Vedet virtaavat siltojen ali

Kun aika kuluu se joillekin jotkut asiat kultaa, toisia asiat edelleen raastaa ja joillekin vettä on virrannut jo tarpeeksi siltojen ali. Sellaista se on. Elämä.

Jotkut ratsastavat aaseineen paikalle, toiset yrittävät naamioida aasinsa uljaiksi ratsuiksi, jotkut jäävät aiseineen majoihinsa ja jotkut karauttavat paikalle vihreinä martyyriritareina. Mutta Marian pieniä aaseja me emme kuitenkaan ole.

Luokkatapaaminen on aina ilmeisesti jännä paikka. Joillekin se on tilaisuus purkautua Vesoviuksen tavoin, toisille se on raikas tuulahdus, joillekin se on on Canossanmatka, jotkut tulevat katsomaan vetten uusia uomia, toiset katselevat kulman takaa ja jotkut eivät halua kokea mitään, uutta eivätkä vanhaa. Jotkut ovat vain uteliaita, toiset haluavat tasata tilejä, osa unohtaa kaiken.

On mukava olla, vaikkei ilta olisikaan yhtä rakettien räiskintää ja loputonta ilotulitusta, vaikkei taivaalta sataisikaan timantteja eikä sateenkaarenpäätä olisikaan tavoitettu. Kunhan on mukavaa, mahdollisimman monipuolisesti ja monella.

Luokkatapaaminen voi olla hiljainen ja henkilökohtainen terapiaistunto, mutta mikään kollektiivinen se ei sinällään saisi olla. Minusta ainakaan. Jos jotain on edelleen tuskaisesti hampaiden koloissa ja sisimmän syvimmissä supukoissa, käsittele sitä muualla kuin luokkatapaamisessa. Sovi vaikka kahvihetkiä johonkin toiseen ajankohtaan, niidenkin kanssa joille sinulle on jotain purettavaa. Tai päästä vesi virtaamaan siltojen ali ja muista peilata itseäsi vielä veden peilikuvaan. Sillä se helpottaa ja auttaa pääsemään eteenpäin.


Se heittäköön ensimmäisen kiven...

En minä väitä, ettenkö olisi kettuillut jo pienenä, kypsynyt asioihin ja ihmisiin, kypsymättömästi käyttäytynyt, rökittänyt poikia ja ollut kylmä tytöille sekä pojille, ollut kiusaaja ja kokenut kiusaamista, tullut rökitetyksi, kokenut tuskaa ja tuskaillut, lintsannut koulusta kun se tuntui pahalta ja ahdistavalta paikalta. Mutta voisin väittää, että meistä tuskin kukaan on synneistä vapaa.

Kuten olen aikaisemminkin tuonut julki, jokaisessa on jotain. Toisinaan se ei sytytä, toisinaan se polttaa hihat, mutta kaikissa on jotain. On vain elämänvirtaa, että Jonnan kanssa olemme tiiviisti tekemisissä, kuten jota kuinkin viimeiset kaksikymmentä vuotta. Se ei tarkoita, ettenkö nauttisi muistakin. Jokaisessa on se jokin. Toinen on hupsu, toinen hassu, kolmas hupaisa... Joku on räiskyvä ja toinen hillitysti nokkela.

Miksi minä koskaan olisi muuten kutsunut kaikki syntymäpäivilleni. Suuret kemut ovat aina parempia tai ainakin yhtä hyviä kuin ne pienet ja intiimit arkitissuttelutkin, joihin ei vain tassuttele koko kööri. Mikä sekin on hauskaa, kun joku joskus niin tekeekin.


Elä ja anna elää

Ihminen on yksi säe elämän punoksessa. Ja se mitä ihminen tekee punokselle tekee se itselleen, kuten tämä joku viisas intiaanipäällikkö on sanonut.

Minusta oli hämmentävää ja hauskaa käydä koululla, nähdä vanhoja opettajia (toisia tervehdin, toiset jätin väliin), nähdä ne samat naamat kuin joka päivä, niin monta vuotta. Oli mahtavaa syödä hyvää ruokaa, jakaa punaviinipullo vanhan ystävän kanssa, nauraa, tulla nauretuksi, nauraa yhdessä vanhoille jutuille. Oli hienoa, että ihmiset löysivät yhteisiä säveliä, juttelivat ja höpöttelivät sellaisten kanssa, joiden kanssa eivät ehkä olleet ajatelleet (ainakaan niin rattoisasti juttelevansa).

Oli harmi, ettei päästy kunnolla jorailemaan, koska se olisi kuulunut ainakin osan yhteiseen pöhinään. Harmi etteivät jotkut päässeet tulemaan, toiset vauvautuneet paikalle. Joillain ei oikeaa, pätevää syytä ollut. Pelkuruutta, ennakkoluuloja tai mitälie. Uusi mahdollisuus kuitenkin siintää tulevassa kesän koitossa. Silloin eivät lastenhoidollisetkaan pulmat pääse riivaamaan. Näin on päätetty.

Omasta puolestani kiitän kaikkia ja haluan sanoa, että oli oikein mukavaa, rattoisaa ja toivon näkeväni kaikki viimeistään kesällä ja myös niitä, jotka eivät nyt millään päässet tulemaan tai halunneet tulla. Vahvaa auraa!


Kuvat: Fotonipa Oy