Parahin Antti

Minunkin korviini on kiirinyt, ettei steiner-kouluille enää myönnettäisi opetuslupia eikä valtiontukia. Olen jopa kuullut, että nykyisiltä lupien ja tukien haltijoilta niitä oltaisiin eväämässä. Onko näin?

Itse olen käynyt steiner-koulua esikoulusta aina 12. luokalle saakka, jolloin vaihdoin nykyiseen Eiran aikuislukioon. Minulla on paljon kritiikkiä steiner-koulua koskien, mutta paljon enemmän on hyvää sanottavaa.

Minua itseäni huolettaa se, että ensinnäkin viedään EU:ssakin säädetty oikeus vaihtoehtoisiin koulumuotoihin ja vieläkin enemmän se, että lapset joutuisivat yleisemminkin mm. tasokokeisiin jo ensimmäisen luokan jälkeen. Minusta lapsien tulisi saada olla lapsia ja heille tulisi antaa oikeus kehittyä kokonaisuuksina ja ettei heitä mitattaisi vain lukutaidon perusteella tai muutoin suppeasti.

Minua myös on aina hieman häirinnyt steiner-koulujen rinnastus mm. kristillisiin kouluihin tai erityiskouluihin, joissa on erityisvaatimuksia mm. lasten kehitysvammaisuuden takia. Molemmat rinnastukset ovat eläneet kauan ja kovin voimakkaina. Olen tiennyt jo pitkään, että kyse on edelleen ihmisten tietämättömyydestä, mutta joskus pienenä se ei tuntunut kovin miellyttävältä.

Itse olen Eiran sos.dem. yhdistyksen johtokunnan jäsen, puoliaktiivinen "Eiransiiven" demari, joka kannattaa läpinäkyvää päätöksen tekoa, politikoinninkin sisällekin suotavaa monipuolista keskustelua sekä tietynlaista radikaalisuutta, jota voimme kutsua myös suoraselkäisyydeksi. Siksi en suhtaudu kovin ymmärtäväisesti siihen, ettei päätöksiä tarvitse perustella. Tämähän on seikka, joka ei ole läpinäkyvää.

Ymmärrän miltä steiner-koulut ovat tuntuneet peruskoulun kannattajien keskuudessa ja osin myös sen, että steiner-koulut ovat leimaantuneet "elitistien" kouluiksi, vaikka tiedän ettei kenties näin kuitenkaan ole. Steiner-kouluissa on aina ollut paremmin toimeentulevien ruokakuntien lapsia siinä missä huonommin toimeentulevienkin. Joten Paris Hiltonien koulua ei steiner-kouluista saa eikä niistä sellaisia koskaan tulisikaan.

Pitkälti kyse on vanhempien ja oppilaiden aktiivisuudesta, varainkeruusta ja altavastaajan asemassa olevan kekseliäisyydestä. Kun valtion tukia ei ole tullut, on pitänyt olla innovatiivinen. Vanhemmat sitoutuvat ja heidän on myös sitouduttava lastensa kouluun erilailla kuin peruskouluissa. Ja loppujen lopuksi se on ihan hyvä. Sitä voi kutsua kylämäiseksi yhteisöllisyydeksi. Se, että ihmiset tuntevat toisensa, toisten vanhemmat ja lapset luo turvallisuuden tunnetta. Se on myös vahvuus.

Kun lapsi huomaa jo pienenä, että kaikki eivät olekaan samanlaisia, että joku oppii jonkun aikaisemmin, helpommin ja taas jonkun asian myöhemmin tai se onkin tälle toiselle haastavampaa, siinä tajuaa vaikkapa sen, ettei älykkyyttä voi yleistää. Se on kuin vesi, jonka muoto muuttuu.

Minä olisin joutunut varmastikin jollekin apu-/tarkkailuluokalle peruskoulussa. Opin lukemaan tv:n äärellä vasta toisen luokan kesälomalla, lähempänä kolmatta luokkaa. Siihen asti olin pärjännyt vallan loistavasti ilma lukutaitoa. Osasin kellon, bussiaikataulut, reitit kotiin, vanhempien töihin, mummolle ja olin reipas. Reipas kysymään, tekemään, utelias oppimaan historiasta, autoista, evoluutiosta, rakentamaan majoja, korjaamaan pihakivetystä, saunan halkovajaa. En minä ollut mikään säälittävä erityisopetusta kaipaava AD/HD tapaus. Minuun luotettiin luokan sisällä, opettajat antoivat pienimuotoisia luottamustehtäviä, vanhemmat odottivat minun pärjäävän heidän assisteinaan heidän töissään ja yksin kotona. Ja minä halusin tehdä, olla mukana ja olla myös itsenäinen. Enkä pitänyt itseäni mitenkään huonompana. Päin vastoin. Minä kyllä tiesin, että osaan ja pärjään. Minulla oli hyvä itsetunto.

Jos lapsille tolkutetaan ja alituiseen osoitetaan, että jos he eivät tähän ja tähän mennessä osaa sitä ja tätä, heistä ei tule kenties koskaan mitään. Lapset ovat myös raakoja. Kuinka paljon meillä onkaan esimerkkejä siitä, miten lapset syrjivät erilaisia. Tasapäistäminen tekee vähänkin erilaisista entistäkin erilaisempia.

Muistan miten ihmettelin sukulaistenkin omituisia käsityksiä siitä mitä minä koulutunneillani teen ja sitä hämmästyneisyyttä kun tiesinkin jotain mitä toiset ikäiseni eivät tienneetkään. Oli turha selittää, että meillä on nyt Helsingin historian jakso. Eurytmiakin oli ihan hauskaa, vaikka opettaja olikin ihan tyhmä. Se ei ollut meille mitään Äiti Auringon palvontaa vaan vaihtelua ruotsin, saksan ja vaikkapa matematiikan tunneista.

Minusta koulu ei aina ollut kivaa ja olisin vaihtanut sen vaikka kasaan kiviä, mutta mielummin menin Lehtikuusentielle, kun olin käynyt serkkujen tai kavereiden kouluissa. Minusta meidän koulussa oli kivan näköistä oli kukkia ja maalattuja kuvituksia seinillä, oli kiva tuntea itseään vanhemmat oppilaat ja myös opettajat nimeltä. Vaikka jotkut kiusasivatkin, niin heidän nimensä tiesi ja olihan itsellä vielä vanhempia kavereita, jotka puolustivat. Kavereiden ja serkkujen kouluissa ei ollut ihan näin. Rinnakaisluokkia saattoi heillä olla kuusi, kun Lehtikuusentiellä oli vain kaksi ja kuitenkin meillä oli luokat 1–13, heillä vain ala-aste.

Olen päättänyt, että kun lapsia saan he menevät steiner-kouluun. Olen myös päättänyt itse olla aktiviinen, koska haluan vaikuttaa lasten koulun käyntiin ja tietää mitä koulussa tapahtuu, niin käytävillä kuin johtokunnassa. Mistä päätetään ja miksi. Olla varainkeruussa mukana siinä missä leipomassa pullaa myyjäisiin. Ja haluan, että lapseni saavat olla lapsia, hupsuja ja huolettomia. Haluan, että he huomaavat erilaisuuden, joka ei ole pelkästään ihonvärejä. Ja että hekin saavat olla erilaisia, juuri sellaisia kuin he ovat. Että heillä on mahdollisuus tulla vaikka miksi, eikä sitä määrää heidän ensimmäisen luokan todistus. Että he saavat maalata ja soittaa olivatpa lahjakkaita tai eivät, ilman että vaihtoehdoksi jää jokin vaikkapa matematiikkaan painottunut koulu. Haluan, että heillä on sama opettaja ensimmäisestä kahdeksanteen ja samoja luokkakavereita vaikkapa esikoulusta abivuoteen.

Sillä tiedän lapsia, joiden elämässä steiner-koulu on ainoa kiintopiste. Kun vanhemmat ovat eronneet, menneet uusiin naimisiin ja ollaan viikko toisen ja viikko toisen luona, milloin missäkin mummolassa, niin koulu on ja pysyy samassa paikassa. Siellä on samat naamat kyllästymiseen asti.

Minusta jo EU:n 14. artiklan kohta 3 tulisi muistaa ja myös se perusidea siitä, että miksi jotkut vanhemmat haluavat lapsilleen jotain muuta kuin isoja kouluyksiköitä, alati vaihtuvia opettajia ja luokkakavereita, toisenlaisia tavoitteiden toteutumisia tai hieman erilaista paradigmaa. Sen jälkeen voisimme ihan hiljaa miettiä sitä, mikä on liian erilaista ja hörhöä ja kuinka herkkiä olemme vetämään näitä johtopäätöksiä ja suhtautumaan kielteisesti asioihin, jotka eivät mahdukaan samaan laatikkoon kaikkien muiden kanssa.



Vahvaa auraa, iloa ja valoa,
Hanna Kopra


Kuva: www.sdp.fi