Harmillista

On asioita, jotka vetävät vain hieman mieltä alas. Eivät ihan maanrakoon, koska tietyllä tapaa tähän olemme itsemme totuttaneet, vaikka ns. kristillisessä kulttuurissa elämmekin ja nk. lähimmäisenrakkaus pitäisi olla ihan tuttua.

Yksi tällainen asia on perheriidat. Ei tunnu kovin mieltäylentävältä todeta, että naapurirapun rouvalla ei ole ilmeisesti avaimia mukana ja näppäinkoodi on jo säpissä. Niin ja että mies langan toisessa päässä ei siis aio tulla avaamaan ovea. Eikä meidän rapun oven avain sovi naapurirapun oveen. Nyt tajusin, että ilmeisesti olisin päässyt jotain varastoreittiä avaaman muuten oven sisäkautta. Miksen tajunnut sitä silloin.

No onneksi (onneksi ja onneksi) rouva pääsi sisään ja rouvalla oli hyvin päällä. Mutta tuollainen on aina ikävää. Ikävää tietää, että jotkut istuvat usein rapussa, koska itse tahtovat rappuun ja koska heillä ei ehkä ole edes vaihtoehtoja.

Siitäkin on kokemusta, että nainen heitetään rappuun, sisällä olijan turvallisuuden takia ja akka meinaa mennä ovesta läpi. Sekään ei ole millään tasolla mukavaa. Kenellekään.

Eräällä tavalla pelottavaa on se, että sitten kun pariskunnan näkee taas seuraavan kerran yhdessä, he vaikuttavat kamalan onnellisilta. Tavallista onnellisimmilta. Ovatko he? Vai onko se sitä itsellekin todistelua, oikeiden tunteiden piilottelua? Sillä jos tietää, että pariskunta on juuri eilen vetänyt kunnon setin, sitä ei evin heti usko. Että onnesta on kyse.