Vaarallisilla vesillä

Eilen olimme auttamassa vähän Mannaa ja Argusta. Minä en kyllä tehnyt mitään. Manna, joka on näillä näppäimillä synnyttämässä (ei siis juuri nyt, mutta pian) maalasi ja kyykki. Osin kai siksi, että kyykkiminen on kuulemma hyväksi Niille lihaksille ja kun Ne lihakset ovat kunnossa, Ne eivät niin repeile, kun Tuli-Liekki vihdoin syntyy.

Meitä on muutama, joilla ei ole lapsia lähiaikoina todellakaan näköpiirissä. Siis minä ja nämä lähimmät kaverini, joiden vaikutuspiirissä olen ollut jo vuosia. Vaikka tuokaan ei pidä enää ihan paikkaansa. Verkko tiivistyy, niin sanoakseni.

Tavallaan henkiset paineet ovat kasvaneet. Niitä kiehuttavat alipainekattiloissa ulkopuoliset tahot, vaikka onhan aihe käynyt kaikkien meidän mielissä ja minullakin ollut nk. vauvakuumetta. Kuitenkaan minusta tai meistä ei tunnu siltä, että meidän pitäisi täyttää tämä maa jälkeläisillä. Niin paljon kuin sitä vanhempamme, mummomme ja Vanhasen Matti toivoisivatkin. Ei ainakaan ihan vielä. Vaikka olemme pian ensisynnyttäjien keski-iän korvilla tai jo jossain niskassa.

Sovimme kuitenkin muutamien kanssa, että jos ja kun, ehkä, mahdollisesti jonain päivänä saamme lapsia, niin...

- joku roti pitää olla ja pitää
- lapset elävät Piip nuhteessa
- olemme tiukkoja, mutta reiluja
- lapsille ei lässytetä (eihän ne opi ikinä muuten puhumaan ymmärrettävästi)
- muutkin komentavat lapsiamme kuin vain me (osa meistä on tai on ollut kaupoissa töissä...)
... sekä paljon muita kohtia.

Siinä on hippu totuutta, että lemmikki valmistaa ihmistä hyvin lasten saantia varten. Maire ainakin on hyvää treeniä. Ei pidä taipua koiran tahtoon tai se vie omasi kokonaan. Eli kulkee ylitsesi ja lävitsesi. Kunnioitus tulee ansaita eikä sitä saa huutamalla tai läppimällä. Kurittaakin pitää, mutta pitää muistaa että se on ignooraamista. Hyvistä teoista ja käytöksestä pitää muistaa kehua ja palkita.

Itse olen saanut kymmeniä barbeja (joista osasta on tehty ovigranssi), pehmoleluja (jotka asuvat ullakolla), hiuspompuloita ja muuta sälää. Tavarasta ei ollut puutetta. Mutta koskaan en mankunut. En A) kehdannut, B) uskaltanut enkä tohtinut ja C) tarvinnut yleensä juuri mitään. Sain pyytämättäkin asioita ja olla myös valitsemassa esim. vaatteita. Ja jostain syystä pitkään isä ja äiti osasivat valita kivoja juttuja. En huutanut karkkia kaupassa, koska en tiennyt karkeista mitään ennen kuin sain itseäni vanhempia kavereita. Grillillä otin porilaisen kanssa maitoa, koska isäkin otti. Kuulit joi maitoa. Niin kuin minä ja iskä.

Perhepäivähoidossa ei karkeista ollut puhettakaan. Ei lainkaan. Meillä oli Pirjon kanssa sopimus, että jos itse otti lautaselle ruokaa, niin se oli syötävä. Piste. Jos annos oli valmiina eikä jaksanut, sai lautaselle jättää sen mitä ei jaksanut. Ei saanut rohmuta eikä tuhlata ruokaa. Opin kellon viisi vuotiaana ja ajamaan ilman appareita vähän alle.

Aili-tädin luona tehtiin hyvin selväksi se, että nuorimmainen saa ottaa vaikkapa ruokaa viimeisenä. Tai siis, että vanhin naispuolinen vieras saa ensimmäisenä, sitten toiseksi vanhin jne. Sitten miehistä vanhin jne. ja lopuksi emäntä ja emännän apulainen, minä. Ja auta armias, jos menit sörkkimään! Opin myös kaatamaan viiniä oikeaoppisesti ja kaatamaan sherryä juuri sopivasti.

Mummo piti huolen ettei ryhti notkahtanut ja ettei tytöt kävele kädet taskussa eivätkä vihellä, vaikka isän kanssa kylläkin vihellettiin.Mummo opetti myös, että ovi pitää avata muille. Ja myös sen, että jos ihmiset eivät kiittäneet perään sai huikata "kiitos".

Äiti opetti, että on vain tilanteita ja tilaisuuksia joissa pitää jaksaa olla kiltisti, hiljaa ja mukisematta. Pitää pukeutua tilanteen mukaan ja myös käyttäytyä. Pitää päästää vanhemmat ihmiset bussissa istumaan. Ja jos mummelit naputtavat turhaan, niin on vain entistäkin kohteliaampi. Sillä se niitä juurikin ärsyttää.

Isä jankutti ar-ti-ku-laa-ti-os-ta ja siitä, että pitää puhua sel-väs-ti. Ei saa mumista eikä lauseen loppuja niellä. Noh, tästä kuullaan edelleen: "Taas sä sekoilet! Eihän tosta saa mi-tään selvää. Hengitä nyt ensin ja alota alusta!". Ja lässyttäminen, se piti lopettaa. Sitähän ei jaksa kukaan kuunnella. Eikä siitä saa mitään selvää.

Sitten tuli tietenkin Bosse kuvioihin ja suoraan sanottuna Bosse oli kuin raikas tuulahdus, vuosien jälkeen. Tasa-arvoista meininkiä eikä mitään ihmeellisiä armonpullia ja villaisilla paineluja. Sama kohtelu samoista teoista, hyvistä ja vähemmän hyvistä.

Minusta vaikkapa Aili-täti tuntui joskus hitusen ahdistavalta, mutta sitten se olikin hauskaa ja kivaa olla "salin" vastaava. Oli jännittävää kattaa pöytä kaikkine haarukoineen ja laseineen, tarjoilla ja leikkiä hovimestaria. Sai matkia kaikkia maneereita, joita oli vanhoissa suomielokuvissa nähnyt ja kuullut. Olla Butler.

Hyvällä ryhdilläni peittosin eukan tunneilla jota kuinkin kaikki, kun piti kannatella päälaella eukkasauvaa ja kulkea musiikin tahdissa, mennä kyykkyyn ja nousta jälleen ylös. Ja papat kutsuvat joskus vieläkin "komeaksi". Miten se lämmittääkään. Olla komea tyttö.

Siksipä minä olen kai aika tiukkis. Ihan reilu, mukava ja hauskakin, mutta melko tylsän nihkeä. Pyydä minulta leipää ja syö siitä vain makkarat, niin istut pöydässä niin kauan kunnes se pyytämäsi leipäkin on syöty.

Yritän ajatella miltä minusta pienenä tuntui olla aikuisten kanssa, ravata asioilla, kaupoissa ja pankeissa. Mikä oli tylsää, mutta tavallaan ihan jännää. Mikä aikuisissa vähän pelotti, milloin olisi ollut kiva jos he olisivat kysyneet jotain (vaikka onko sulla jo nälkä tai vessahätä). Teen mielelläni sopimuksia, joihin molempien tulee sitoutua. Esim: Nyt käydään ensin hoitamassa tämä ja tämä, niin sitten menemme Kaivariin jäätelölle. Mutta ensin ne asiat. Tai kysyn kumpaa ruokaa lapsi haluaa: lihapullia perunamuussilla vai spagettia, kotona. Niistä saa valita, mutta kolmatta vaihtoehtoa ei ole. Vaihtoehtona ei ole Mäkkäriä eikä tule.

Lapset ovat tyyppejä. Eivät vanhempiensa kopioita, vaan jotain ihan omaansa. He ovat olentoja, jotka ovat itsenäisiä. He saavat ja joutuvat elämään, olemaan ja kestämään eloa vanhempiensa kanssa, ainakin 18-vuotiaiksi. Jos ovat onnekkaita vielä paljon pidempään. He saavat ristikseen suvun ja kaikki ympäröivät ihmiset. Heistä tulee geenien ja ympäristön muovaamia yksilöitä. Lapset ovat koko yhteisön lapsia. Minusta se vaan on niin. He eivät ole yksin äidin, eikä pelkästään äidin ja isän. On mummit, kummit, tädit, sedät, serkut ja muut.

Meidän ja muiden lapset... Ääääh. Se on kovin suppeaa. Meidän lapset ovat kilttejä, mutta ne muiden lapset... Niimpä niin. Jotkut vetävät rajaa siihenkin kuka on nyt ihan aikuisten oikeasti meidän lapsi. Voi käydä vähän raskaaksi vetää linjaa uus- sateenkaari-, yh-, ydin-, vuoroviikoin-, adoptio- monikko- jne. perheiden ja niiden jäsenien sekä jäsenien välisten suhteiden välille. Kakarat ovat kakaroita.

Kuten isäni (niin julmasti) sanoo: Jotkut syntyvät paskiaisiksi.

Joistain tulee pikku paholaisia. Tai rasittavia. Rasittavia viisivuotiaita, rasittavia kymmenevuotiaita ja rasittavina viisitoistavuotiaina nämä Lässyn-Lässyssä eläneet nostavat vanhempansa rappukäytävään.

On ihan normaalia, että kymmnenvuotiasta vitsittää vanhempien "tunkeutuminen" kymmenenvuotiaan reviirille ja puuttuminen kymmenenvuotiaan "omiin" asioihin. Kymmenenvuotiaan henkistä kasvua ja fyysistäkin pitää hitusen osata kunnioittaa. Maailma ja kehokin alkaa epäilyttävästi muuttumaan. Kukin ikäkausi on omansa ja näin se vain menee, on mennyt ja tulee menemään.

Lapsia ei pidä aliarvioida, mutta heille ei voi antaa ihan vapaita käsiä toimia kuten parhaaksi näkevät ja kokevat.

Toisten lasten ojentaminen on to-del-la vaarallista. Kasvatukseen tai vaikkapa sokerin kulutukseen on totaalisen vaikea todeta omaa mielipidettä. Silloin ollaan kuin siinä Pikkukakkosen infopläjäyksessä, heikoilla jäillä.

Mutta etukäteen voi jo alkaa käymään asioita läpi. Mitkä ovat sellaisia asioita, joita on ehkäpä hyvä alkaa tolkuttamaan jo nyt omille vanhemmilleen? Kun luu on paksua, niin viesti kulkee ehkä hitaasti selkärankaan ja lihasmuistiin.

Ja toisaalta. Muiden lapsethan eivät ole minun. Mutta minun kotonani ja minun kanssani asiat sitten tehdään, niin kuin tehdään. En minä edes oppisi kaikkia ihmeellisyyksiä mitä kullakin on tapana omien seinien sisällä tehdä. Ellei lapsella ole lääkitystä tai jotain todellakin merkittävää erilaisuutta tai ominaisuutta, niin häntä kohdellaan ihan vaan Lapsena. Ja vaikka olisikin, niin lapsi on Lapsi.

Välillä pitää soittaa äidille ja kysyä, että oliko elämä minunkin kanssa noin hitsin vitsin vaikeaa. No eihän se aina ollut helppoa sovittaa töitä ja perhettä, mutta kyllä se tuntui vanhemmilta ihan luonnistuvan. Jo 70-luvulla, kun olin vajaat puolivuotta lähdimme ulkkomaille. Kun olin pari vuotta vanhempi lähdimme jälleen. Kävin kaupassa, bensiksella ja vaikka missä vanhempieni vana vedessä. Kun nukutti, nukuin, vaikka isän työpaikalla. Kun nälätti sai ruokaa, parhaimmillaan Maikki-tädin luona tai bensiksellä. Kun piti pitää turpa kiinni, se pidettiin. Go with the flow. It's like the motion of the ocean.

Päätin jo tässä, että antaa olla. Jos nykyään koko homma on noin hitsin vitsin vaikeaa ja asiat pitää tehdä niin ja noin ja hitsin vitsin vaikeasti, niin ei ole "mun juttu". Jos ei saa pitää kuria ja lapsi pitää nukuttaa juurikin tietyllä kellon lyömällä, niin ei toimi mulla. Mutta Jonna vakuutti, Jaakko vahvisti ja äiti todisti, että jokainen staaplaa tyylillään. Että saa olla tiukka, saa pukea oravapukuun, voi antaa "kiinteää"(mössö)ruokaa jo kolmikuukautisena ja lähteä ulkkomaillekin eikä tarvitse antaa sokeria vaikka muut antaisivatkin. Eikä kaiken tarvitse olla niin hitsin vitsin vaikeaa. Ja kun Manna ja Argus kuitenkin saavat lapsensa nyt ensimmäisinä, niin siitä voidaan olla varmoja, että löytyy edes yksi paikka missä rajat eli limitit ovat selkeät. Ihan kaikille.

Okkei. Ja jos saa pukea lapset vielä paitaan, jossa lukee: Mummys little monkey, niin olen avoin ajatukselle sekä mahdollisuudelle. Mutta sitä mietin, että jatkanko geeniperimääni vai päädynkö toisenlaiseen ratkaisuun. Maailmassa on niin monta...

...ihmeellistä asiaa.