Lukutaito

YleTeemalta tuli etälukion ohjelma kirjallisuudesta. Siinä yksi sun toinen kirjailija, toimittaja ja runoilija puhuivat kirjallisuudesta, sen merkityksestä ja vaikkapa olemassaolosta.

Heidän mielestään tärkeää ei ole se, kuinka monta kirjaa elämänsä aikana lukee, lukeeko yhtään kirjaa. Mutta heistä kirjallisuudella on tehtävänsä tässä maailmassa. Jonkun tulee miettiä elämän tarkoitusta, rakkauden riipivää voimaa. Ajattelu ja pohtiminen on tärkeintä.

Niin. No minä en ole mikään lukuhiiri. Olen kamalan kranttu ja jos kirja ei tempaa minua mukaansa, se jää kyllä lepäämään ja voi vaipua unholaankin. Mutta minustakin on vähän omituista, ettei eräs sukulaispoikani ole lähes täysi-ikäisenä lukenut yhtään kirjaa. Onko tämä edes asia josta voi olla ylpeä? Sillä itse en oikein osaa lukea Aku Ankkaa. Itseasiassa ja suoraan sanottuna m inusta Akkari on ihan suolesta. Itse kuulun Mustanaamion koulukuntaan.

Jouluna mietin kymmenenvuotiaita tyttöjä, jotka lukevat vain hevoskirjoja ja muutenkin hukuttautuvat hevosteemaansa. Mutta toisaalta luinhan minäkin pääasiallisesti murhmysteerioita, ollessani saman ikäinen. Vaikka siihen se sitten jäi, dekkareihin. En hakeutunut murhamysteerioihin muutoin.

Isäni jaksaa paasata siitä miten vähän luen, miten en ole lukenut sitä ja tätä ja tuota, oikeaa kirjallisuutta enkä Harry Pottereita. Vaikka se onkin ärsyttävää (etten ole lukenut kaikkea mitä olisi pitänyt ja että äijä aukoo päätään), niin jotenkin lukeminen arjen keskellä ei onnistu. Liikaa hulapaloota. Lukeminen on sitten kuitenkin sen verran mukavaa, että sille tahtoisi antaa aikaa.

Minä en koskaan muista tarkalleen mitä missäkin kirjassa tapahtui, kuka sanoi mitäkin jne. Tunnelma on minulle tärkeämpää ja se mitä kirja itsessään, koko tarinallaan haluaa kertoa. Tämä saattaa johtua oikean aivolohkoni dominoivasta asemasta pääkopassani, eli lukihäröstäni.

Kuten Kari Hotakainen tuossa tv-ohjelmassa sanoi: kirjallisuus on myrkkyä, sillä mikä muu toinen taiteenlaji herättää niin paljon tuntemuksia kaikissa aisteissa.