Mitä sitä liioittelemaan

Kuten ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen naispääministeri totesi eräänä kesänä suunnilleen "tämä tuli minulle aivan yllättäen ja odottamatta"...

Jaakko ja minä emme olleet ajatelleet kirkkohäitä tai viimeaikoina edes häitä. Kuten todettua asuntolaina ja Tyyppi tulevat verottamaan budjettia ihan riittävästi. Ja pienissä erissä juhliminen (syntymä- ja nimipäivät yms. kissanristiäiset) ovat jotenkin mukavampia. Ei viitsisi laittaa monen vuoden, kenties vuosikymmenen kissanristiäisrahoja yksiin pileisiin.

En osaa sanoa miksi Jaakko sitten ilmoitti, että maistraatista olisi nyt varattava aika. Sitten päätettiin ettei kerrotakaan kenellekään. Koska...

Helsingin Albertinkadun maistraatti on aikas... Miten sen sanoisi? Karu. Innon Markon tai Jonkun pitäisi hyväntekeväisyyden nimissä mennä tekemään sille odotustilalle JOTAIN. Ne tekokukat eivät oikein olleet luontevia, kauhnaiset ja melko erikoiset sohvat edes puhtaan näköisiä.

Mutta kahden minuutin vihkiminen meni tosi mukavasti. Henkikirjoittaja Paula Ojaniemi vaikutti (mitä nyt muutamassa minuutissa voi vetää johtopäätelmiä) oikein mukavalta ja huumorintajuiselta. Minua kun koko tilanne vain nauratti.

Meidän piti mennä pullakahveelle, kuten vanhempamme (paitsi siis minun, heillä ei ollut moiseen aikaa). Mutta kun olikin nälkä, niin menimme Himalajaan syömään nepaleesialaista lounasta. Varsin intiimisti kolmen vieraan miehen kanssa samassa pöydässä. Kahvi kuului hintaan.

Olimme sopineet, että laitamme Hesariin ilmoituksen. Ja siksikään kenellekään ei voinut kertoa. Sitä voidaan kutsua jäynäksi, källiksi tai kokeeksi. Kokeeksi sen suhteen miten hyvin äitini a.k.a. Stasi lukeekaan Hesaria tai eräät muut. Stasin epävirallinen asiamies soittikin kello 8.30 (joka meni yli oman arvaukseni ainakin tunnilla). Siis aika hyvin.

Kuten isäni sanoi on hän morsiammen isänä A) tyytyväinen että lounaskin kustannettiin omasta pussista ja B) olisihan se liioittelua järjestää mitään huntuhäitä, kun on asuttu vuosikaudet yhdessä ja lapsikin tulossa...