Voihan homous!

YleTeemalta (selkeästi suosikki kanavaltani) tulee ohjelma Homo Suomi. Minä kysyn: milloin tulee ohjelma Hetero Suomi? Tämä homous/lesbous/bi-seksuaalisuus/kolmas sukupuolisuus on minulle aina ollut jotenkin sellainen asia, jonka leiskutusta, alleviivausta tai mitään merkittäväksi asiaksi nostamista en oikein ymmärrä.

Tietenkin heterojen, näennäisesti, dominoivassa maailmassa, maailmankuvassa on ahdistavaa muiden suuntausten edustajien olla ja sopeutua. Niin kuin vallalla olevien yleistysten keskellä ylipäätään.

Sillä dorka on dorka, oli se mitä tahansa. Sori vaan, mikään taipumus ei tältä tosi seikalta pelasta.

Minusta on tosi ikävää monikin asia, mutta etenkin sellainen, että joku joutuu peittelemään omaa totuutta itsestään kuin myös se, että joku jaksaa pilata myös oman elämänsä etsimällä vikoja muista ja leimaamalla jotkut meistä jonkin aivan toissijaisen piirteen takia. Sillä hyvyys ihmisessä on hyvyyttä ja pahuus pahuutta. Ja nämä olomuodot löytyvät niin homoista ja heteroista, valkoisista, mustista, kristityistä, muslimeista, akateemisista ihmisistä, duunareista, aikuisista, lapsista... lista on loputon.

Mihin lokeroon sitä asettuisi? Vai asettuisiko mihinkään? Lukitsisiko itsensä johonkin suppeuteen vai antaisiko itselleen vapauden olla oma itsensä ja muille vapauden samalla? Voisiko tämä olla ratkaisu mielipahaan, pahaan oloon ja pikkaisen parempaan eloon?

Kukapa ei meistä tuntisi homoja, lesboja, heteroja, mukavia ja typeriä ihmisiä. Niin. Minä tunnen oikein mukavia homoja, lesboja ja heteroja. Sitten tiedän ihan liikaa pällejä heteroja (kenties eniten), homoja, mutta en yhtään lesboa kylläkään. Tämä johtunee kenties siitä, että lesbo-kantani on kovin pieni.

Tämä on vähän sama kuin se, ettei minulla ole juurikaan ulkomaalaisia ystäviä tai etenkään tummaihoisia ystäviä. Jossain vaiheessa oli jotenkin in ja pop, että oli maahanmuuttaja ystäviä [lue: tuttuja/kavereita]. Meitä oikein vietiin maahanmuuttaja kouluun Pukinmäkeen, kuin lapsia Korkeasaareen konsanaan. Tutustumaan erilaisiin elollisiin (ihmisiin).

Sitten jossain vaiheessa se alkoi mennä, minusta, hitusen yli. Joidenkin kivojen ja mukavien ihmisten kanssa olemisesta tuli jonkinlainen kilpailu. Kilpailu jotenkin suvaitsevaisuudesta suhteessa muihin, eli paremmuudesta. Joten päätin, etten "keräile" maahanmuuttajaystäviä.

Sillä ystäviksi muodostutaan, tullaan pikku hiljaa. Kukaan ei voi käskeä olemaan sinun ystäväsi. Ei, ei, ei. Kaikki ystävät ovat vain tulleet elämääni ja mukavien ihmisten kanssa on ollut vain mukava olla.

Steiner-koulussa oli 80–90-luvuilla Helsingin A-koulussa yksi tummaihoinen poika ja vieläpä kolme vuotta ylemmällä luokalla, joten ihan liikaa tuon Tomin kanssa ei tullut oltua tekemisissä. Eikä meidän suvussa kukaan ollut ulkomaalaisen kanssa naimisissa tai avoliitossa, harrastuksissa ei ollut ulkomaalaisia eikä edes sen ajan Kannelmäessä. Minulla oli vain Jari ja Sari, tummaihoiset BabyBorn-nukkeni.

Samaan tapaan en metsästä ystävikseni ketään erityistä. En edes kauniita ja rohkeita. Yhden asian tiedän siitä keitä en ystävikseni halua (enkä naapurikseni, en työtovereiksi jne.): idiootteja, dorkia.