Rosoiset pinnat…

...ovat mielenkiintoisempia kuin sileät. Niin Noora sanoi ja se on useimmiten totta. Epätäydellisyys tekee elämästä täydellisempää. Mutta sitten joskus sitä on sitä mieltä, että joku raja. Ihan älytöntä rosoa ei sitäkään jaksa. Tietenkin erilaiset rosoisuudet ovat erilaisia. Siis ihmiset, heidän tavat, teot jne.

Jonna selaili nettiä ja etsi "vanhemmuuden kymmentä käskyä". Itsehän en kuulu kirkkoon eikä tuo Jonnakaan nyt mikään kirkossa juoksija ole. No löysihän se ne, mutta silmään osui jotain muutakin.

Itse koen olevani "uskollinen", mutten varsinaisesti kristitty. Josta voimme heti olla isäni kanssa vaikka eri mieltä, koska olenhan kasvanut pelkästään jo evankelis-luterilaisessa yhteiskunnassa. Niimpä niin. Ja käynyt seurakunnan kerhossakin niin kauan, että kielsivät tanssimasta. Olin neljä. Kävin riparin ja kokeilin sunnuntaikerhon vetämistäkin, mutta se sitten... jäi. Olen opiskellut Laajasalon Kristillisessä opistossakin, mutta toisaalta 11+1 vuotta Steiner-koulussa, jota Äiti Maan palvontapaikaksikin joku hullu huutelijamummo on joskus väittänyt heikkakentän reunalla. Kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa realissa filosofian, psykologian ja elämänkatsomuksen kysymyksiin. Elämänkatsomuksen tunnit olenkin kokenut uskonnollisessa mielessä itselleni sopivimmiksi.

Sukujani ei voi kuvailla uskonnollisiksi, kuten muutaman ystäväni. Tunnen perus tapauskovaisten ja väestörekisteriläisten lisäksi, helluntalaisperheiden ja kristinyhteisöperheiden kasvatteja, tapaortodokseja, tapakatolilaisia kuin hare krishnojakin. Pidän niistä ihmisistä kenestä pidän, uskonnolla ei asian kanssa ole tekemistä. Olen ollut juhlissa, joissa arabit ja juutalaiset debatoivat jotain ihan hebreaa. Olen kohtelias niin jehovantodistajille kuin harehareillekin, kun kohtaamme. Yleensä kaikki ovat kohteliaita ja huomioivat perussuomalaisen reviiriluonteen, eli puolitoistamtriä on hyvä hajurako tuntemattomaan ja näin. Voin puhua uskonasioista, mutta se edellyttää avointa ilmapiiriä puolin ja toisin.

Olen eronnut kirkosta kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran rippikoulun ja tämän kerhonvetämiskokeilun jälkeen. Pelästyin kerhossa vanhemman tädin rankkaa fundalismia ja rippikoulussa uskonnollisen keskustelun vähyyttä ja kertakaikkista poissaoloa. Meno oli minusta muutenkin jokseenkin pöljää.

Toisekseen molemmilta puolilta suvuista löytyy/löytyi pari kaveria, joiden uskontoon kääriytynyt ja sen takaa tapahtunut toiminta oli jo lapsena minusta kovin hämmentävää. Se koetteli oikean ja väärän käsitteitä. Sitäkin, että minkä takia joku saa tehdä tai sanoa jotain ja se ei olekaan jotenkaan pahaa, väärin. Siis tasa-arvoa, oikeutta ja oikeutusta. Mietin, että eikö ihmisen pitäisi olla vieläkin kurinalaisempi ja koettaa tehdä oikein, jos kerran on niin uskovainen? Jos vaikkapa mittarina kuitenkin pidettiin sitä, että lapsi ei ole ihan "hyvä", kun ei osaa Jumalan kämmenellä -biisiä.

Ja sama asia on minusta edelleenkin todella merkillinen ja pohtimisen arvoinen. Jos nostaa itse itsensä muiden yläpuolelle, ollakseen muiden yläpuolella ja unohtaa sen perusasian, että miksi voisi olla toisten yläpuolella, puhtaampi ja parempi ihminen, niin eikö silloin ole jo tärvellyt itsensä? No, ihan sama.

Liityin uudelleen, koska halusin Myn sylikummiksi. Muutoinkin meitä olisi ollut kaksi ei-kirkkokummia, joten näin ratkaistiin sekin ongelma. Sen jälkeen uskonnolliset keskustelut ja äärikristillisyys eivät saaneet osaltani enää ymmärrystä eikä loputonta uskoa siihen, että ekumeeninen tasapaino edes haluttaisiin löytää ja yleinen tasa-arvo ihmisten kesken, joten erosin Antin kanssa Tampereen Vapaa-ajattelijoiden Eroa kirkosta -sivuston kautta. Olen päätökseeni ollut tyytyväinen tyytyväinen.

Ja mitä minä kirkkoon kuuluisinkaan. Kirkossa olen käynyt muutamissa häissä, Myn ja Cillan ristiäisissä ja sitten ihan eniten hautajaisissa. Ei sunnuntaikirkkoja eikä edes joulu. Jesse on tosi rok, mutta pitäkää minä nillittäjänä tahansa, kristillinen kirkko on uskoonsa vedoten tehnyt yhtä ja toista minkä olisi saanut jättää ihan tekemättä. Paavi sanoo edelleen mitä sylki suuhun tuo ja olkoonkin taas yhden vanhan miehen jorinoita, niin silti. Plus kaikki muu joka ei oikeastaan yhtään poikkea "hullujen ja arvaamattomien muslimien" touhuista.

Ei mennä yli, äärimmäisyyksiin. Yritetään säilyttää tyyneys, rauha niin pään sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Ja se kunnioitus, itseä ja toisia kohtaan. Rehellisyys, nöyryys ja näin. Kaikissa "leireissä" varmasti ihan tuttuja sloganeita, uskoisin. Niin ja kaikkiin näihinhän tarvitaan rohkeutta.

Vanha tiibetiläinen sanonta kuuluu: yhdellä kädellä ei voida saada aikaiseksi kättentaputusta.

Kuva: täältä ja vähän till