Jospa ja Kunpa

Jossittelu asioilla on kamalan uuvuttavaa. Oikeaa diagnoosia ei koskaan tavoita ja siksi se on kuin saharasta etsisi sitä oikeaa hiekanjyvää.

Jos olisi tehnyt niin tai näin... Voisi se kultakimpale muuttua läjäksi paskaa. Lämmittäisihän sekin, mutta taas voisi jossitella, että kunpa olisi tehnyt/valinnut toisin. Ja mitä jos olisin tehnyt toisin, valinnut erilailla, asiat olisivat menneet toisin, niin olisinko A) tyytyväinen, B) tyytyväisempi ja C) kaipaisinko siihen jotain muuta. Rinnakkaisia todellisuuksia kun ei ole, on pelattava niillä korteilla ja pelimerkeillä mitä on. Onni suosii ja joskus elämä potkii päähän. Totta kuitenkin on se, että se mikä ei tapa vahvistaa. Kuin myös Tommy Tabermannin sanat: tulla kovaksi ja pysyä pehmeänä.

Jos toivon muutosta johonkin jo menneeseen, ei sitä tapahdu koska mennyt on elettyä. Ne valinnat on tehty ja ne ovat toteuttaneet jotain muuta. Hyvää tai huonoa, kenties molempia. Elämä on edennyt, vesi virrannut sillan ali.

Olenko tyytyväinen nykyiseen? Onko siinä (mitään) hyviä puolia, asioita? Olisinko valmis luopumaan siitä ja vaihtamaan sen johonkin mistä ei edes olisi takuita? Sen paremmuudesta verrattuna nykyiseen.

Joskus, jos asiat ovat nyt todella heikosti vastaus on helpompi. "Kunpa olisin silloin jättänyt senkin kaman käytön/tajunnut lopettaa dokaamisen/baarin räjäyttämisen. Ne olivat virheitä. Nyt voisi olla, olisi paremmin."

Mutta normielämässä, missä asiat eivät ole yhtä mustavalkoisia, konkreettisen selkeitä voi olla vaikeaa muistaa, että asioilla on monta puolta. Mennyt on mennyttä, vaikka usein se ei jätäkään meitä rauhaan eikä niistä itsekään osaa päästää irti. Hyväksyminen kaikessa suhteessa on usein vaikeaa. Kuten se, ettei aina kaikki olekaan kuten oli ajatellut. Tai, että elämä ja asiat ovat monisäikeisiä. Harvoin asiat ovat ihan täysin selkeitä.

Joskus minä mietin kovastikin, että jospa olisinkin mennyt Ressun lukioon tai mitä jos olisimme jääneet Tikkurilan Simonkallioon asumaan tai mitä ikinä. Mutta ajatusten poukkoiluun väsyy, koska ne eivät oikeasti edes vie minnekään. En mennyt Ressuun ja olen siihen tyytyväinen, ei jääty Vantaalle, joka oli myös loppujen lopuksi a good thing. Kaikki se mitä minä ja muut olemme valinneet ovat muokanneet minusta Minut. On aikoja, jotka muokkasivat enemmän kuin kylliksi, mutta se on koettu, eletty, se on selätetty.

On pitänyt myöntää olleensa hölmö, tunari, väärässä. Se ei ole mukavaa. Kasvaminen, kun sitä ei tilannut. Eikä sitä yleensä tilaamalla tulekaan. Yleensä kasvunpaikat tulevat puun takaa. Toiset ruotivat itseään enemmän kuin toiset.

On persettä piestä itseään, mutta itse koen sen välttämättömäksi. Mikä on vääryyttä? Minua tai muita kohtaan? Kuinka pitkälle voin jäädä junnaamaan tähän? Olenko valmis ottamaan vastuun valinnoistani? Kuinka onnellinen saan olla? Mikä rooli ja kuinka iso minulla on elämääni? Tai muilla? Ja kuinka ok se sitten on? Olenko uhri vai selviytyjä? Pitääkö minun elää kuten toisten tai heidän odotusten? Mikä on hyvää ja mikä ei? Voinko syyttää muita ja missä määrin itseäni? Olisiko ikävien asioiden pitänyt sattua minun sijaan muille? Keille? Miksi? Mikä on kohtuullista ja kohtuutonta? Mikä on vain elämää? Olenko minä aina ollut oikeassa/väärässä? Paljonko vettä pitää virrata sillan ali?

Eräät ihmiset ovat tahtomattaankin opettaneet minulle paljon siitä, mihin kannattaa jäädä junnaamaan, miten paljon ja missä kaikessa pettää itseään, valehdella myös itselleen, uskotella jotain ja uskoa johonkin mitä ei sitten oikeastaan edes ole. Kuinka hyvin sitä ihminen halutessaan voi maalata maailman mustavalkoiseksi, miten tiukasti voi kääriytyä katkeruuteen. Ja miten vähän minä sellaista itselleni haluan.

Kuva: täältä