Kun kello käy

Enää 364 päivää ja olen keskellä. Ikää. Pelottavaa. Olen pian keski-ikäinen... Tai siis en, kun ennustettava elinikä on korkeampi (toivottavasti) kuin 60 vuotta.

"Tiedossa on kriisejä", kuten sedän vaimo eilen sanoi. Niiiiiin... Totta kuitenkin on se, että kolmikymppisiä piti ennen ihan kehäraakkeina, aikuistenoikeasti aikuisina. Joskus sanoin, että pidän jakkupukuja "ehkä sitten joskus 3kymppisenä", mutta ei se kyllä nyt ihan näytä käyvän toteen. Mitä nyt joskus, hautajaisissa ja noin.

Samalla kun tuntee, ettei ole mitään paineita alkaa pitää hiuksia nutturalla olen itse niitä, jotka mm. nostavat ensisynnyttäjien keski-ikää. Kavereille gyntsä (gynekoloogi) heittää, että "sulla on sellaiset viisi vuotta realistista hyvää aikaa alkaa perustelemaan sitä perhettä, jos sellaisen haluat", isoäidit kyselevät kavereiden äideiltä josko näiden miesystävien kavereista (50+vee siis) löytyisi tyttärellekin poikaystävää (kun ei nuoremmista tunnu löytyvän) tai isäpuolet toivottavat parempaa parisuhdeonnea kuin viimevuonna ja toteavat sivulauseessa: "tuskin sitä kuitenkaan tänäkään vuonna... Korutonta kertomaa.

Annetaan ymmärtää (mm. työelämässä), että sinkut on hyviä. Ne ei ole poissa töistä lasten sairauksien tai lapsilta saatujen flunssien takia. Jos ei ole edes parisuhdetta mitä vaalia, niin greit. Työlle on siis aikaa, voi sitoutua (edes johonkin).

Sitten luodaan paineita ympäriltä löytää se kumppani ja jakautua, täyttää maa tulevilla veronmaksajilla. Sama ihminen voi työelämässä odottaa sitoutumista vain työhön alaisiltaan, arvostaa perheettömiä, mutta perheminänä toivoa ja ihmetellä miksi ja milloin omat lapset menevät naimisiin ja "antavat" niitä lapsenlapsia.

On paasattu ettei nuorista ole mihinkään (kuten ei ilmeisesti ole ollut mistään nuoriso-sukupolvesta) ja sitten pitäisi kuitenkin opiskella läpi elämän ja hankkia alkuun jo korkeakoulututkinto (kun kaikki muutkin hankkii), että voisi päästä vakkari kerrossiivoojaksikin.

Repivää. Miksi meille on opetettu individualismiä jos kuitenkin meiltä odotetaan vastuunkantoa niin omista lapsistamme kuin vanhemmistamme? Kuka on opettanut meille niitä arvoja, joissa eniten painaa oma napa? Ketkä ovat tehneet valintoja puolestamme (mitä televisiosta lähetetään, lehdissä kirjoitellaan, arvoja opetetaan)? Kakarat toinen toisilleen hiekkalaatikon reunalla?

Siinä se on. Kysymys, johon minulla alkaa olla tarve saada joltain vastaus. Onko vastuu kaikesta nyt yksin minulla (minun sukupolvella)? Sukupolveni arvoista ja ajattelumalleista, siitä mitä meistä ajatellaan ja odotetaan? Vastuu niin edeltävistä sekä tulevista sukupolvista, koska olemme pian niitä joiden kuuluukin olla "vallankahvassa", eli noin nelikymppisiä.

Mihin katosi rock'n'roll? Sukupolvi, joka rikkoi kaikessa vanhempiaan vastaan ei muista rock'n'rollin syvintä olemusta. Eikä suo sitä oikeutta minkä itselleen ottivat nuoremmille. Heistä(kin) on tullut vanhempieen kaltaisia.

Kuva: täältä