Kuka saa olla duunari ja kuka rikastua?

Pyöriipä tuossa taustalla A-talkin keskustelu. Jaaha. Onko se vapauden riistoa, jos jotkut eivät saa rikastua vapaasti ja mielinmäärin. Myös joidenkin toisten kustannuksella.

Maija-Riitta Ollila sanoi Platonin olleen sitä mieltä, että rikkain saisi olla vain neljä kertaa rikkaampi kuin köyhin. Silloin balanssi säilyisi eikä tulisi liian suurta jakoa ihmisten kesken. Mehän tiedämme, että räikeä rikkauden ja köyhyyden välinen kraatteri saa aikaan asioita, jotka joskus (useinkin) ovat johtaneet mm. veren vuodatukseen. Ja sitä meistä tuskin kukaan haluaa. Minnekään päin maailmaa.

Hyvä on. Joku joka keksii uuden innovatiivisen tuotteen tai vaikkapa tavan toimia on oikeutettu saamaan siitä oman palkkionsa. Mutta onko kunnia yksin hänen tai pienen kärjen, jos sen toteuttamiseen tarvitaan myös muita, kuhnureita? Onko kuningatar mehiläisellä todellakin oikeus syödä kuhnurilta pää?

Etenkin Suomessa luokkakäsitykset ovat minusta kovin hankalia. Suomessa on jo kauan kuka vain voinut nousta köyhästä keskiluokkaan, rikkaaksi ja myös tipahtaa köyhyyteen. Vanhaa rahaa löytyy, kyllä, muttei kovin paljoa. Hyvin pitkälti tämän on suonut vaikkapa ilmainen koulutus, kaikille. Se on suonut mahdollisuuden opiskella asioita, saada korkeakin pätevyys. Lastenhoito on mahdollistanut naisten työskentelyn, joka on kartuttanut naisten ja heidän perheidensä tilipussia.

Jos koulutus menee maksulliseksi, niin joku Albert Einstein voi jäädä vaille mahdollisuutta. Jos sairaanhoito ei pysy kohtuullisissa maksurajoissa, niin vaikkapa lapset voivat joutua asemaan, jossa joku Albert Einstein ei saa tasavertaista mahdollisuutta menestyä, elämässä. Jos vain rikkailla olisi mahdollisuus kouluttautua ja saada kaikki mitä he tarvitsevat... Niin se olisi kovin suppeaa ja rajoittavaa. Suomen kokoisella maalla ei ole siihen varaa.

Totta on, että työtä tulisi tehdä ja sitä työn tekoa arvostaa. Kaikkien pitäisi tehdä työnsä niin, että se auttaisi tätä valtiota. Se jos ottaa toistuvasti rokulipäiviä ja vaikkapa sluipailee työpaikalla, delegoi omat tehtävänsä muille jne. on varastamista. Siitä yhteisestä "pussista".

Sen lisäksi meidän pitäisi olla myös ihmisinä rikkaita, kehittää itseämme, ajatella ja osallistua. Kaikkeen niin, että myös meillä itsellämme olisi parempi olla ja elää. Kun siihen on mahdollisuus.

Joillekin vain tuntuu nimeke/titteli olevan tärkeämpää kuin vaikkapa se mitä on saanut aikaiseksi. Valitettavaa, mutta minusta vallan totta. Olipa kyse sitten mistä ammattikunnasta tai asemasta tahansa. Kuten eräskin sanonta kuuluu: ei kiillotetut kengät herrasmiestä tee. Turha henkselien paukuttelu on ensinnäkin kauhean noloa ja toisekseen kun kupla puhkeaa, niin voihan hitsin vitsi.

Meidän kuuluu saada vapautta, mutta myös elää joissain rajoissa. Keppiä ja porkkanaa. Pitää löytyä omaatuntoa myös sen suhteen mitä tekee, miten tekee ja todellakin tehdä eikä vain puhua lämpimikseen.

Ja olemmeko valmiita katsomaan ihan loppuun voitonmaksimoinnin? Eli sen, kuinka paljon voimme surutta vain maksimoida tulosta? Mutta eihän voittoa voi vain yksistään, ilman ihmisiä, tekijöitä maksimoida? Vai voiko? Minä en ole taloustietelijä tai edes hyvä perusmatematiikassa, mutta jotenkin vain tuntuu vaikealta unohtaa ihmisiä.

Omatunto pitää löytyä. Kaikilta.