Mi Casa Su Casa

Asuntomessut. Käyty ja nähty. Yleisesti voisi ihmetellä sitä, että miksi Espoon pöpelikköön rakentaan kerrostaloja ja suurinosa taloista näyttää joltain 80-luvun Suutarilan ja 90-luvun Pikku-Huopalahden mieliin nostavalta. Tai sitä miksi lasten isoin leikkialue on niin plääh, että voihan Lapset. Tai sitä miksi lähes kaikissa kaksikerroksisissa asunnoissa raput olivat niin kovin, kovin kapeita ja kodinhoitohuone [lue: -koppi] on ylipäätään olemassa. Voidaan myös miettiä minne ihmiset laittavat kaikki tavaransa ja kuinka hauskan näppärältä eteinen näyttää sitten, kun sinne ilmestyvät kaikki kengät joita ei sinne ole suunniteltu.

Meidän joukkiomme, joka koostui lahtelaisesta avioparista ja armaasta lapsesta, kahden aikuisen ruokataloudessa asuvasta sekä citysinkusta, olivat saaneet tarpeekseen aika pian. Tulimme vähemmän fantsusta portista sisään, joten kaikkein fantsuimmat asunnot olivat toisessa päässä. Ne kaikista kalleimmat. NCC:n asunnot olivat aika jees. Tosin ei niidenkään sisustukselliset ratkaisut olleet ihan meidän budjetista.

Ei mitään mieleenpainuvaa, ei mitään ihmeellistä, ei mitään minkä voisi nähdä kaupassa tai sisustuslehdessä eikä mitään mistä kannattaisi maksaa 15 euroa sisään ja 2,80 Novellesta. Nada. Niente. Nicks.