Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…

Eilen tuli jälleen ohjelmaa Kekkosesta, eli Urkista. Taas. Tässä jossain 70-luvun tienoilla kuvatussa dokumentaarisessa pätkässä vietettiin päivää Kekkosen kanssa. Mietin, että kuinka paljon tässä ollaan pysytty dokumentaarisessa, todenmukaisessa kuvauksessa. Sillä, kaikella kunnioituksella, tuo aika ja Kekkonen eivät oikein osanneet olla sensuroimatta asioita.

Kuitenkin oli hassun hauskaa katsella miten urpon näköiset ihmiset olivat päättäjiä, liittojohtajia jne. Tosi suppeaa, mutta ei se yleinen hapitus kovin hyvän näköistä ollut. Jos ei olisi tiennyt mistä on kyse olisi pätkää voinut luulla Kummeli-elokuvaksi.

Kekkosella oli hienot lenkkeilyvaatteet ja Urkki hölkkäsi Seurasaaressa. Seurasaari on paikka jossa minä ja esikoulukaverini kävimme joka torstai aamupäivä retkellä, eli ulkoilemassa. Kävelimme aina Tamminiemen ohi, suurin piirtein sievässä parijonossa, kunnes saavuttiin sillan puoliväliin ja siinähän se apinalauma sitten hajosikin kaaokseksi. Oli kaunis ja mahtava lukuvuosi 1984–85.

Minulla on vain yksi, jokseenkin hatara mielikuva, että olisimme törmänneet Kekkoseen. Olimme palaamassa Seurasaaresta ja kuten aina, valtaosa retkeilijöistä olivat hervottomia.

Kävelimme Tamminiementien vasenta laitaa ja hölisimme. Kunnes eräs ja muutama muu alkoivat hiukkailla moikkaa toisella puolella kävelevälle papparaiselle ja tämän seurassa olleille miehille. "Moikkaa, moikkaaa Papparaineen! Zippadippaa! Moikkeliiiis!" Tai jotain tämän tyyppistä, kovin tyypillistä. Tai sitten tämä on toiveajattelua tai ajan kultaamaa haaveunta.

Minä en muista Kekkosen kuolemaa. Muistan vain isän tekemän, sen ajan vitsikkäimmän leikkuulaudan, johon oli piirretty Kekkosen karikatyyriset piirteet. Mutta kun Leonid Brezhnev kuoli, minä itkin. Koska Sillä Sedällä oli niin hienot kulmakarvat ja oli nyt vielä kuollut. Niin...

Vaikka tiedän, ettei Kekkonen mikään siloposkinen ja täysin puhtoinen ollutkaan alan olla niin sekavassa tilassa ja myytin sokaisema, että Kekkosen kuva olisi hieno seinällä. Sellainen oikea öljyväreillä tehty muotokuva. Ei mitään printtipashaa.

Svinhufvudin rintapatsas meillä perheessä jo onkin, jonka minä saan sitten joskus. Eli perin, ellen onnistu sitä aikaisemmin pihistämään. Se on perhekalleus, koska se on kotoisin Elannon piirtämön tiloista. Sen päässä on aukko ja siksi sitä pidettiin sivellintelineenä. Nuo 70-luvun nuoret! Koiviston Elannon aikainen työhuoneentuolikin perheestä löytyy, jonka myös aion periä. Sehän on selvä.

Ja olenhan minä ollut Kustaa Vilkunan entisellä mökillä, pyörinyt samassa tuvassa kuin Kekkonenkin joskus. Historia suhisi korvissa. Ja punaviini.


Kuva: www.eduskunta.fi