Millaista hedelmää uusi vuosi kantaa?

Olemme taas pian vanhan ja uuden kynnyksellä. Vaikka mitään varsinaista rajaa ei olekaan, on mielissä uudet toiveet, lupaukset ja haasteet. Jokainen päivä, tunti ja kiitävä hetki ovat uusia ja jokaisessa niistä piilee lupaus ja mahdollisuus. On vain jotenkin helpompi ajatella sitä aina uutena vuotena.

Olkoon tuleva vuosi menestyksekäs, tuokoon se onnea ja onnistumisia, kasvua ja iloa kaikille, tasapuolisesti!

Käytöstavat – ja niiden puute

Kuulinpa merkillisen esimerkin siitä, millainen tapa jollain työpaikoilla voi olla(kin). Jossain on aivan soveliasta puhutella itseään hitusen vanhempaa naispuolista kolleegaa vanhaksi vitun ämmäksi, jolle voi sitten antaa ensimmäisen jne. varoituksen siitä, että on rasittava tai käy hemmoon muuten vain.

Hmmm...

Ajatellaanpa, että tämä sijoittuisi vaikkapa alkomahooliluvilla varustettuun ravintolaan. Siinä ympäristössä(kään) tuollaista ei tarvitsisi kuunnella.

Siitä hyvästä voi A) ilmoittaa ravintolahenkilökunnalle asiasta ja näin toimittaa kaveri ulos pakkaseen tai ainakin saattaa kyseenalaiseen valoon, B) vetää enourmous pultit, C) vetää järkyttävän suureelliset pultit yhdessä oman seurueen kanssa tai D) tuuppasta turpaan.

Mutta kuitenkin väkivaltaisessa vastareaktiossa on se huonopuoli, että jos vaikka sivistymätön ihmisroska satuttaa itsensä, joutuu siitä maksumieheksi.

Kaiksita parasta olisi työmaailmassa ja/tai selvässä maailmassa haastaa oikeuteen. Miksei humaltuneessakin maailmassa, jos tietää kuka aivoton päänaukoja on.

Ihmeellistä tällaisessä käytöksessä on se, että aikuiset ihmiset kokevat olevansa jotenkin nokkelia JA vieläpä "parempia ihmisiä", niin kutsuttuja Tukareita (yhteiskunnan tukipilareita, jotka ovat kuitenkin ihan plääh ja lisäksi vielä pikkusieluja) ylläkuvatun käytöksen ja ihmisten kohtelun jälkeen.

Pöyristyttävää. Eikä minusta todellakaan selitykseksi käy mikään näistä: "Noh, siellä on aina ollut vähän tommonen ronskimpi tyyli", "Miesten maailmassa (naisen) on vaan parkiinnutettava nahkansa", "Eihän ne sitä oikeesti tarkota. Se on niinkun läpän heittoa". Ei. Sivistymätöntä ja kerta kaikkisen järkyttävän pöyristyttävää. Huonoa makua ja kotikasvatuksen puutetta. Eikä edes älykästä.

Ja lopuksi: Ei mitenkään, missään muotoa hyväksyttävää. EI!

Vaalitentti

YLE Teemalta tuli tässä toissa iltana vaalitentti, vuodelta 1968. Ihmiset artikuloivat ja muutenkin puhuivat sillä jännällä nuotilla kuin siihen aikaan ilmeisesti oli tapana. Kaikissa oli jotenkin enemmän tyyliä. Tyyli ennen kaikkea.

Mutta hassua, näin nykyajan perspektiivistä, oli se että tentattavana oli vain Urho Kamala Kepponen, eli Urkki. Puolueiden edustajat sitten saivat, jokainen vuorollaan ja järjestyksessä, kysellä Urkilta asioita, jotka oli selkeästi toimitettu etukäteen Urkillekin.

Ja kuten Ahti sanoi "Jos tuokin olisi väreissä, niin näkyisi noiden kaikkien ruskea kieli". Olihan se sellaista pelonsekaista kunnioitusta ja mielin kielin oloa, koko porukalta.

Hienoja termejä esiintyi. Kuten aktiivinen rauhantoiminta, eli hyvät suhteet Neuvostoliittoon. Hertta Kuusinen oikein kysyi mitenkä jokainen suomalainen voisi entisestäänkin osallistua tähän toimintaan, joka oli jo valtion(kin) virallinen linja.

Kekkonen tosin ei ollut varmastikaan läpi mätä eikä tiettävästikään mikään dorka jätkä. Eihän moista residentillistä uraa muutoin olisi voinut rakentaakaan.

Urkki totesi tentissään mm. sen, että kehitysmaiden tukeminen ei ole erityisesti mitenkään Suomen asia, vaan sill on samanlainen vastuu kuin kaikilla rikkailla valtioilla, joihin Suomikin kuuluu. Ja ettei köyhyys ole katoamassa, vaan päin vastoin kuilu rikkaiden ja köyhien maiden välillä tulee entisestään korostumaan. Niin ja että Suomen antama rahallinen tuki ei (silloisellakaan tasollaan) ole mitenkään riittävä ja sitä tulisi korottaa.

Vaikka vaalitentit ovat nykyään väreissä ei paljoa ole asiat muuttuneet.

Bosse rulettaa

Olen ajatellut vanhaa maantiedon ja biologian opettajaani, taas. Itse imitoin Bossea hieman ontuen, mutta sekin pelkkä yritys on viihdyttävää ja samalla kovin nostalgista.

Sillä Bo Ekstam on rok. Bo on vähän niin kuin eiralaiset ystäväni. Suuri mies ja ihminen.

Pienenä tiesimme, että kahdeksannella luokalla biologian ja maantiedon opetus siirtyy "sille pelottavalle opettajalle", elimme kauhun sekaisissa tunteissa seitsemännen luokan lopun. Ainakin minä ja muutama muu.

Jotenkin näin se meni. Maanantaina ja tiistaina Bossella oli irtotakki, suorat housut, kauluspaita ja skraka. Loppu viikon vakosamettihousut, kauluspaita ja sen päällä joko Luontoliiton/Birdlifen tms. collegepaita. Viikosta toiseen. Vuonna 1995 ja siinä paikkeilla Bossen luokan pöydät ja tuolit olivat 25 vuotta pysyneet hyvinä viimeisimmästä hionnasta ja lakkauksesta. Ja näin tulisi olemaan seuraavatkin 25 vuotta, jos se Bossesta olisi kiinni.

Kaikkia puhuteltiin sukunimellä, joka oli aluksi, välissä ja lopuksikin vähän hassua. Samat paikat olivat ensimmäisestä tunnista viimeiseen, eli kahdeksannelta yo-vuoteen samat. Niitä ei saanut eikä voinut vaihtaa. Sillä Bolla oli pienessä "kalenterissaan" yksi sivu per luokka istumajärjestykselle. Vihkoihin sai kirjoittaa joko sinisellä tai mustalla mustekynällä, pääotsikon alle tuli laittaa kolme aaltoviivaa, väliotsikoiden alle kaksi ja alleviivauksina käyttää yhtä viivaa. Tämäkin oli loistava sääntö.

Mutta Bosse oli ja on edelleen loistava. Sanokoon jotkut mitä sanovat. Naisvaltaisessa opettajakaartissa Bosse oli jotain mikä teki ainakin minulle hyvää. Veikkaisin, että myös aika todella monelle muullekin. Sellaista auktoriteettiä ja karismaa saa hakea. Bosse oli ja on mainio. Ihan super.

Elän toivossa, että toisesta enostani tulee minulle uusi Bo, kunhan vähän kärppä vanhenee. Sillä ainekset on hyvin kasassa, ehkä vähän enemmän kallellaan sporttisuuteen, mutta kuitenkin. Molemmat ovat rok.

Olkaa ihmiset niin kuin Bosse. Olkaa hienoja, loistavia, mainioita ja rok!

Ostosrauhaa! - Hallelujah

Shoppaaminen on ollut yksi ykköstaidoistani, vuosia. Se on ollut myös kivaa, nautinnollista ja mieltä ylentävää.

Tänä jouluna olen käynyt viimeisen kuukauden, kahden aikana kolme kertaa keskustassa shoppaamassa. Eniten aikaa kului, kun yritin näyttää kaikki vaateliikkeet ja muut mahdolliset 14-vuotiaalle serkkutytölleni. Ehkä 4-5 tuntia meni eikä serkkutyttö löytänyt mitään. Ei MITÄÄN! Ihailtavaa sikäli, koska turhaa hapatusta on liikaa, mutta jos olet Kuusankoskelta eikä Helsingin liikkeistä löydy mitään vähintään yhtä ihkua kuin Kouvolan Seppälästä, niin... I rest my case.

Lähes tulkoon kaikki lahjani olen hankkinut Suur-Kallion alueelta: Valtterin kirpparilta, Ervastin divarista, Viidennen linjan Osto&Myynti liikkeestä sekä Hakiksen Hallista. Sorri vaan. Tai siis mitään paskaa ei ole hankittu. Hauskoja juttuja, löytöjä ja uniikkeja asioita, joihin ei ehkä törmää ihan heti.

Niin, kolmen keskustan keikan lisäksi olen käynyt kahdesti Itiksessä. Yhteensä aikaa on kulutettu siellä noin tunti. Minusta tuntuu, että alan ymmärtämään mitä se miesten usein kokema shoppailukammo on. Itäkeskuksen jouluslogan "Ostos rauhaa" on kusetusta ja jotenkin tragikoominen.

Odotin eilen Annaa Fogedin (Forumin) Iittalan edessä ja päässä pyöri vain: "Nyt jotain juomaa, hitto täällä on kuuma, ahdistaa, äkkiä jotain juomaa... Mistä 10-vuotiaat tytöt tykkää? Mikä on kuuminta hottia, hotten tottia? Miksi täällä on näin kuuma?". Tosin Café Ursulan elämää kökömpi katkarapuleipä velloi vatsassa.

Ole nöyrä – Älä kumartele

Hmmm...

Asioissa kuin asioissa tulee olla nöyrä, mutta turha kumartelu ei ole hyväksi. Näin olen oppinut ja näin minulle on kerrottu. Tämän olen myös itse havainnoinut.

Toisinaan käy niin, (sallikaa seuraava rönsyily) että kun jollekin on antanut siimaa, niin kun siimaa kiristää se ei käykään. Eli tarkoitan tällä sitä, että kun joku on liian kauan saanut olla päälle päsmärinä, niin siitä on tämän jonkun vaikea luopua.

Näin voi hyvinkin käydä esim. lapsi-vanhempi-suhteessa. Tai kaveri-suhteessa jne. Vaikka toinen osapuoli aina vaatisikin nöyrempää osapuolta olemaan vahvempi, kantamaan vastuuta paremmin/enemmän, tekevän päätöksiä jne, niin sitten se onkin isompi kasvunpaikka, kun näin käy. Siis hänelle, joka on aina perään kuuluttanut toiselta ...sitä jotain. Mitä ikinä.

Niimpä. Jälleen kerran jokin sanaparsi sopii tähän kohtaan. Varo mitä toivot, se saattaa tapahtua. Tai ainakin varaudu sitten siihen. Aikuisten oikeasti.

Sillä itse olen kovin vahvasti sitä mieltä, että v-mäistä on kuulla ettei saisikaan olla sitä ja tätä mitä on pitänyt olla tai tehdä sitä ja tätä mitä on pitänyt. Joku raja.

Toisaalta se on niin monisuuntaista, se nöyryys ja toisten kunnioittaminen. Itseään pitää aina kunnioittaa, mutta samalla myös muita. Näin ollen voimme vain todeta, ettei ole helppoa. Life is a bitch and then you die. Mutta älä töki, jos et halua itseäsi tökittävän. Jos olet aina mielestäsi oikeassa, muutkin ovat. Jos sinä saat tehdä jotain, miksei muut?

Okkei, okkei. Lapset eivät saa ajaa autoa eivätkä aikuiset heitellä ruokaa lattialle. Mutta tietyt asiat, tasa-arvoisilla ihmisillä ovat vain sellaisia, ettei esim. niitä toinen aikuinen toiselta aikuiselta voi tulla kuin uhmaikäinen lapsi repimään pois. Tai voi, onhan se nähty, mutta ei siitä pisteitä saa.

Mikään ei ole lopullista, mutta jossain on raja

Kun eri tahot ja ihmiset komminukoivat (puheen/kirjoituksen välityksellä, joskus muutoinkin), voi ja syntyy erilaisia käsityksiä ja mielikuvia kommunikoitavasta aiheesta. Mutta kuinka kaukana nämä ovat toisistaan, on se seikka jota itse kuuluttaisin. Sillä on nimittäin väliä.

Enkä ole viime aikoina pitänyt todellakan itsestään selvänä sitä, että voisin luottaa minun ja muiden ajattelevan samoin. Siksi yleensä haluan vielä tarkentaa. Ja senkin olen oppinut, että niin kannattaa tehdä, koska olen pari kertaa unohtanut ja se on kantanut vääränlaista hedelmää.

Koska se miten kukin kokee vaikkapa taivaan sinisen vaihtelee. Tai millainen väri on pinkki? Saatika violetti.

Niin kauan kuin ihmiset eivät kykene telepatiaan minusta vaihtoehdoksi jää asian tarkentaminen, siitä kommunikointi. Joistain se on perseestä, mutta enemmin tai myöhemmin se violetti tulee rautakanki kädessään puun takaa ja huitaisee, lujaa.

Mutta tietenkin jotkut asiat ovat sellaisia jotka minäkin lasken "yleisesti standardissoituihin käsitteisiin". Ja jos tällainen asia ei sitä sitten olekaan, vaikka olisikin ollut, niin ...se hämmentää. Kun ok tarkoittaakin ehkä, niin... Miten sen muotoilisin?

Vapaa-ajallakin tietyt sopimiset ja niiden ignooraamiset ottavat päähän, tietynlainen yksipuolinen sopimuksen noudattaminen kuumentaa. Työasioissa ne tuntuvat lähinnä vain niin kovin epä-ammattimaiselta. Ja jos ei saa edes laskuttaa kkv-muutoksista (käsikirjoituksenvastaisista), niin se maistuu pissalta. Muutama nyt menee, mutta tietynlainen "syyntakeettomuuteen" verhottu pompottaminen ei pidä iloisena.

Ja eihän mikään työ tekemällä lopu, mutta jotkut välietapit, vaiheen valmistumiset tulee saavuttaa. Ihan vain siksi, ettei jumitettaisi loputtomiin siinä pisteessä nolla.

Maireet kemut

Eilen meidän Maire täytti kokonaista kolme vuotta. Ja kuten tähänkin asti Maire piti synttärikemut.

Yleensähän ihmiset eivät tule juuri siihen kellon aikaan kun kutsussa seisoo. On tehtävä näyttävä sisääntulo vähän myöhässä. Mutta kai se kertoo siitä, että Mairen kemutuksiin on niin kova hinku, että kello kolme 90 prosenttia vieraista oli kuin nakitettuna (kirjaimellisesti) pakkaantuneet 58 neliöön.

Ensimmäiset vieraat jopa hieman yllättivät, kun itse olin vielä suihkussa, mutta onneksi Jaakko sentään oli pukeissa. Viimeisin vieras saatettiin kotiin yhdeksän jälkeen. Ja Maire oli edelleen reippaana ja valmis leikkimään lahjoillaan. Hyvä pilekunto ottaen huomioon, että on hoitanut pentujaankin viikko tolkulla.

Mutta hyvät olivat juhlat ja kaikki tuntuivat ihan viihtyvän. Anna toi upean 20 hengen sacher-kakun, joka melkein saatiin tuhottua. Kaikki söivät ja joivat itsensä iloisiksi. Ja ihan ilman alkkomahoolia.

Onko se muka jotenkin hassua tai yliampuvaa, että koiralle järjestetään suuret syntymäpäiväkekkerit? No ei ole. Positiivisissä merkeissä on aina hyvä pitää juhlia. Juhlia on aivan liian vähän. Tärkeintähän on tavata tuttuja ja mukavai ihmisiä, mukavissa merkeissä.

Meediapeli

Minä olen nihilisti ja nihkeilijä. Ainakin mitä tulee iltapäivälehtiin, MTV3:n internetpalveluun, kaupallisiin radiokanaviin jne. Tämä ei sinällään ollut mitenkään uutta eikä yllättävää.

Minusta vain tuntuu, etten todellakaan tee niillä uutisilla, kerrotuilla asioilla, "faktoilla" yhtään mitään. Ne eivät tuo kaivattua sisältöä tai edes miellyttävää oloa elämääni rikastuttamaan. Eikä minua suoraan sanottuna jaksa kiinnostaa nykäsenmatit.

Olen myös havainnut fyysistä pahoinvointia luettuani [lue: selattuani] vaikkapa seiskapäivän tai jopa iltapäivälehdet. Herää kysymys: MIKSI minä katselen näitä lehtiä, luen edes otsikoita?! En minä oikeasti tee näillä tiedoilla mitään. En yhtään mitään.

Ainahan ihmiset ovat olleet uteliaita ja kiinnostuneita valtaapitävien ja muiden merkittävien henkilöiden asioista, mutta nykyään mikään ei tunnu riittävän.

Minusta avoimuus ja vaikkapa politiikan läpinäkyvyys ovat ihan eri asioita kuin se mikä tuntuu myyvän eniten. Eli salarakkaat, salatekstiviestit, kaikki tapola-nykäs "uutisoinnit" ja turhanpäiväiset skandaalit.

Mikä on meidän henkinen tila, kun on suotavampaa ruotia muiden asioita, ronkkia pienimpiäkin asioita, joilla ei ole yleisen hyvinvoinnin tai paremman maailman rakentamisen kanssa mitään tekemistä? Vaikkapa politiikka on kiinnostavaa vain, jos sitä tarkastellaan Linnajuhlien pukuloiston kautta tai sitten eduskunnan romanssihuhujen. Mutta muutoin... se on niiiiiiiin tylsää.

Me voimme katsella vaikka kuinka groteskeja kuvia onnettemuuksista, murhista, mistä vain, mutta jos oikeasti voisi keskustella omien hautajaistensa järjestelytoiveista, niin se on jotain ...kamalaa. Hyi! "Kuinka sä voit olla noin mauton?", se on kuultu.

Meistä on tullut tai ainakin kovaa vauhtia tulossa herkkänahkaisia pikkusieluja.

Kuin varikset suolla

Kävimme Turussa, Suomen entisessä pääkaupungissa katsomassa ammattikorkean sirkuslinjan joulusirkusesityksen.

Ja eihän Turkkusseen voi mennä vain päiväksi, kyllähän sinne yöksi on jäätävä, tuntuu enempi reissulta. Mutta ei sitä saanut unta Turkkusessa.

Niimpä keskiviikon kruunajaisissa, eli sirkus esityksessä olin toki väsynyt, muttei se vaikuttanut siihen erityisemmin miten esityksen koin. En minä nyt ihan ymmärrä mitä tolkkua on tehdä noin levällään oleva esitys. Jos ei ole aikaa, ei resursseja eikä rahaa, niin antaa olla sitten.

Lapsille suunnattu esitys voisi olla vaikkapa, esimerkiksi paremmin valaistu. Niin näkisi heikko silmäinen aikuinenkin, että mitä siellä lavalla tapahtuu. Kokonaisuuttahan siinäkin oli varmasti lähdetty hakemaan, mutta ei sitä ollut löydetty.

Muutamat, yksittäiset kohdat olivat oikein mainioita, mutteivat ne juonta tai tarinankulkua yhtään paremmin sitoneet kasaan. Mikään ei sopinut mihinkään, ei puvustus, ei valaistus, lavastus eikä varsinkaan käsikirjoitus. Minua häiritsi erityisesti myös se, että tavallaan oli valittu puhumattomuus, mutta ensimmäisen puoliajan puolessa välissä jo jotain puhuttiin. Jouluinen "pupupop-joulupotpuri" oli jo AIVAN kamala.

Ei tehdä sitten sirkusta, ei leikitä klovneja, ei lapsille eikä aikuisille, jos se homma ei ollenkaan luonnistu. Kerta kaikkijjaan. Että sinällään se pikku poika samalla rivillä oli ihan oikeassa sanoessaan äidilleen: "Äiti. Lähdetään pois, mua pelottaa".

Järkevä ja moraalinen

Mitä on järki ja moraali? Onko niistä jokin standardi? Ihan regulaari, normi keskustelusta voi syntyä mehevä debatti ja lopulta jo sivullisia häiritsevä mielipiteiden vyöry. Että pitääkö KAIKKI (asiat ja ihmiset) hyväksyä?

No mitä on se suitsutettu suvaitsevuus? Miksi minut pitää hyväksyä, mutta joitain/jotain ei?

Tulipa YLE:ltä dokumentti, jossa juteltiin ja kuunneltiin jossain nuorisokodissa asuvia tyttöjä. Koska en nähnyt ohjelmaa kokonaan, en tietenkään ole ohjelman asiantuntija. Mutta, mutta. Siinä eräs tyttö, joka oli syntyjään Bulgaria-Ukraina akselilta ja joka oli teininä pakotettu jäämään Suomeen äitinsä luo, oli sitä mieltä ettei kaikkiin ihmisiin voi luottaa. Noin rajatusti venäläisiin. Hmmm. Samaten hänen alaselkäänsä tatuoitu teksti (vapaa suomennos) "Olen siunattu, kun synnyin valkoiseksi " on minusta hitusen ...ristiriitainen.

Tiedämmehän ettei asia oikeasti ole nykyäänkään näin, saati olisi ollut. Ihmiskauppa on tästä osoitus ja vaikkapa vain eriarvoisuus, josta yksi esimerkki voisi olla vaikka englantilainen luokkajakoisuus. Kuinka valkoinenkin voi jäädä mappi-ö:hön niin koulutuksessa ja niin edelleen työnsaannissa. Noh...

Kaikenlainen toisen sananvapauden ja olemisen sietämättömän keveyden estäminen on aina kovin ikävää. Sitä paitsi sangen hankalaa. Sillä oikeassa olevia ihmisiä löytyy joka paikasta. Järkeviä, oikein korkeasti koulutettuja ja viisaitakin ihmisiä on maailma täynnä ja heistä heillä itsellään on se moraalikin ihan kohillaan.

Itse opin varsin pienenä, ettei esimerkiksi pappius tee jostain ihmisestä erityisen erikoisen hyvää tai että liikuntaesteinen olisi parempi ihminen kuin joku toinen. Opin että on aivan sama onko joku pitkä tai pätkä, nuori tai vanha, sininen tai punainen, niin kaikista lokeroinneista huolimatta joku on daiju ja joku ...ei.

Kulttuurimatkalla Espoossa

Eilen, minä ja Jonna, teimme kulttuurimatkan Espoon laajennettuun Selloon. Espoo on niin kaukana ja ruuhkien päässä, ettei siellä tule käytyä. Eikä siellä oikein ole mitään. Nykyään Ikea löytyy Lahdentienkin päästä.

Kehä I:n liikennejärjestelyistäkin selvittiin ja vietimme monta, mukavaa tuntia espoolaisten seassa. Mutta ei helsinkiläinen ole tottunut, että parkkitiloista kun nousee kauppakeskukseen, joutuu menemään vielä ulos. Hei, jos kyltissä lukee P-Sello, niin se on silloin P-Sello.

Ja toisekseen, miksi rakentaa samanlainen interiööri jok'ikiseen kauppakeskukseen. Tylsää, oi niin tylsää. Suomalaisen sielun peilit.

Sello sijaitsee aivan Perkkaan kupeessa ja kuten kaikki tiedämme Perkkaalla ihminen saa olla oma itsensä (vanha perkkaalainen sanonta). Rentouduimme kyllä ihan vain kulttuurieroistakin. Jopa siinä määrin, että palasimme sinne tänään. Lunastin varaamani Canadien bootsit ja kokeilin maailman ihkuimpia Converseja, mutta ei ollut tarpeeksi isoa kokoa. Nyyh. Mutta kyllä kelpaa painella Vilenin puistossa, vaikka olisi 30 astetta pakkasta ja vettä polviin asti.

Nyt se on kuitenkin niin nähty. Espoo ja Sello. Ei ole sushi-ravintolaa eikä kunnon levykauppaa. Sitä paitsi plus kauppakeskukset ovat ihan out.