Pidetään huolta

Eilen mietin, jälleen, sitä millainen maa ja yhteiskunta meillä on käsissämme vaikkapa 20 vuoden kuluttua.

Isän kummisetä kotiutetaan kevyen halvauksen ja sairaalassa olon jälkeen, yksin kotiinsa. Josta aikamiespoikakin on jo kerennyt muuttaamaan tavaransa ja yhteisen telkkarinkin pois.

Senhän piti mennä niin, että kummisetä olisi saanut vanhustenkoti paikan, mutta kun se nyt vielä pystyy jo paremmin kävelemäänkin (tosin ei pääse yksin pystyyn), niin kummisetä "pärjää kotona". Niin. Ei sitten mennyt niin kuin kenties olisi ollut paras. Nyt kaupungin kotipalvelu aikoo juosta kolmekertaa päivässä katsomassa kummisetää.

Siis nakkaamassa ruuat ja auttamaan vessaan. Ja siis kummisetä ei oikein pääse ylös seisaalteen. Onhan se totta, että perheen pitäisi olla vahva osa sitä tukiverkkoa jossa eletään. Olipa lapsi taikka vanhus. Nuorena aikuisenakin se on ihan oikeasti kamalan lohdullista.

Mutta sitten voidaan kysyä, että mihin ollaan kokoajan oltu viemässä vaikkapa ajatusmaailmaamme? Laitos siellä, toinen täällä. Perhekeskeisyys on päässyt katoamaan. Nyt siihenkin herätään. "Ei ketään jota kutsua kylään. Paitsi kuolema." lukee RAY:n isossa mainoksessa metroasemalla. Niin.

Jaakko kävi Sturenkadulla eilen ja tapasi talonmiehemme, Onskan. Ei ollut kiva kuulla, että Onska oli löytänyt sen yläkerroksen vanhan papan (jonka minäkin autoin tuossa joku aika sitten rappuun ja jonka Onska auttoi kotiin ja vaihtoi housutkin, kun taksi oli jättänyt sateeseen ja toinen oli kaatuinut ja laskenut allensa) asunnostaan kuolleena.

Oli kuulunut monta päivää outoa veden lirinää. Onska, vihdoin tutkittuaan mahdollisen vesivahingon syytä, oli sitten löytänyt papan asunnostaan, missä vessan hanassa juoksi vesi. Toinen oli yrittänyt vessasta kohti sänkyä ja puhelinta. Oli siis kulunut päiviä. Koskaan ei näkynyt ketään, joka olisi mennyt papan kanssa tai papan asuntoon. Ei ketään, vuosiin. Mutta nyt oli jo iltapäivällä löytynyt lapsia Lappeenrannasta. Niin se sana kiirii.

Minun vanhempani ovat minusta usein rasittavia, rasittavimpia. Hermo palaa ja se sitten roihuaakin. Silti he ovat minun vanhempiani. Enkä minä ihmisenä ole yhtään helpompi. Jokaisessa meissä on puolia ja puolia. Meidät pitää joko ottaa paketteina tai sitten ei. Tosi ystävyyskään ei voi olla vain puolittaista, koostua yksin niistä kivoista ja hyvistä puolista. Tientenkin on ihmisiä, jotka eivät ole osanneet kunioittaa eivätkä kenties edes rakastaa omia lapsiaan. Silläkin on karu hintansa.

Meillä on eräiden kanssa ollut jo lukioikäisinä sellainen ajatus, että meidän vanhemmat muuttaisivat meidän hallinnoimaan asuntoon, jokaisella meistä olisi nk. nakkivuoro, joka voisi olla aina vaikka yksi viikko. Silloin pitäisi käydä kaupassa, seurustelemassa, auttamassa arkiasioissa ja mitä nyt menoja olisikaan. Sen lisäksi voisi käyttää hälyranneketta ja asunnossa voisi olla etänä moderoitava hälyytys jne. moternit vehkeet.

Senkin lisäksi yhdessä voisimme palkata hoitajan, joka päiväsaikaan veisi vanhuksia vaikka puistoon tai Suomenlinnaan tai mihin nämä nyt kollektiivisesti haluaisivat. Saisivat seuraa toisistaan, näkisivät omia lapsiaan ja näiden perheitä, pääsisivät paikkoihin ja säilyttäisivät oman tilansakin. Tietyllä tapaa nyt ainakin. Olisi päätäntävaltaa enemmän kuin mitä jossain tuolla erinnäisissä paikoissa.

Kun jotenkin on sellainen tunne, että nyt mennään kovaa ja neli–viisikymppiset ovat vauhtisokeudessaan unohtaneet, että pian on heidän vuoronsa maata lattialla, ja odottaa josko joku tulisi katsomaan onko kaikki hyvin.

Kuvassa: Lyydia ja Eemil Tyyskä