Valintoja

Isäni on sanan varsinaisessa merkityksessä nikotinisti. Nuoruusiällä aloitettu riippuvuus on kasvanut jo legendaksi piirissään. Mies on yrittänyt lopettaa tupakointia enemmän ja vähemmän menestyksekkäästi, mm. imeskelemällä pikkusikareita (tarinan opetus selviää pienellä funtsauksella muillekin kuin lääketiedettä paremmin tunteville).

Ennen meni neljä (edit: askia, tietty) Norttia päivässä nykyään ehkä vähän vähemmän tai samanverran Kamelia (plus nuuskaa, joskus sikareita, purkkaa, harvakseltaan piipun tupruttelua, laastareita ja tabletteja). Äitihän ei polta, kuin siitä sivusta, pakostakin.

Minä opettelin, kuten niin moni, tupakoimisen jalon taidon noin viidennellä luokalla. Silloin se tosin oli satunnaista köhimistä, eihän punainen Nortti tosiaankaan ole kaikista miedointa. Teini-iässä harrastus sai säännölliset mittasuhteet. Jossain vaiheessa poltin, mutten juonut, jossain vaiheessa lopetin polttamisen ja lihan syönninkin ja siirryin teen juojaksi.

Olen todennut, että ei taida olla asiaa tai valintaa mihin ei tarvitsisi tukea. Sitä tulisi osoittaa niille, jotka sitä tarvitsevat ja sitä tulisi myös osata ottaa vastaan. Tulee ymmärtää, että valinnat ovat jokaisen omia ja yleensä niillä on elämän laatua kohentava tarkoitus, jonka varmasti itse kukin voi hyväksyä toiselle. Vaikkei itse olisikaan valmis tekemään jotain, valitsemaan Niin, pitäisi kuitenkin voida osoittaa, että A) kunnioittaa toisen päätöstä ja B) tukea sitä myös niin, että toinen sen tajuaa.

Päätöksien tekeminen ei ole aina helppoa. Niissä pysyminen vielä vaikeampaa. Ei aina, mutta joskus, usein. Riippuen tietenkin asiasta. Itselleen vaikeitten päätösten tekeminen varsinkin. Sellaisten, joiden eteen joutuu pinnistelemään, luopumaan kenties jostain, joka loppupeleissä on täysin irrelevanttia.

Valintoja joutuu tekemään alvariinsa eikä niistä tunnu tulevan loppua, kuten ei kuulukaan. Yksittäisiä asioita, pieniä ja isompia, joskus todellakin ratkaisevia. Mutta kaikkia yhdistää se, että valinta on tehtävä. Tekemättä jättäminenkin on valinta.

Tänään olen siis päättänyt lopettaa tupakoinnin. Ja ei, en ole aloittanut tupakointia 25-vuotiaana, kuten isäni jaksaa selittää, vaan 16-vuotiaana ja jo sitä ennenkin ollut asian kanssa varsin sinut, myös itseni toimesta. Välissä olen ollut polttamatta. Pystyn olemaan polttamatta päiviäkin, riippuu paikasta ja seurasta. Olen valitettavasti oppinut muutamia tapoja, joiden yhteyteen tupakoinnin olen yhdistänyt. Siitä tulee vaikeaa. Uudelleen opettelusta.

Olen tiennyt ja varautunut henkisesti tähän päivään, siis lopettamiseen. En todellakaan ole pitänyt mitään päiväkirjaa muutamaa päivää aikaisemmin. Se ei ole minun tapani. Enkä varsinaisesti tiedä miksi haluan lopettaa tupakoinnin, mutta koska mietin sitä miksi poltan, voin olla polttamattakin.

Kuva: täältä