Miksi sitä nyt kutsutaan?

Olen jälleen kuluneen viime viikon ja viikonlopun aikana miettinyt erilaisissa tilanteissa miettinyt sitä, että Miksi. Miksi sanotaan, että "olisipa kiva nähdä" tai "Voihan hitsin vitsin, kun en viimeksi päässyt..." tai "ei Sille ja Sille voi sanoa, ettei tämä nyt toimi (vaikkei se toimikaan), koska seliseli [lue: siinä joutuisi kohtaamaan Tilanteen]"?

Olipa sitten vanhojen kavereiden tai työasioiden kohtaamisesta, yltiö vaivautuneisuus on Kovaa Valuuttaa. Ei voida olla asiallisen rehellisiä. Olipa kyse lähes kuinka pienestä asiasta, niin kissa kiertää puurokulhoa. Ja sen pitäisi auttaa, viedä eteen päin. Höpö höpö.

Työasioissa tai privaatissa tällainen on yhtälailla rasittavaa. Jos yksi ihminen sanoo, vaikkapa että "tämä ei minusta...", niin sitten kaikki yhtyvät kuoroon. Jokaisella on tietenkin täysi oikeus mielipiteeseensä, mutta... Miten sen nyt sanoisi, kauniisti? Höpsis pöpsis. Työasioissa rasittaa se, että yleensä vaihtoehdoksi ei ehdoteta edes oikeaa kompromissiä, vaan jotain tautisen huonoa vaihtoehtoa, joka kenties saa sen yhden pienen, yhden ihmisen silmää häiritsevän, asian poistumaan, mutta tilalle tulee jumalaton määrä asioita, jotka lyövät katsojaa päin näköä. Sellaisen toteuttamista tulisi välttää. Sanoa kauniin asiallisesti, että koska tämä ja tämä johtaa tähän ja tähän tätä ei tulisi tehdä.

Yksityisessä sosiaalisessa elämässä se on jotakuinkin samaa, ei voida tehdä/tulla/mennä/osallistua, koska seliseli ja jos voisi tehdä/tulla/mennä/osallistua, niin kompromissin sijaan pitäisi saada jotain, mikä näyttäisi juuri niin typerältä kuin se onkin ja sen huomaisi tyhmimmistä tyhminkin. Täysin ulkopuolinenkin.

Sellaista se kait on, Elämä. Mutta joskus minä en vain osaa enkä jaksa ymmärtää. Raaka totuus on joskus ihana lohtu.