Valinnan vapaus ja vastuu

Eräs ystäväni kommentoi tuota onnellisuus otsikon alla ollutta ...paatosta. Niin. Onko se pakoa siitä elämästä johon on syntynyt, noin fyysisen sijainnin osalta, jos suomalainen löytääkin arjen ja miellyttävän elämän Suomen ulkopuolelta?

Kansathan ovat aina vaeltaneet. Eiväthän suomalaisetkaan ole mitään Suomalaisia, vaan venäläis-, saksalais-, ruotsalais-... alunperin afrikkalaisperäisiä. Kuten isäni sanoo, ihmisen kanta-äiti on jäljitetty kahteen paikkaan: Afrikkaan ja Virmailan suvun tilalle. Sillä kuka vain tuntuu löytyvän Virmailan sukuluettelosta. Ehkä juuri Sinäkin.

Mutta mitä jos mikään ei tunnu tuovan rauhaa, tyydytystä? Tai jos lähtee, muttei koskaan jäädäkseen? Jos lähtee, mutta tietää ettei aio edes jäädä kokeilemaan, ei tosi mielellä? Vain palatakseen johonkin, mistä ei löydä Sitä Jotain? Palatakseen siihen mikä on jo valmiiksi Plääh? Eikä se Plääh koskaan ole muuta kuin Plääh? Onko paikassa vika?

Joskus mietin sitä, että millainen minun elämäni olisikaan ollut, jos olisinkin mennyt Tikkurilan Simonkallion ala-asteelle. Äitini totesi: Mutta kun niin ei olisi käynyt. Mutkuttelin asiaa tovin ja äiti vain vastasi, itseään toistaen: Mutta niin ei olisi käynyt.

Joten mitä sitä mutkuttelemaan. Paralelleja todellisuuksia ei ole, tai hyvin harvalla on keino olla kahdessa rinnakkain kulkevassa todellisuudessa tai olla niistä tietoinen. Joten jokainen valinta johtaa seuraavaan valintaan. Ja jos mietin, että olisipa jokin asia niin tai näin, olisi luultavasti myös joku muu seikka silloin toisin. Koska asioilla on usein tiiviskin yhteys.

Jos mummoni ei olisi sellainen kuin on, niin en ehkäpä olisi näin ryhdikäs ja auktoriteetti kunnioitusta vieroksuva. Jos olisinkin jotain (mitä ikinä) niin minulla ei kenties olisi juuri näitä ystäviä ja vaikkapa Mairea ilostuttamassa, raivostuttamassa, rikastuttamassa elämääni.

Kun tämän mutkuttelun turhuuden tajusin, ei ole tarvinnut paljoa mutkutella tai jossitella. Kuten niinkin latteasti sanotaan: Se mikä ei tapa, vahvistaa. Ja mennyt on mennyttä. Tehdylle ei voi mitään. Kokemuksista ja virheistä voi ja sopii oppia. Ja etenkin: se joka ei tee virheitä, ei tee juuri mitään.

Valinnat ovat kuulemma etenkin vaa'oille vaikeita, muttei vesimieskään aina osaa valita. Ainakaan oikein. Virhearviointeja tapahtuu, liiankin kanssa. Mutta ne ovat Minun valintoja ja vihearviointeja. Jokaisellahan on paljon valinnan vapautta. Sitten kylkiäisenä tulee vastuu. Tylsää, mutta näin se vain tuntuisi menevän.

Ja pieni vastuunkanto tekee, ei laiskalle vaan mukavuudenhaluiselle, ihmiselle vain hyvää. Vastuunkanto on kuin pieni ryhtiliike. Jotkut unohtavat, että valintoihin liittyy monen kirjavia, erityyppisiä vastuita. Ne tulevat erimuodoissa ja valepuvuissa. Ne voivat olla koiria, lapsia, velvoitteita, rajoituksia, vaivan näköä...

Mietimmekö liikaa sitä mitä olemme menettäneet tai olemme mahdollisesti voineet menettää? Mietimmekö tarpeeksi usein mitä olemme saaneet ja saavuttaneet valintojemme kautta? Ja jos olisimme valinneet toisin, olisimmeko lainkaan onnellisempia, olisimmeko menestyneet paremmin, kaikilla elämän saroilla? Kaikilla? Ihanko totta?