Syvä matala painaa
Puhuimme Nooran kanssa tässä eräänä päivänä masennuksesta ja siitä kuinka erilailla ihmiset siihen suhtautuvat ja voivat suhtautua. Masennus on ihan ok, normi juttu. Joskus tulee kausia kun kaiken kattava masennus iskee. Eikä sitä edes itse tajua.Se turruttaa, vie voimat ja niin salakavalasti. On v-mäinen, tylykin, kaikki sosiaalinen vaatii pinnistelyä ja kun se on ohi ei jaksa mitään moneen päivään. Voi maata sisällä aamusta iltaan. Päivät eivät kulu ja toisaalta niitä ei edes huomaa. Maailma on pysähtynyt, mutta se karkaa käsistä.
Joillain menee vaan yli. Liikaa työtä, liikaa kaikkea. Ei saa sitä mitä tavoittelee, vaikka palkan tai jonkun pitäisi tuntua jossain. Menee lujaa. Käy baareissa, juo ja dokaa. Siis juhlii, on sosiaalinen. Miettii miten olisi täydellisempi, voisiko olla vielä täydellisempi. Tulosta, tulosta. Vetää itsensä liian kireälle, joustaa, joustaa, tekee piiitkää päivää. Mutta se ei sitten tunnukaan enää miltään. Siitä kaikesta puuttuu ilo. Naps!
Siihen ei oikeasti auta vain lääkitys. Aivojen pitää itsekin voida tuottaa seratoniinia. Sillä muutoin syöt lääkkeitä loputtomiin eikä sekään tunnu hyvältä. Elämästä pitää löytää SItä Jotain, ilman pillereitä, viinaa, korvikkeita.
Joku löytää masennuksesta jotain mistä työstää jotain hyvää. Jotkut pystyvät kääntämään sen omaksi edukseen, nousemaan sen kautta vahvempana. Hyväksyen menneet mokat, tavat, meiningin ja vaikkapa oman epätäydellisyyden.
Ei tarvitse olla täydellinen, ei edes lähellä sitä (mitä se täydellisyys nyt edes onkaan), vaan epätäydellisyyteensä tyytyväinen. Ja kuten Noora on jo aikaisemmin sanonut: Rosoiset pinnat on vaan mielenkiintoisempia kuin sileät.
Tunnisteet: mieli, subjektiivisesti
posted by Hanna Kopra @ 8:49 ip.
3 Comments:
Ja joillekin masennus vain tulee. Ilman selkeää syytä tai selitystä. Mä mietin aihetta vielä lisää siltä kantilta, että yli kolmekymppisille on todella vähän mahdollisuuksia saada apua masennukseen. Kaupunki pystyy hädin tuskin tarjoamaan nuorten kriisiapua ja -ryhmiä mutta aikuiset työssäkäyvät jäävät ilman apua. Ja kun apua ei saa, jää lamauttavan sairauden kanssa todella yksin. Ehkä tässä se pieni hitunen kirkollisveroa auttaa kun seurakunnat ovat alkaneet tarjota mahdollisuutta kriisikeskusteluihin ja perheterapiaan. Mutta joku systeemi tilanteeseen olisi keksittävä. Ei ole mahdollista että ihmiset lähetetään koteihinsa reseptit kourassa ilman minkäänlaista tukea tai itsehoitotyökaluja.
Ylipäänsä sitä apua on helvetin vaikea saada. Varsinkin jos oman tilansa kääntää sisäänpäin. Kukaan ei huomaa, kuinka pimeä verhojen takana on ja pelkkä olemassa oleminen vie kaiken psykofyysisen voiman. Ja sitten se ensimmäiseksi tarjottu ratkaisu: liuska nappeja, purkillinen pillereitä. Voi jeesus. Sitä paitsi lääkkeiden ja placebojen tehoissa ei ole merkittävää eroa. Varsinkin jos keho on kerran oppinut, mitä napista tapahtuu. Ja toisinaan douppi toimii asioita entisestään pahentaen. Tosi pahasti pahentaen. Ihan uutta sairautta ja uusia oireita aiheuttaen. Been there, done that.
Ei ole kiva kun oikea minuus katsoo kaivonpohjalta, kun joku muu itseen ilmestynyt tuhoaa sosiaaliset suhteet.
Masennus on vahva merkki siitä, että pitäisi pysähtyä. Varmaan sen biologinen merkitys on pysäyttää miettimään uutta suuntaa, sellaista, jossa tuhoavista asioista olisi hakkiuduttu eroon. Ja toimintakyvyn palauttava ja oireet poistava lääkitys toimii tätä vastaan. Tämä on vain siis omaa ajatteluani.
Itse olen siitä onnellinen, että oivalsin syöksykierteen ennen pohjaa. Sieltä olisi ollut vähän hankalampi nousta; ainoilta realisiselta tuntuvina vaihtoehtoina partaterä ja hirttoköysi.
Ihminen ei ole kone, joka suorittaa, suorittaa ja suorittaa. Mä en jaksa enää tippaakaan puhtaasti järjellä toimivaa maailmaa, jossa tunteilla ei ole sijaa. Siitä kun seuraa helvetin paha olo. Tosin toisille tuntuu olevan liikaa se, että toisilla on paha olla. Se ei sovi kiiltokuvakulissiin.
Itse olen asian kanssa nykyään todella avoin. Ihan sama saako leiman vai ei. Parempi antaa ulos kuin pitää sisällä. Jos joku pakenee, joku ovi sulkeutuu tai ovea ei avata, niin se on joka tapauksessa pelkästään hyvä. Koska niistä suunnista löytyisi vain pahaa oloa ruokkivaa sisältöä.
Niitäkin ovia tuli avattua ja tässä ollaan nyt täynnä arpia ja taas lääkityksellä. Onneksi tiedostavana siitä, missä mennään, mikä on syynä, mistä apu löytyy. Silti ottaa päähän.
Voin vain todeta ja yhtyä, että se apu mitä nuorille aikuisille löytyy on kyllä jossain kiven alla, jemma nimisessä piilossa. Vaikka eihän sitä tunnu löytyvän lapsillekaan tai vanhuksille.
Hengen ja mielen asiat pitäisi muistaa pitää lähellä. Siis jokaisen itsensä ja sitten noin niinkuin isommassakin skaalassa. Se on vain niiiiiiin tosi tärkeää. Ja kun ne unohdetaan, tulee vain paljon pahaa. Mieltä ja oloa.
Lähetä kommentti
<< Home