C U in Hell!

Luen hitaasti (kuten useimmiten) Liza Marklundin ja Lotta Snickaren kirjaa 'Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan'. Ihan hyvä kirja. Mietin pitkälti sitä lukiessani, että "näinhän se tuntuisi joo menevän, valitettavasti", tunnistan vastaavan tyyppisiä katkelmia omastakin elämästäni ja toisaalta minua raivostuttaa kirjan sisäsivujen tyttömäisen tyhmät piirrokset ja taitto.

Kirjan anti on lähinnä siinä, että meitä kaikkia kohdellaan jo tarhassa joko tyttö- tai poikastandardikäytöksellä. On aivan sama kumpaa sukupuolta edustat, mutta jos et vastaa vallitsevia käsityksiä, niin... Sinua pidetään hankala tai jotenkin vain vaikeana.

Mutta kirjassa nostetaan myös esiin se seikka, että onko meillä varaa jättää huomioimatta puolet työssäkin kävijöistä, jos ja kun haetaan pätevimpiä? Jos ja kun naisia pidetään joko liian pehmeinä tai v-mäisinä ämminä, jotka vielä heti mahdollisuuden tultua heittäytyvät raskaaksi, niin miehiä on miesten helpompi usein palkata.

Minä olen kokenut, että jos sanon selkeästi aivan normaaleita asioita, niin silloin on Kamala Akka. Paljoa ei tarvita. Usein on melkolailla eri asia jos saman asian sanoo mies kuin nainen. Tietenkin kolikolla on kaksipuolta ja naistenkin on vaikea suhtautua usein mieheen, joka ei vastaa miehistä käsitystä.

Kolikolla on montakin puolta. Vanhat pitävät nuoria semmoisina ja semmoisina ja päin vastoin. Mannet ovat sellaisia ja valkolaiset sellaisia.

Olisimpa valkoinen, hitusen ylipainoinen, lihansyöjä, armeijan käynyt, suppeamielinen, tapakristitty, golfia tai muuta harrastava, rumiin kravatteihin kuristuva ainakin keskitason johtaja, miehisen miehinen heteromies potenssiongelmineen. Se olisi jotain se.