Eiran radikaalit

Olen parin vuoden aikana saanut uusia tuttuja, tovereita. Jos ajattelisi suppeasti, niin melko yllättäviä sellaisia. He ovat yli seitsemänkymmpisiä gentlemanneja. Heillä on slipoverit ja kravaatit tai ruudullinen pikkutakki, liivi ja rusetti. Me juomme punaviiniä yhteisissä kokouksissamme. Heistä on hauskaa kokeilla tönikkäviiniä ja Kotipizzan 3kakkosta, koska ne ovat uusinta uutta, kuuminta hottia.

Kokousten jälkeen sitä jaksaa viikon aivan erilailla. Heistä saa uskomatonta henkistä polttoainetta, joka ei ole mitään laimeaa bensaa, vaan turboeliksiiriä. Sellaista silmienpaloa ei juurikaan tapaa. Ei ainakaan usein. He ovat radikaaleja Eirasta.

Nämä herrasmiehet vastustavat vallan jumiutumista ja valtaansa jumiutuneita. Miten ihanaa se on, kun seitsemänkymppiset puolustavat muutosta ja eteenpäin menemistä, vaativat muutosta status quohon ja ovat argumentoinneissaan rakentavampia kuin ikäpolvet heidän takanaan. Se on vähän kuin AA-kerho. Heiltä saa tukea, elämään. Neuvoja ja kannustusta, jota ei ihan aina osaa odottaa.

Meni se pari vuotta, että lähimmät ihmiset tottuivat tähän leiskutukseen. Mutta minkäs teet. Hyviä tyyppejä ei ihan aina löydä niin montaa, samasta paikasta ainakaan. Itse yritän tuoda, hillitysti, esille arvostukseni heitä kohtaan. Sillä sen he ansaitsevat. He ovat monella tapaa idoleitani. He ovat oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon etulinjan puolustajia. Hienoja ihmisiä, suuria ihmisiä.

Ei ole hienompaa ja mieltä hivelevämpää kuin kuulla Yrjön huikkaavan ovisummeriin "Hel-lou!" tai todeta Erkin kanssa, että kyllä, kyllä todellakin tähän asiaan meidän tulisi puuttua, kun Erkin silmissä loistavaa muutoksen vimma. On mahtavaa keskustella Riston kanssa raitiovaunussa niitä näitä ja vähän kunnallispolitiikkaa. Ja me, niin me (olen jo yksi Heistä) emme turhia kumartele ministereitä tai Palmian johtajia. Tyhmiä kysymyksiä saa ja pitää esittää. Me kettuilemme toisillemme ja valtiosihteerille. Patistamme ja kannustamme eduskuntaehdoksta, samassa lauseessa. Ja vain, koska välitämme. Erilaisia mielipiteitä pitää olla ja niistä tulee keskustella. Hienoa, mahtavaa, kerta kaikkisen fabilousta!

Ja jos en opi jotain politiikasta niin sitten historiasta. Keskustelujen värikkyys ja monipuolisuus suovat sen, että tiedän nyt taas enemmän karjalaisten elosta sodan jälkeen. Kuinka karjalaiset olivat vähän niin kuin somaleita. Mikä on tavallaan jännä, mutta kenties osuva vertaus. Ei Pohjanmaalla ymmärretty karjalaisten tapoja tai kieltä. Ja että juurikin näiden syiden takiakarjalaisia ei tarvinnut sijoittaa ruotsinkielisille alueille sodan jälkeen. Olisi olleet kulttuuriseterot turhan suuria. Okkei...

Mutta en minä ole ainoa alle nelikymppinen, joka heidän olemassa olostaan tietää tai siitä saa nauttia. Silti he ovat minun ja parin muun salainen... saareke. Mielen turvapaikka. En millään haluaisi esitellä heitä muille, vaikka se onkin kovin epäreilua ja itsekästä. Tiedän. He ovat kuitenkin kuin kruununjalokivet. Ei heitä voi esitellä ihan kenelle vain. Pitäähän minun ajatella hieman sitäkin. Ja heidän omaksumaansa kuvaa minusta.

Eikä heille ole ollut mitenkään vaikeaa hyväksyä minua ja meitä "nuoria, tuleisuuden toivoja", vaikka minä kuljen paljettikoristellussa takissani, käytän pinkkiä ripsiväriä tai että koirani käyttää helmiä. Sivuseikkoja. Aivan ja nimenomaan. Kumpa ryhmämme nuoremmista miehistä kasvaisi yhtä mahtavia miehiä. Kunpa heistä tulisi nuorempien henkinen saareke.

P.S. Nimet ovat muutettuja eikä Heitä oikeasti löydä Eirasta. Joten turha lähteä etsimään. Ette te Heitä löydä. He ovat salaisuus, jonka selvittämiseen tarvitsette minun apua ja vain minä voin johdattaa teidät Heidän luo.

Vanha juttu

Mistä Joulupukki on kotoisin ja miksi Joulupukki asuu juurikin Korvatunturilla? Tämä kysymys on vaivannut minua ja puolisuurena salaliittoteorioiden ystävänä olen mielestäni löytänyt vastauksen.

Kun Jeesus niin ikävällä ja julmalla tavalla naulittiin ristille ja myöhemmin haudattiin, hän katosi. Hauta oli tyhjä. Minne Jeesus meni? Nousi taivaisiin? Fyysisessä kropassaanko? Ei. Jesse pakeni. Kauas pois, vieraille maille. Jonnekin missä voisi kaiken aloittaa alusta ja mistä kukaan ei osaisi Jesseä etsiä.

Hyvin loogiselta kuullostaisi muuttaa kylmään pohjolaan, jonne kristinuskokin mahdollisesti saapuisi vasta lähes kaikkien muiden jälkeen. Siellä voisi rauhassa ensin miettiä asioita, punnita tulevaisuutta ja kehitellä uuden identiteetin.

Mitä yhteistä näillä historian legendaarisilla miehillä on? Molemmat ovat näkyvästi esillä joulunaikaan. Molempiin liittyvät lahjat ja niiden antaminen. Jeesus sai viisailta miehiltä aikansa hienoimpia lahjoja. Joulupukki jakaa lahjoja nimenomaan kilteille lapsille, vaikka tuhmatkin niitä kuitenkin saavat (koska kaikki ovat Jumalan kuvia jne.). Lahjat ovat aina aikansa hienompia, halutuimpia. Molemmilla on apulaisia, Jeesuksella opetuslapset ja Joulupukilla tonttunsa. Opetuslapset kiersivät kertomassa Jeesuksen ihmeistä ja muutenkin hoitivat peeärrää. Tontut kiertävät myös Joulupukin puolesta ja ottavat selvää mitä on tekeillä.

Varsinkin Da Vinci -koodin jälkeen Joulumuorinkin rooli on ihan selvä. Hänet tunnettiin aikaisemmin Maria Magdaleenana. Miksei Jesse olisi ottanut mielitiettyään mukaan? Ei kylmässä pohjolassa yksin jaksaisi.

Ulkoisen habituksen muuttaminen ja kevyt ikääntyminen ovat varsin hyvin hämänneet kaikkia, tähän asti. Mutta olivathan viisaat miehet melkolailla joulupukin oloisia, parrakkaita ja kenties hieman auktoriteettisempiä kuin peruspaimen tai puuseppä. He luultavasti liikkuivat kameleilla. No kameli herättäisi kummastusta ja epäilyjä kylmässä pohjolassa, mutta onneksi sieltä löytyi yhtä kelpo elikko, poro.

Ja kukapa saisi porot lentämään ja kykenisi yhdessä yössä viemään kaikki lahjat kaikkialle maailmaan ja jopa mahtumaan mahoineen savupiipuista? Sehän on pieni... ihme.

Ja Jessen taidoilla elo kylmässä pohjolassa ei varmaankaan ole ollut yhtään hullumpaa. Varmasti on hoitunut ruokailut, majoitus ja kaikki mitä nyt voi tarvita. Ja kuten tiedämme eristyneisyydessä sitä saattaa hieman höperöityä. Aikansa hiljaiseloa eläneenä sitä varmasti niillä taidoilla ja ihmeellisillä lahjoillaan Jesse on keksinyt jotain suuruuden hullua. Niin hullua ja riski altista, ettei kukaan ole edes osannut sitä epäillä.

Siinä on omat riskinsä olla esillä juuri jouluna, mutta se riski on nähtävästi kannattanut. Ja vaikka yhtäläisyydet ovat ilmiselvät, ei totuus ole tullut julki. Ennen kuin nyt.

No niin. Jos minusta ei kuulu tämän jälkeen, etsikää minua Korvatunturilta.

Tekniikan ihmelapset

Joskus tuntuu, että oma energiakenttä vaikuttaa (etenkin) tietokoneisiin negatiivisesti. Asiat, koneet, ohjelmat joiden pitäisi toimia eivät vain tee mitä niiden kuuluisi tehdä. Ohjelmien uudelleen käynnistämiseen, koneelta ulos kirjautumiseen ja koneen buuttaukseenkin on ihan tottunut, mutta ne mystisyydet. Kun kaikkea on kokeillut, useampaankin kertaan, mutta homma ei siltikään pelitä, ei harmaa laatikko huoneen nurkassa rullaa, niin sitä vain menettää uskonsa.

Joskushan mystisesti kaikki yht'äkkiä taas toimii. Mutta on niitä (näitä) päiviä kun useampi kone tai vehje vain lopettaa yhteistyön tai vähintäänkin heittäytyy hankalaksi. Sitten jos ja kun siirrytään suunnitelma B:hen ja sekin pettää, niin voi pojat. Joskus on vain näitä viikkoja. Päivä nyt menisi, mutta viikko on pitkä aika.

Koneet ja ohjelmat, joiden pitäisi olla loogisempia kuin ihminen ovat kuitenkin (onneksi vielä) ihmisten suunnittelemia ja tekemiä. Ainakin osin kokoamia. Ryssimisvaraa pitäisi aina jättää. Huomenna asia voi taas hoitua aivan käden käänteessä. Nukkukaamme yön yli.

Vaikka nykyteknologialla moni asia on helpottunut ja nopeutunut on monesti hämmästyttävää miten vaikeaa voi olla. Järjestelmien ja ohjelmien yhteensopivuus, ohjelmaversioiden yhteensopivuus keskenään ja käyttöjärjestelmien kanssa. Voih. Ehkä se on Microsoftin, Adoben, Macromedian ja kaikkien rahanhimoisten paskiaisten vika ja heiltä täysin tietoista pienen ihmisen kyykyttämistä. Tai sitten se on vain asia, joka liittyy kehitykseen.

Eihän uuteen Mersuunkaan käy läheskään mitkään 70-luvun Mersun osat. Ja sen me, kaikki, pystymme käsittämään ja hyväksymään.

Ja kuten joku minuakin viisaampi on useasti todennut: Freehand on vähän kuin alkoholisoitunut talonmies. Siitä ei vain raaski luopua.

Mutta totta on sekin, että Illustratorissa pitäisi olla mahdollisuus monisivuisuuteen ja Illu ja Indy voisivat fuusioitua loistavasti yhdeksi ohjelmaksi ja piirretyillä kappaleilla voisi olla yhteisiä aktivointipisteitä ja jaadi jaadi jaa. Silti Vapaakäsi pitäisi päästää eläkkeelle, siitä pitäisi osata luopua.

Kyllähän kaiken varmasti voisi toteuttaa letraseteillä, liimamalla ja leikkaamalla. Kyllä joskus esityöt niinkin tehdään. Mutta evoluutio on vain aina niin perseestä.

Vero, vero – totta se on

Kädet ilmaan! Viikko on jo nyt pelastettu!

Helsigin sanomissa Irja Hyvärinen kirjoittaa verohallinnon ilosanomasta; veroilmoitusta ei ensi vuonna tarvitse täyttää. Aivan, onhan tästä ollut puhetta. Tosin ei vähään aikaan. Tämä on todellinen joululahja, joulun ihme. Jos siis niin myös tulee käymään.

Itse kuuluin veroehdotuksen piiriin kauan, kauan. Sitten hankin toiminimen ja hupsista, minun tulikin tehdä mm. veroilmoitukset. Toiminimi oli muutenkin varsinaisen "kasvattava" kokemus. Jos jokin voi asioissa mennä aivan täysin väärin päin ja päin vastoin, niin se meni. Eikä tarvinnut yksin ihmetellä, että mitä tuli tehtyä, kun itseä viisaammatkin olivat kummissaan oivasta Murphin-tuuristani.

Lomakkeet ja muut täytettävät kyselyt ovat yleensä ihan hauskoja, mutta veroilmoituksen täyttäminen ei minusta ollut mitenkään mieluisaa. Välillä niin toivon, että minussa eläisi vähän pikkiriikkisen pienen pientä kookkaampi diplomi-insinööri, merkonoomi tai edes matemaattisesti lahjakas kassahenkilö, mutta ei. Onneksi talouspäällikkö ystäväni tuli, auttoi, piti kädestä ja käski hengittää.

Sillä kyllähän Suomen kaltaisessa noin 5 171 000 osallistujan Big Brotherissa, isoveli tietää mitä teemme, mihin rahamme käytämme ja miten kaikesta siitä tulisi kantaa yhteisvastuuta veroeurojen muodossa.

Rakkaudella Maire

Voiko koiraansa ajatella liikaa? Ei. Nyt on kulunut jo kuukausi, kun Maire lähti synnyttämään pentujaan, sitä on tavallaan sopeutunut. Kuitenkin sitä odottaa, että karvakorva tulisi vastaan ovella, kun tulee kotiin ja haukkuu ovisummeria. Toiveajattelua. Maire tulee vasta parin viikon päästä kotiin, ehkä.

Yläkerran naapurin iloksi on siis ollut suhteellsen hiljaista (vaikkei Maire kyllä ole mikään eroahdistustaan ulvova otus), mitä nyt Pikkarainen on vierailuillaan haukkunut televisiossa esiintyviä eläimiä ja parhaimpia animaatioita. Niin Pikkarainen katsoo televisiota, vaikka on koira. Kyllä. Ihan sama mitä sanotaan, ettei koirat katso [lue: ymmärrä televisiokuvan päälle] telsua. Piki katsoo. Etenkin jalkapalloa ja piirrettyjä.

Vaikkakin Piki onkin saanut nauttia Mairen leluista ja etenkin palloista täysin rinnoin, olisi Pikistäkin (varmasti) kamalan ihanaa saada Maire kotiin.

Eilen kävimme katsomassa Mairea ja pentuetta. Pentuja on siis kuusi, jos sitä ei tiennyt. Äityis tai siis tässä tapauksessa emous on varmasti aina yhtä rankkaa kaikille, ihmisille kuin koirillekin. Maire tarvitsisi sellaisen t-paidan kuin "emo on vähän väsynyt". Meidän Maire ei ole koskaan ole ollut niin riutuneen näköinen. Mahtavat Valionkuljetusautoutareet lisäsivät entisestään vaikutelmaa.

Mutta Maire pääsee kotiin (ehkä) viettämään syntymäpäiviään. Ja oi millaiset kemut pistämme pystyyn! Nakkeja, kukkakaalia, viinirypäleitä, Wotkinsin jauhelihaa, raejuustoa, nektariinejä, kaikkia Mairen herkkuja. Sekä tietenkin kaikki tärkeät henkilöt. Ja lahjoja niin, että niitä pitää avata vielä uutena vuotenakin.

Se on nyt virallista

Kas niin. Nyt on listauduttu blogilistalle, laitettu tiedote kaikille, joille haluan blogistani ensimmäisenä kertoa. Enää ei voi kääntyä takaisin, ensimmäinen silta on poltettu. Tämä oli helpompaa kuin hypätä sillalta, benjinarun varassa.

Nyt ensimmäisenä adventtina ei sytytetty ensimmäistä kynttilää. Aivan kuin olisin niin tehnyt sitten kouluvuosien. Silloinkaan en läheskään aina saanut olla edes se, joka kynttilän sytytti. Demokratia. Se on välillä niin ärsyttävää.

Mutta eipä pidetä kynttilää enää vakan alla. Ehei. Otetaan se sieltä, kaikkine lukilukeineen ja annetaan valon täyttää maailma.

Ai niin. Äidille ei sitten kerrota. Se alkaa välittömästi oikomaan kirjoitusmuotoja ja lukilukeja. Tämä on kokeilu. (Ok? Äiti koeta nyt ymmärtää.)

Nyt on kuitenkin aika hautoa jotain briljanttista ja mennä Majakkaan.

Säädöt sekaisin

Erään vanhimman ystäväni äidin kihlattu sai kunnian keksiä, tietämättään tosin, blogilleni nimen. Tämä ei rajaa minulta mitään aihetta sekä suo laajemmatkin ajatuskiemurat.

Elämme jännittäviä hetkiä: Mitä tästäkin seuraa? Mutta elkää peljätkö sillä katso, ainoastaan tässä mietityttää se miten maltan olla itseäni koskevien juttujen suhteen kuin viilipytty. Vai lähteekö mopo, lapasten kera, käsistä ja blogista tulee barbiovigranssi.