Olla onnellinen ja elää sen kanssa

Ystävältäni Laura O:lta (myöhästynyttä nimipäivää vaan) tuli meili, jossa hän nosti esiin tämän asian jota onnellisuudeksi myös kutsutaan.

"Jostakin radio-ohjelmasta päähäni jäi pätkä keskustelua, jossa haastateltiin onnellisuustutkijaa. Tämä kyseinen henkilö on myöskin julkaissut juuri jonkun kirjan onnelisuudesta.

Keskustelusta kuitenkin jäi mieleeni seuraavat seikat. Elintason nousun myötä täällä pohjoisessa onnellisuuden määrä on laskenut. Tämä on tieteellisesti tutkittua...eli factaa. Samaan aikaan kun kulttuurimme täällä Suomessa on mennyt yhä individualistisempaan suuntaan ja elintason nousulla viitataan nimenomaan yksilön elintasoon ja ostokykyyn, sitä huonomin yhteiskuntamme voi. Sinkkujen suhteellinen määrä on noussut koko ajan samaten yksinäisten vanhusten, jotka jätetään yksin kuolemman pieniin kerrostalo asuntoihin." - Laura O.

Näinhän se menee. Nykyään. Viva la Minä Itse ja vain Minä Itse.

Kukakohan se nyt taas oli... Joku minua viisaampi kuitenkin, joka piirsi käyrän siitä miten me olemme onnellisia. Käppyrä kulkee jollain, kullekin itselleen tyypillisellä tasolla. Jos saamme palkan korotuksen, se hypähtää ylemmäs, mutta vain palautuakseen takaisin itse kullekin tyypilliselle tasolle. Jos voitamma lotossa käppyrä pomppaa kuin raketti, mutta tulee alemmas. Tosin käyrä voi jäädä kulkemaan jonkin verran ylemmäs kuin ennen lottovoittoa. Kuitenkaan ero ei ole suuri.

"Haastattelussa olleen tutkijan mukaan meiltä puuttuu yhteisölisyys." - Laura O.

No, niin puuttuu. Jos et ole käynyt Steiner-koulua, niin sinun ei ole tarvinnut riesaan asti sietää kokonaista luokallista ikäisiäsi. Hyvä jos on ollut edes luokkaa. Luokattomuus, monessakin merkityksessä vie johonkin, joka on kaikessa vapaudessaan ...jotain mitä minä en sanoisi vapaudeksi.

Suomessa on hienoa, jos 16-vuotias on itsenäinen, pärjää itsekseen, käy koulunsa kunnolla, harrastaa kaikkia urheilumuotoja mitä isi ja äiti ovat kersalleen jo vaippaiässä keksineet, ottaa itse selvää internetissä seksiasioista, huumeista ja kaikesta, tajuaa IHAN itse mitä on oikeus ja vääryys, hyvä ja paha. Niinku itsestään.

Sitten on tämä manifesti: Pidä huoli vain itsestäsi. Älä lotkauta korvaasi jos kuulet, että joku tarvitsisi apua. Älä auta, jos tuntematonkin voisi apuasi kaivata. Pysy erossa kaikesta, jossa sinun Minuus voisi joutua osalliseksi johonkin, josta emme voi olla varmoja mitä se on. Älä nolaa itseäsi (paitsi kännissä, koska sitähän ei lasketa, Ei-Pä!), Sinä et kommentoi muiden tekemisiä eivätkä he Sinun, se on "herrasmiessopimus"... Yksin ei ole vielä kukaan selvinnyt. Ei kukaan.

Minulla on uusi idoli. Nyt kun olen katsonut kolme kertaa Maija-Riitta Ollilan haastattelun Punaisessalangassa ja luettuani eilisestä Kauppalehdestä hänen haastattelunsa, olen vakuuttunut. Viisas nainen, suuri ihminen.

Kauppalehden haastattelussa Maija-Riitta Ollila pohtii tätä meidän intoa matkustaa, matkustaa maailman ääriin. Sitä kuinka meillä ihmisillä on taipumus joko lähteä tai jäädä. Jälkimmäinen haluaa karttaa riskejä ja kontrolloida asioita. Mutta, mutta... Minusta tuntuu, että on aivan sama kummasta ihmistyypistä on kyse niin haluamme kamalasti kontrolloida asioita, estää ikäviä asioita tapahtumasta. Tavallaan luonnollista.

Vaan kuinka paljon olemme valmiita itse muuttumaan? Kuinka paljon maailman olisi muututtava, että Minä sopisin siihen?

Ja kuten Maija-Riitta Ollila huomauttaa: Matkan peruskysymys on, lähteekö jostain vai jotain kohti. Itse kärjistäisin hieman, koska tässä kohtaa olen siihen taipuvainen: Pakenetko jotain vai haluatko saavuttaa jotain. Hyvä on, nämäkin asiat voivat elää rinta rinnan, mutta tavallaan eivät.

Voit juosta maailman reunalle, sen ympäri ja takaisin, mutta pääkoppasi seuraa mukanasi ja asiat pitää olla siellä kunnossa. "Matkan vaihtoehtohan on herkistää kokemusmaailmansa niin, että tavallinen elämäkin tuntuisi joltain." - Maija-Riitta Ollila

Itse uskon, että vaikka joskus fyysinen paikan muutos voi helpottaa ajatusten kulkua, mutta silloin ratikkamatkakin on jo matka. Joskus pelkkä hipsiminen keittiöön on se henkisen matkan mitta, joka riittää. Ajatus on syntynyt, se on iskenyt minua kuin halolla päin näköä. Ja etenkin yöllinen ajatuspoukkoilu on, ainakin minulle, usein jotain mikä ihan riittää trippeilyksi. Olen siis onnellinen, kun muistan uneni.

Me haemme ja haemme, muttemme tunne löytävän mitään. Ja mitä me haemme? "No Sitä Jotain, niinku". Mutta mikä kelpaisi? Kelpaisiko mikään?

No onhan se ihan persiistä, ettei kaikki ole niin kuin Voisi olla, eli todella absurdin ihmeellisen ihmeellisesti, täydellisesti. Mutta eikö se nyt olisi ihan to-del-la tylsää? Sitten voisi kuolla. Ei. Sitten ei tarvitsisi edes syntyä.