Ensi kerralla KeToLa

Mietin vielä aamulla, että mielelläni minä kerran kesässä (ainakin) vietän picniciä vanhempieni ja vanhojen sekä hyvien ystävien seurassa. Heihin kuuluu muutamien vanhempien ystävieni vanhempiakin.

Sitten sain puhelun, joka oli kaikkinensa lapsuuden muistojen kultaaman suloinen. Olin unohtanut ilmoittaa yhdelle suurpicnicistämme ja muistin asian vasta keskiviikkona, jätin viestin, mutta se oli kuunneltu vasta tänä aamuna. Olinhan minä ilmoittanut kaikille, joille ilmoitin, että laittakaa sanaa kiertämään, mutta se ei ollut kiirinyt. Tarpeeksi ainakaan.

Tavallaan mitään ei menettänyt Jannekaan, vaikka ei voida väittää etteikö olisi ollut mukavaa. Kenties hitusen liian kuumaa tosin tuli kesäkuisen auringon säteiden tiiviissä syleilyssä. Oli hupaisaa höpötellä samojen ihmisten kanssa kuin nuorempana, vaihtaa kuulumisia ja todeta ettei asiat paljoa ole muuttuneet kymmenien vuosien saatossa. Ihan hyvä niin.

Kuten Janne puhelimessa sanoi, harvoja myöhemmin saatuja ystäviä tuntee kuitenkaan yhtä hyvin kuin näitä, joiden kanssa ollaan oltu koulussa ensimmäistä päivää ekalla, tehty näytelmiä, istuttu tuttujen naamojen kanssa pieni iäisyys samojen seinien sisällä, pönötetty luokkakuvissa, oltu vallattomia luokkaretkillä, kasvettu yhdessä kaikkine kasvukipuineen ja dorkailuineen. Hyvässä ja pahassa. Pitkä liitto.

Koska Vapun äitikin niin toivoi, niin miksi emme tapaisi vaikka joka kesä. Onneksi Simo-serkku kertoi joskus, että joku Simon kaverin luokka tapaa aina jonkin kuun tiettynä lauantaina josta tulee jokin lyhenne, joka taas on helppo muistaa. Esimerkiksi KeToLa, eli kesäkuun toinen lauantai. Niin sitten päätettiin.

Meidän vappu-picnicillä sovittua picnic-setin kohennusta tulee tästäkin syystä alkaa jo kohentamaan, koska se kuitenkin tulee ottamaan oman manjana-aikansa. Ja kuten vappu-picnickin vie toivottavasti tuleva KeToLa-picnic tuntikausia. Silloin pitää huomioida eri ikäryhmät. Onneksi Leninin-puistosta löytyy aurinko- ja varjo paikkoja, mutta nytkin olisimme tarvinneet jotain virkistystä. Tarvitsee alkaa miettimään ja puuhaamaan.

Ensi vuonna useimpien lapsetkin alkavat olla siinä iässä, että leikkikenttäkin voitaneen ottaa haltuun ja toivottavasti useimmat tulevat paikalle ja osuvat samoihin aikoihin kohdille, että saadaan tuttua hulinaa aikaiseksi. Eihän uusi polvi kuin parane edellisestä.

Eikä homma koskaan "riistäytynyt käsistä", sen verran olemme mekin rauhoittuneet. Joten opettajatkin ja kaikki vanhemmat voivat uskaltautua paikalle. Kuten muutkin, ihan rohkeasti.

Eihän lauantaina raketit räiskyneet taivalla, kukaan nähnyt sateenkaaren päässä aarretta, mutta minulle jäi mukava ja hyvä olo.

Kuva: Pekka Helasvuo