Life is a beach and then you dive

Televisiossa oli puhetta kuolemasta ja siitä miten kuolemisesta tulisi ...puhua. Tämähän liittyy tulevan vainajan toiveiden täyttämiseen. Suomenkuvalehdessä oli myös viime vuoden lopulla juttu hautausurakoitsijoista ja kuolemasta, siinä sivussa. Se oli oikein hyvä artikkeli.

Tämähän on aihe, josta tiedän jo nyt joidenkin kammostuvan. Mutta minulle kuolema on seikka joka vain kuuluu elämään.

Minä kannatan kuolemaa. Siinä mielessä, että minusta joskus meidän tarve vedättää jonkun elämää ei ole enää inhimillistä. Takertuminen elämän ohueen lankaan menee joskus sellaiseksi, ettei se ole enää oikeaa elämää. Keinotekoinen hengissäpitäminen on suorastaan joskus karmaisevaa. Se ei anna lohtua eikä estä kuolemaa. Se ei ole arvokasta eikä valmista, ainakaan toista kunnioittavasti siihen mikä on tuleva.

Monta kuukautta katselin rakastamani ja ihailemani mummon kuihtumista ja katoamista. Kun mummoni tajunta pakeni jonnekin morfiinimuurin taakse, se ei tuonut lohtua ei auttanut suruun. Kun tajusi, että ainoat kicksit tulivat morfiinipumpun hurinasta ja nk. lääkityksen tuomasta turrutuksesta, niin olo oli voimaton. Enää ei ollut yhteyttä siihen ihmiseen, jonka olin tuntenut. Häntä ei enää ollut. Kun mummo vihdoin sai rauhan ja matkasi pitkin Tuonelanvirtaa olin minä hyvilläni, mummoni puolesta. Ei toista saa kiusata vain siksi, että se luo meille illuusiota kuoleman voittamisesta. Joskus on suotava ihmiselle rauha.

Senkin muistan, kun mummoni siirrettiin saattohoitoon. Silloin mummo oli itsekin vielä sen verran tolkuissaan, että tiesi minne hänet oli tuotu. Paikkaan josta ei ole paluuta. Ja siellä hän makasi viikkoja ja viikkoja. Kuka meistä haluaisi sellaiseen paikkaan? En minä ainakaan.

Joskus kuolema tulee yllättäen ja se on täysin väärin. Ei ollut meistä vielä sen aika. Mutta mitä sille voimme? Voimme koittaa ehkäistä mm. rattijuoppojen huruttelua valistuksella ja madaltamalla promillerajaa, voimme kehittää turvalaitteita ja -varusteita, voimme luoda standardeja ja toimintamalleja, voimme syödä terveellisesti ja pitää muutoinkin itsestämme huolta. Joskus sekään ei riitä.

Kun lääketiede ja ihmisen viisaus ja tietämys asioista saa uusia mittoja ja edistymme tautien tutkimuksessa, lääkkeiden kehittelyssä, leikkausoperaatioissa, niin kuolemasta on tullut perivihollinen. Se on voitettava.

Tähän voisi sopia sellainen esimerkki, joka sopii kenties myös tähän.
"Nuori ihminen tuntuu tietävän kaiken ja kuinka pitäisi tehdä ja olla, vaikkei hän todellisuudessa tiedä vielä mitään. Nuori aikuinen tuntee tietävänsä vaikka mitä, mutta tietää kenties ihan vähän. Keski-ikäinen kokee olevansa varsin kokenut ja että tuntemusta on melko monesta asiasta vaikka muille jakaa, vaikka kuitenkaan hän ei tiedä kaikkea. Vanhus kokee ettei tiedä juuri mitään, vaikka on kokenut ja nähnyt." Tai jotenkin näin se menee...

Joka tapauksessa minusta tuntuu, että olemme ihmiskuntana tuossa nuoren aikuisuuden kynnyksellä. Meidän on, ainakin länsimaissa, vaikea suhtautua siihen, että jokin toinen on evoluution ruokaketjussa meitä ylempänä, elämä, Luonto Äiti. Se voi olla kohtaloa ja monta muuta asiaa, mutta se voittaa meidät. Se tulee ja sotkee meidän hyvän systeemin ja tekee jotain mikä meistä ei kuulu protokollaan. Se syrjäyttää meidät, ei kysy meiltä "kävisikö kuule jos tehtäisiin näin?".

Haluammeko siksi poissulkea kuoleman ja siihen liittyvän tietoisuuden elomme rajallisuudesta? Koska se kuitenkin on pois meidän vallastamme. Vaikka kuinka rimpuilemme, se on tuleva.

Voi olla, että koska olen jo varhaisessa iässä nähnyt ihmisiä sairaalan letkuihin sidottuina, kahlittuina suhtaudun asiaan näin. He eivät ole koskaan olleet lapsia, nuoria, keski-ikäisiä vaan elämäänsä pitkään kulkeneita. Ajattelinko seitsemän vuotiaana, että tuo ihminen tarvitsee mahdollisuuden saada olla täällä niin kauan kuin se on mahdollista? Tuossa sängyssä, noissa letkuissa ja koneissa. En. Minusta tuntui, että tuo ihminen ei halua olla täällä, saisipa hän olla edes kotona.

Ja meidän piirissämme ei ole monia häitä pidetty (kirkkohäitä ainakaan), kastetilaisuudet ja muut ovat olleet koruttomia, niin kuin kirkosta erkaantuneille luterilaisessa yhteiskunnassa kasvaneille vain sopii. Siksipä olenkin jo hamasta kaukaisuudesta ajatellut, että on oltava suuria juhlia, ihmisten kokoontumisia muulloinkin kuin vain hautajaisissa. On juhlittava myös elämää. Sillä jos ei juhlita elämää yhdessä tärkeiten ihmisten kanssa, niin ketä hautajaisiin sitten pyydetään?

Pidän tärkeänä, että vainajan toiveita kunnioitetaan. Pidän varsin tärkeänä, että ihmisen toiveita kunnioitetaan muutoinkin, mutta myös niitä jotka koskevat hänen toiveitaan sen suhteen kun aika hänestä jättää. Olen välillä miettinyt vaikkapa sitä, että miksi laulamme taas tämän virren, oliko se Maikki-tädistä erityisen kaunis tai Maikin suosikkivirsi? Vai onko tämä joku "yleisesti ihmisistä oikein kaunis ja tilaisuuteen sopiva", yleisvirsi? Halusiko mummo juuri tällaista tarjottavaa, juuri tällaiset pöytäkoristeet? Oliko mummo sanonut pitävänsä juuri tuollaisesta hautakivestä?

Mitä ne asiat, joita sinä päivänä tapahtuu, tarjotaan, kuullaan jne. kertovat tästä ihmisestä? Onko tämä Hänen näköisensä ja tuntuisensa? Joskus hautajaiset ja muistotilaisuudet ovat tuntuneet vierailta. Esimerkiksi Maikki-tädin. Ei Maikki olisi ehkä tällaistä itselleen järjestänyt. Missä oli rönsyilyt, pitsiliinat, pullan tuoksu, kunnon pannukahvi?

Eräs ruotsalainen kielitutkija, kääntäjä, kirjailija ja Suomen ystävä Hans Karlgren oli tehnyt selkeän suunnitelman kuolemansa varalle. Hautajaisjärjestelyt olivat selvät ja ohjelma myös. Pukeutua sai ...anteeksi piti arkivaatetukseen (tummat puvut olivat kielletty), surkutella ei muistotilaisuudessa saanut, piti juoda kaikki se punaviini joka oli varattu ja puhua eletystä elämästä. Hans, jota en itse tuntenut, oli kaiken kuulemani perusteella suuri mies (muutoinkin kuin koonsa puolesta). Hän oli äänittänyt oman muistopuheensa, joka oli kaikessa selkäpiitä karmaisevassa epäsovinnaisuudessaan varsin... kaunista. Ainakin minusta. Niin Hans halusi sanoa, kun aika hänestä jättää, niin hän halusi että häntä muistetaan. Kukapa sen tietää paremmin kuin ihminen itse.


Kuva: http://www.vehmaa.fi/index.php?id=410