, osin ihan siis paljon sellaista tahatontakin, kuviota joka teki siitä ainakin erilaisen.

Eestiläisen hääpuheen kuulin neljättä tai viidettä kertaa ja nyt täytyy tunnustaa, ettei sille edes saanut väkinäistä hymyä aikaan. Se kuluu kerrasta puhki.

Jos ihmisillä olisi joku teema (kuten hare krishnoilla nyt oli), joka antaisi parin itsensä näköisen persoonallisuuden viedä hommaa, niin uskoisin että... homma olisi vain enemmän heidän itsensä oloinen. Eikä niiden normiodotusten.

Jos joskus me koemme, että moinen teko on ajankohtainen, niin sitten kyllä se tarjoilu puoli taitaa mennä sinne soppatykin ja grillimakkaran puolelle ja äiti saisi järjestää Eino "Eikka" Grönin laulamaan ja vetämään hienovaraisen lavashounsa.

Kuva: täältä