Säädöt sekaisin

Säädöt sekaisin on blogi (ei enää pelkkä kokeilu). Me emme elä suppeassa maailmassa ja sanavapaus on aseemme, joten aiheet ovat varsin vapaita. Eiran demarina ja Erkki Vauramon suurena ihailijana kannatan avointa keskustelua ja mielipiteiden kirjoa. En lähde suureen itsesensuuriin, mutta yritän olla loukkaamatta omaa yksityisyydensuojaani.

torstaina, kesäkuuta 29, 2006

C U in Hell!

Luen hitaasti (kuten useimmiten) Liza Marklundin ja Lotta Snickaren kirjaa 'Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan'. Ihan hyvä kirja. Mietin pitkälti sitä lukiessani, että "näinhän se tuntuisi joo menevän, valitettavasti", tunnistan vastaavan tyyppisiä katkelmia omastakin elämästäni ja toisaalta minua raivostuttaa kirjan sisäsivujen tyttömäisen tyhmät piirrokset ja taitto.

Kirjan anti on lähinnä siinä, että meitä kaikkia kohdellaan jo tarhassa joko tyttö- tai poikastandardikäytöksellä. On aivan sama kumpaa sukupuolta edustat, mutta jos et vastaa vallitsevia käsityksiä, niin... Sinua pidetään hankala tai jotenkin vain vaikeana.

Mutta kirjassa nostetaan myös esiin se seikka, että onko meillä varaa jättää huomioimatta puolet työssäkin kävijöistä, jos ja kun haetaan pätevimpiä? Jos ja kun naisia pidetään joko liian pehmeinä tai v-mäisinä ämminä, jotka vielä heti mahdollisuuden tultua heittäytyvät raskaaksi, niin miehiä on miesten helpompi usein palkata.

Minä olen kokenut, että jos sanon selkeästi aivan normaaleita asioita, niin silloin on Kamala Akka. Paljoa ei tarvita. Usein on melkolailla eri asia jos saman asian sanoo mies kuin nainen. Tietenkin kolikolla on kaksipuolta ja naistenkin on vaikea suhtautua usein mieheen, joka ei vastaa miehistä käsitystä.

Kolikolla on montakin puolta. Vanhat pitävät nuoria semmoisina ja semmoisina ja päin vastoin. Mannet ovat sellaisia ja valkolaiset sellaisia.

Olisimpa valkoinen, hitusen ylipainoinen, lihansyöjä, armeijan käynyt, suppeamielinen, tapakristitty, golfia tai muuta harrastava, rumiin kravatteihin kuristuva ainakin keskitason johtaja, miehisen miehinen heteromies potenssiongelmineen. Se olisi jotain se.

Tunnisteet: , ,

Jargon Consulting Oy

Jargon Consulting Oy:tä voisi edustaa yhtä hyvin Jari Sarasvuo, Olli Rikala, autokauppias (Jumalan armosta) Matikainen, kaikki puhelinmyyjät ja puoli läntistä maailmaa.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että on aivan oma ihmisryhmänsä, Jargonmiehet. On naisissakin näitä, joka tuntuu jotenkin vain kamalammalta. Jargonit puhuvat lämpimikseen ja läpiä omaan sekä muiden päihin niin paljon, että se varmasti muuttuu aivan omaksi todellisuudekseen.

Ja kuten Janikin sanoo: kaikelle löytyy selitys. Olipa kysymyksesi mikä tahansa, niin se kääntyy ja vääntyy... Usein aivan joksikin uudeksi ja ennen näkemättömäksikin.

Jargonit ovat monella tapaa merkillisiä, primitiivisiä vaikkakin usein sonnustautuneet pukuihin, liituraitoihin, purjehdus- tmv. statusvrmeisiin. He ovat "ihan niin kuin Sinäkin" ja heistä saat hetkessä Elämäsi Ystäviä. Se on hä-kel-lyt-tä-vää.

Puhelin soi ja sieltä iloinen ääni sanoo "No terveppä terve! Mites päivä on lähtenyt käyntiin?". Öööö..? No tuota... Onhan se mukavampaa, että joku on hyväntuulinen kuin päinvastaista, mutta onko se tätä Suomen amerikkalaistumista vai mitä, niin usein se menee hitusen yli. Juuri tarpeeksi yli, että se ärsyttää.

Minä olen sellainen, joka ei haluaisi olla epäkohtelias vieraille ihmisille, joten yritän sanoa heti, lyhyesti ja ymmärrettävästi torjuntani. Joskus myyjä ei tajua (puhelimessa tai F-to-F) etten A) tarvitse tätä (mitään) eikä edes että B) en halua tätä(kään) nyt tai kenties koskaan. Silloin meinaa hihat palaa ja usein palavatkin. Jäävät jopa kytemään loppupäiväksi.

Silloin heittäydyn ensin ns. blondiksi, sitten todella Blondiksi, voin korottaa vielä über blondiudella kunnes on pakko vetää PP:t, eli periaatepultit. Tätä vaihetta en minäkään haluaisi, mutta joskus jotkut eivät osaa lopettaa tarpeeksi ajoissa. Aim sou sori, mutta sitten sitä tulee vain... Miksen minä osta, hanki enkä halua tätä, miksei sitä minun tarvitsekaan haluta ja ettei ole minun ongelmani kuin globaalisti ja yhteiskunnallisesti että peruspalkka on myyjällä niin huono ja provikakin bebasta ja ettei sen takia minun tarvitse edelleenkään mitään hankkia tai osallistua kilpailuunkaan jne. aina siihen asti, että... tajuan/haluan poistua paikalta.

Nuori jargon ei ole vielä kehittynyt sähäkän lipeväksi. Lähinnä nuori jargon muistuttaa lasikatseista Men In Black -elokuvan hahmoa, joka on väärällä planeetalla ja sillä on uudessa asussaan liian vähän raajoja pysyäkseen edes pystyssä.

Viriili keski-ikäinen jargon on peto. Se on valmis viemään tuhkat mummonsakin pesästä, koska... niin on vain parempi. Mummollekin. Keski-ikään ehtinyt jargon on säälimätön ja usein turhautunut. Takataskussa on miljoona turhanpäiväistä kohteliaisuutta ja tukuttain tyhjiä jokapaikanlauseita, joita voi tunkea keskusteluun kuin keskusteluun.

Jos jargon ei saa puhuttua itseään omilla jorinoillaan hurmokseen vanhemmiten jargon turhautuu ja katse jälleen lasittuu. Jos jargon saa itsensäkin puhuttua maagiseen tilaan on varmaa, että seuraajia löytyy. Silloin jargon on selvästi hyvä puhumaan, Jeesus ainesta.

Tunnisteet: , ,

tiistaina, kesäkuuta 27, 2006

Kuka on kukin

No tulihan sitä piipahdettua Lahdessakin juhannusviikonloppuna. Jaakko sai kummitädiltään Piissaarelaiset Koivistolla -kirjan. Heidän sukunsa on Koivistolta ja Ritva-kummi oli toimittanut oman sukuoksansa tiedot kirjan toimittaneelle Unto Erlamolle ja ostanut sitten 10 kappaletta kyseistä kirjaa mm. kummipojalleen.

Kyseinen tuotos on sitä luokkaa, että se saa epäilemään tulevien polvien tiedon tarkkuutta eikä sitä itsekään voi pitää minään tiedonlähteenä. Jos nyt klikkaat kuvaa ja silmäilyn lisäksi luet ajatuksen kanssa mm. sivun Siirien tiedot, niin saatat huomata jotain. Pisteiden, välien ja vaikkapa äidinkielellisen käytön lisäksi aivan faktoihin perustuvaa epälogisuutta ja virheitä.

Ymmärrän täysin miksi Ritva-kummi on vanhana kielten opettajana ja sensorina raivoissaan. Ritvan lähettämät tiedot on sörkitty. Ensisilmäyksellä huomasin toki taiton yleisen kökköyden, mutta mitäpä Wordilla nyt aikaan saisikaan, mutta kunnollinen tarkastelu... Itkeäkö vaiko nauraa? Pöyristyttävää joka tapauksessa.

Päivämäärien kirjoitusasut ja rivinvaihdot ovat aivan kamalia ja otsikoiden sijainti rivin viimeisenä... Voi pojat. Selkeästi paistaa se, ettei kukaan ole saanut oikolukea aineistoa. Synnyin- ja kuolinpaikat eivät pidä paikkansa niin monen kohdalla ettei voi olettaa kuin ettei kenenkään ole oikein tai tietoihin ei voi luottaa.

Suomenkieli on tökeröä ellei aivan täysin virheellistä. Kunnollisia lauseita ei oikein edes ole. Eikä ihmisten elämää kuvaavia lauseita voi pitää oikeina (niitäkään) koska niin monen kohdalla on virheitä tai kerrottu vähän mitä sattuu. Ihmisistä syntyy vääriä mielikuvia.

Jaakko ja Jaakon veli ovat molemmat avioituneet (kirjan mukaan) avoliittoon, joka on tyystin jäänyt minultakin huomaamatta. Miksei mulle ole kerrottu?! Missä mun pileet ja "suuri päivä"?! Ukkeli on kyllä ihan sekoillut.

Kirjasta puuttu aakkosellinen hakemisto tai ylipäätään järkevä sisällysluettelo. Kirjaa ei ole tehty lukijalle, koska pitää tietää missä tiedot ovat ja tietää ovatko ne oikein, muuten kirjasta ei hevin mitään löydä. Ja jos löytää siihen ei pidä kyllä luottaa.

No eipä ole minun sukuni. Äidin omistamasta Virmailan suvun kirjasta löytyy kyllä kaikki ja nopeasti. Tosin pappani taisi itse hitusen sensuroida mitä tietoja kirjan toimittaneille toimitti. Ja se on periaattisella tasolla väärin. Koska juuri näin historiantiedot vääristyvät. Vaikka kyse olisi ihan mattimeikäläisistä. Tulevista polvista ei koskaan voi tietää, jos ovat vaikka maailmanhistoriallisesti merkittäviäkin.

Ja isäni puolelta me (kröhöm) Räisälän Koprat Humalaisen talosta olemme Harri Kekin tiedostoissa ilmeisen loistavasti järjestyksessä. Sukukirjaa ei taida kylläkään olla... Mutta jos tulisi, niin se ei saisi kyllä olla kuin Piissaaarelaiset Koivistolla.

Tunnisteet: , , ,

Juhannus kaupungissa

Olen helsinkiläinen lapsi. Meillä ei ole ollut kesämökkiä kuin joskus vuokralla. Olen tottunut viettämään arjet ja pyhät Helsingissä. Viime vuosina olen viettänyt juhlapyhiä muuallakin. Tosin lapsena olin juhannuksen usein Ruotsissa, mutta yhtä usein Helsingissä. Niin tänäkin vuonna.

Alan olla kaavoihini kangistunut. Arkipäivät ja juhlapäivät kuluvat kauniissa Leninin puistossa. Enkä minä valita, huomioin vain.

Eikä olekaan syytä valittaa tai marmattaa. Hyvässä seurassa, kauniissa puistossa maistuu herrkullinen ruoka ja maittava viini. Sääkin suosi, sitten lopulta ja kertakäyttögrillitkin loistivat toiminnallaan.

Eikä baariin tarvinnut illan päätteeksi edes jonottaa. Sen lisäksi baari oli täynnä uusia ja vanhoja tuttuja sekä uusvanhoja naamoja. Taksikuskikin totesi johonkin toteamukseeni aidon kuuloisesti "Toi on kyllä totta", mutta se mitä järkevää sanoin on kaikonnut päästäni. Kaiken lätinän kyllä muistan, mutten ainoaa viisasta lausahdusta.

Ja lauantaina Vantsu-joessa uinti ja porukoilla grillaus toivat aivan tarpeeksi lähes Kehä III:n ulkopuolista tunnelmaa.

Tunnisteet: , ,

keskiviikkona, kesäkuuta 21, 2006

Ilkka <3 Jessica

Kuin kaksi marjaa. Jotain yhteistä näillä kahdella on. Ainakin siis omasta, sangen subjektiivisesta katsontakannastani.

Katson Murhamamman jaksoja edelleen, vaikka niiden kökköys välillä tuskastuttaakin. Kyse on enemmän nostalgiasta. Totuus kuitenkin on, että jos joskus huomaan joutuvani Jessica B. Fletcherin kanssa samoihin juhliin, hotelliin tai muuten vain samaan lokaatioon, on syytä epäillä omaa turvallisuutta. Jotain on tapahtuva.

Olen Itäveressä jo melko pitkällä. Lars Svedbergin lukiessa päiväni kiirivät läpi Moskovan katujen, tissirakentelujen ja jännityksen enkä huomaa tuntien kulumista. Remes ei ole hullumpi hemmo kirjoittamaan hyvää dekkaria...

Siihen samankaltaisuuteen. Kirjailija Remeksellä on kuulemma Supossa luottohenkilöitä, jotka antavat aiheideoita, juonikäänteitä ja muutein vain apua faktoihin. Niin on J.B. Fletcherilläkin (Edit: poliisivoimissa). Eri asia on, sekaantuuko kirjailija Remes kirjailijapersoonana ja/tai omana privaatti itsenään rikosten selvittelyyn Supossa tahi ulkomailla, siis esimerkiksi Terassa.

Tunnisteet: , ,

Kumit kunniaan

YLE:n uutisissa kerrottiin, ettei suomalaisia nuoria kiinnosta "oikein" kondomin käyttö. Daa'ah! Mutta YLE:n verkkouutisissa asiasta ei ole vielä mitään. Välillä ihmettelen kyseisen sivuston päivittelyä.

Joka tapauksessa uutinen on tyrmäävä. Pian varmasti suomalainen nuoriso ei usko toiseen maailman sotaankaan, vaan uskoo sen olevan Hollywoodin luomaa fiktiota. Onko todella niin noloa ostaa kortonkeja ja haluta niitä käytettävän? Vai miksi pelata venäläistä rulettia?

Tiedän ihmisiä, jotka eivät A) käytä kondomia, B) käy testeisäkään ja C) jokseenkin puolihuolimattomasti harrastavat seksiä uusien tuttujen kanssa. Se ei tunnu vierestä katsoen kovin hyvältä ja toisaalta sitten jos jotain vakavampaa tarttuu, niin mitäs sitten? "Mitä me sanottiin" saattaa tuntua julmalta.

Seksuaalisuuden ja seksin pitäisi ainakin olla ihan luonnollista, sitä kautta niitä lapsia on aina tullut. Tai no... jokatapauksessa siihen liittyvät siittiöt ja munasolu. Nykyään kun ei tarvitse harrastaa seksiä lapsia saadakseen. Luonnollinen asia seksi kuitenkin on. Jos katsotaan paljonko sitä jokapaikassa on ja sitä pursuaa.

Voidaan vain miettiä onko se sitä sitten. Jos kondomin käyttö on jotenkin vaivaannuttavaa, niin pitäisikö sitä seksiäkään harrastaa? Jos ei ole valmis kantamaan kokonaisuudessaan kunnollista vastuuta itsestään ja toisista, niin ehkä ei ole kypsä harjoittamaan seksiä.

Sitäpaitsi kondomien/kortonkien/kortsujen hankkiminen on nykyään ihan eri juttu kuin 20 vuotta sitten. Ostopaikkoja on jokapaikassa, värejä, makuja, malleja ja ties mitä erikoisuuksia lukemattomia. Sopiva löytyy varmasti. Mutta jos sekään ei riitä eikä tiedot taudeista ja tartunnoista sekä niiden seurauksista, niin hölmöjähän ihmiset ovat. Ihan vain ja ainoastaan Höl-mö-jä.

Suuri, paradoksaalinen ja suorastaan rikollinen sankari Kirkko on tehnyt tällä saralla paljon pahaa. Kaikesta tiedostavuudestaan ja tieteellisistä faktoista huolimatta kirkko on suoltanut antikondomipropagandaansa, niin että se on johtanut AIDS-orpoihin ja miljooniin muihin ihmiskohtaloihin.

Laman jälkeinen Suomi on säästänyt monesta paikasta ja on mm. lainimlyönyt tulevat polvet seksi- ja sukupuolivalistuksessa. Siinä on peltoa jota niittää.Mutta tietoa saa, jos sitä viitsii vähän hakea.

Nuoret googlettavat päivät pitkät ja tieto olisi heiän ulottuvillaan. Miksei sitä haluta? Ei etsiä eikä löytää?


Kuva: täältä

Tunnisteet: , , ,

tiistaina, kesäkuuta 20, 2006

Savolainen taikuri

Kaikki seuraava on laitettava väsymyksen ja ärtymyksen piikkiin...

Mistä tietää, etteivät ihmiset ole asuneet missään kantakaupungissa? Tai edes kerrostalossa?

Siitä, että aamuyöstä tullaan sisäpihalle autoon, joka on vieraspaikalla, laitetaan Snoooop Doggy Dog soimaan, tytöt huutelevat auton takapenkiltä alvariinsa "Taikuriiii, Taikuriiii!!!", Taikuri-niminen savolainen kertoo kovaan ääneen huonoja vitsejä ja todistelee sitä, että savolaiset ovat kieroa porukkaa, Tampesterin edustaja on ihan tarpeeksi humalassa ettei sen jutuista mitään muuta irtoa kuin "mä lähden huomenna Tampereelle" ja se pk-seudunkin edustaja selittää jotain "...sitten kaikki neekerit hävisivät". Siitä sen tietää.

Niin, ainahan olisi voinut huikkasta ikkunasta (niin, meilläkin on tuuletusikkunat auki näin kuumalla), että "NYT VATTU TURVAT KIINNI, KIITOS!", mutta kun itseni tuntien sieltä olisi unesta herätetyn karhun tavoin voinut tulla juuri jotain junantuomat solvausta (olenhan isäni tytär), joten koetin suggestoida itseni takaisin uneen. Mairesta moinen älämölö oli kiinnostavaa eikä karponkarvalakki pukahtanut mitään.

Joten taidan laittaa lapun tuohon niiden autoon, että "ensi yönä menkää vaikka Leninin-puistoon. Se on oikein viihtyisä. Juuri sopiva paikka taikuudelle. Ja käykää levykaupassa". Tai jotain.

Tunnisteet: ,

maanantaina, kesäkuuta 19, 2006

Ensi kerralla KeToLa

Mietin vielä aamulla, että mielelläni minä kerran kesässä (ainakin) vietän picniciä vanhempieni ja vanhojen sekä hyvien ystävien seurassa. Heihin kuuluu muutamien vanhempien ystävieni vanhempiakin.

Sitten sain puhelun, joka oli kaikkinensa lapsuuden muistojen kultaaman suloinen. Olin unohtanut ilmoittaa yhdelle suurpicnicistämme ja muistin asian vasta keskiviikkona, jätin viestin, mutta se oli kuunneltu vasta tänä aamuna. Olinhan minä ilmoittanut kaikille, joille ilmoitin, että laittakaa sanaa kiertämään, mutta se ei ollut kiirinyt. Tarpeeksi ainakaan.

Tavallaan mitään ei menettänyt Jannekaan, vaikka ei voida väittää etteikö olisi ollut mukavaa. Kenties hitusen liian kuumaa tosin tuli kesäkuisen auringon säteiden tiiviissä syleilyssä. Oli hupaisaa höpötellä samojen ihmisten kanssa kuin nuorempana, vaihtaa kuulumisia ja todeta ettei asiat paljoa ole muuttuneet kymmenien vuosien saatossa. Ihan hyvä niin.

Kuten Janne puhelimessa sanoi, harvoja myöhemmin saatuja ystäviä tuntee kuitenkaan yhtä hyvin kuin näitä, joiden kanssa ollaan oltu koulussa ensimmäistä päivää ekalla, tehty näytelmiä, istuttu tuttujen naamojen kanssa pieni iäisyys samojen seinien sisällä, pönötetty luokkakuvissa, oltu vallattomia luokkaretkillä, kasvettu yhdessä kaikkine kasvukipuineen ja dorkailuineen. Hyvässä ja pahassa. Pitkä liitto.

Koska Vapun äitikin niin toivoi, niin miksi emme tapaisi vaikka joka kesä. Onneksi Simo-serkku kertoi joskus, että joku Simon kaverin luokka tapaa aina jonkin kuun tiettynä lauantaina josta tulee jokin lyhenne, joka taas on helppo muistaa. Esimerkiksi KeToLa, eli kesäkuun toinen lauantai. Niin sitten päätettiin.

Meidän vappu-picnicillä sovittua picnic-setin kohennusta tulee tästäkin syystä alkaa jo kohentamaan, koska se kuitenkin tulee ottamaan oman manjana-aikansa. Ja kuten vappu-picnickin vie toivottavasti tuleva KeToLa-picnic tuntikausia. Silloin pitää huomioida eri ikäryhmät. Onneksi Leninin-puistosta löytyy aurinko- ja varjo paikkoja, mutta nytkin olisimme tarvinneet jotain virkistystä. Tarvitsee alkaa miettimään ja puuhaamaan.

Ensi vuonna useimpien lapsetkin alkavat olla siinä iässä, että leikkikenttäkin voitaneen ottaa haltuun ja toivottavasti useimmat tulevat paikalle ja osuvat samoihin aikoihin kohdille, että saadaan tuttua hulinaa aikaiseksi. Eihän uusi polvi kuin parane edellisestä.

Eikä homma koskaan "riistäytynyt käsistä", sen verran olemme mekin rauhoittuneet. Joten opettajatkin ja kaikki vanhemmat voivat uskaltautua paikalle. Kuten muutkin, ihan rohkeasti.

Eihän lauantaina raketit räiskyneet taivalla, kukaan nähnyt sateenkaaren päässä aarretta, mutta minulle jäi mukava ja hyvä olo.

Kuva: Pekka Helasvuo

Tunnisteet: , , ,

torstaina, kesäkuuta 15, 2006

Käsialasta

Voin kiittää vanhempiani ja Steiner-koulua suhteellisen siististä käsialasta, joka tosin välillä on tarvittavankin epäselvää. Joskus sekin on tarpeen, esimerkiksi jos aina ja jatkuvasti samat tahot haluavat "lainata" muistiinpanojasi.

Äitini osaa oikein tekstatakin, minäkin välillä harjoittelen kyseistä taitoa. Vähemmän menestyksellisesti.

Kun pienenä teimme koulussa aine- yms. vihkoja piti käsialasta saada selvää mm. opettajan, joka saattoi ilmeisesti oikein lukeakin kirjoitettua. Ja usein varsinkin vilkkaimmat pojan viikareet saivat kotihommiksi kirjoitustehtäviä vaikkapa teemasta: "Yritän muistaa etten häiritse muiden ja itseni tuntutyöskentelyä", kertaa kaksisataa. Sekin auttoi harakanvarvas tyyliä hioutumaan kauniimmaksi ja kenties luettavammaksikin. Ehkä, joskus.

Riippuen millaisen vaikutelman haluaa tehdä voi käsialalla mukavasti joko alleviivata haluttua tai sitten synnyttää mielenkiintoisia kontrasteja. Mutta jos puhumme kuvan lappusesta, niin siinä varmastikin haluttiin sanoa jotain, jopa niin että se olisi ymmärretty. Että olisimme osanneet olla aivan kamalan kauhistuneita. En ole farmasautti enkä ole muistanut kantaa lappua mukana apteekissa, että olisin voinut selvittää mitä tässä lapussa lukee.

Se oli jätetty automme tuulilasiin Lönkällä, Satkarin edessä. Olimme ilmeisesti parkkeeranneet jota kuta ärsyttävällä tavalla. Vaikka muutama sana saattaakin olla minulle melko selviä, niin lappunen on kuitenkin kaikkinensa niin hauska, että pidän sitä jääkaapin ovessa. Monen muun "tärkeän" lappusen ja lippusen seassa.

Itse muistelen aina tätä lappua, jos päässäni alkaa kohista kiehuva veri. Kun mietin mitä kirjoitan jälleen porttikongimme eteen parkkeeranneeseen espoolaiseen perheöpeliin. Lintsi ja kulttuurinkehto Kultsa imevät yksityisautoilijoita, jotka eivät ole varautuneet parkkipaikan etsintään.

Tunnisteet: ,

ICE - In Case of Emergency

Sain joku päivä tässä ensin vanhalta Keravan jampalta ja sitten isältäni myös (koska ei osaa lukea vastaanottajia muiden meileistä, vaikka siis hyvä ideahan oli laittaa meili eteenpäin) sähköpostin, joka sisälsi seuraavaa...

"Uutinen Helsingin Sanomissa
Pelastus- ja sairaanhoitohenkilöstö joutuu usein käyttämään aikaa loukkaantuneen/sairastuneen lähiomaisten yhteystietojen etsimiseen.

Monesti omaisiin olisi saatava yhteys kiireellisesti. Joskus nopea
yhteyden saaminen voi jopa pelastaa potilaan hengen, koska
omaiselta saatetaan saada esim. tärkeää tietoa potilaan lääkityksistä ja
yleissairauksista.

Suomen pelastus- ja hoitohenkilöstö toivookin, että myös Suomessa omaksuttaisiin yleiseen käyttöön kansainvälinen "ICE-koodi". ICE tulee sanoista In Case of Emergency eli suomeksi hätätilanteessa.

Ideana on, että ihmiset lisäisivät matkapuhelimensa puhelinluetteloon kirjaimet ICE sen henkilön nimen eteen, johon toivotaan otettavan yhteyttä hätätilanteessa. Näin pelastus-/sairaanhoitohenkilöstö löytää tarvittaessa nopeasti puhelinnumeron luettelon kohdasta I ilman, että heidän tarvitsee selata läpi koko luetteloa.

Voi olla hyvä, että ICE-koodin laittaa kahden tai useammankin ihmisen nimen eteen. Ainoana ICE-yhteyshenkilönä ei kannata pitää esim omaa puolisoa, jonka kanssa liikkuu usein yhdessä. Toisena yhteyshenkilönä lienee viisasta olla henkilö, jonka kanssa et aivan päivittäin kulje vaikkapa samalla autolla.

Toivon, että pelastuslaitos järjestää näkyvän kampanjan ICE-koodin lanseeraamiseksi, mutta sitä ennen levitättehän tätä viestiä ystävillenne ja tutuillenne.

esim. ICE 1 Äiti 040-123 4567"

...mieltä lämmittävää on, että Dick levittää sanaa myös minulle. Sillä minähän kannatan tällaista, mahdollisesti vaikka oman henkeni säilymisen takia ja myös helpottaakseni pelastustyöntekijöiden urakkaa.

Itse laitoin kolme ICE-tyyppiä ja koska minulla on N70 luuri on aivan sama onko ICE (ice baby) nimen edessä vai jälkeen, i-kirjaimen alta löytyvät kumminkin.

Mutta kun aloin ajattelemaan asiaa tarkemmin totesin muutaman seikan. 1) minun tulee kertoa näille henkilöille mahdollisista lääkityksistä ja vaikkapa veriryhmäni, muutoin ICE-jutusta ei ole mitään hyötyä. 2) tarvitaan ehkä neljäskin ICE, sillä yksi nykyisistä pitää aina öisin ja muutoinkin nukkuessaan luurinsa äänettömällä, yksi ei välttämättä herää ja kolmas ei varsinkaan. Plus kaikki eivät aina päivälläkään pääse puhelimeen tai eivät siihen kiireiden keskellä vastaa.

Olen päättänyt ihan haastatella muutamaa ihmistä tämän asian tiimoilta. Varamiesten ja -naisten tulee olla toisiaan täydentäviä.

Tunnisteet: ,

keskiviikkona, kesäkuuta 14, 2006

Mitä maksaa?!

Aina (välillä) sitä joutuu miettimään mitä asiat maksavat ja miksi. Juuri mikään ei ole ilmaista, ei edes elämä.

Onhan se ikävää, että itse joutuu maksamaan yleensäkin asioista. Olivatpa palveluita tai tavaraa. Mutta sellaista se on. Usein asiaa on helpompi ymmärtää jos sen kääntää nurin niin, että miettii miltä itsestään tuntuisi jos omasta työstään, tarjoamastaan palvelustaan ei saisikaan korvausta tai se olisi ihan bebasta. Olipa yrittäjä tai palkollinen.

Miten sitten hinnoitella oma työ? Ei kannata hinnoitella itseään liian halvaksi, koska silloin mikään puurtaminen ei riitä, mutta ylihinnoittelukin on tyhmää. Pitää löytää tasapaino. Siihen tietenkin vaikuttaa alan yleinen hintataso, suuntaan jos toiseenkin. Minä ja Rape ei tehdä samanlaista jälkeä, joten minä laskutan enemmän tai vähemmän (riippuu kummin päin homma menee, eli kumpi on rähmäkäpälä).

Joskus on vaikeaa jos heittäytyy liian filosooffiseksi ja muistaa vaikkapa sairaanhoitajat. Niin... Mutta heihin tai omaishoitajiin itseään verratessaan meistä aika moni tuntenee samaa omantunnon kolkutusta, ehkä. Heidän palkkauksessaan on selkeästi jotain vialla.

Kun minulla vielä oli toiminimi a.k.a. tmi, niin siinä hinnoittelun vaikeuden huomasi hyvin. Lelleistä ja telleistä, pakollisista vakuutuksista ja ties mistä tuli niin järkyttävä summa, että huh huh. Siinä tuntiliksasta aidosti käteenjäävä osuus ei ollut hääppöinen. Saman on huomannut moni muu, jopa ne jotka ovat ihan käyneet yrittäjäkurssitkin. Jotain olennaista on unohtunut valistuksesta. Yllätyksiä tulee, eivätkä ne aina ole iloisia.

Mutta onneksi monella on tähänkin ratkaisu: joku harjoittelija tai opiskeli käy tehtävään kuin tehtävään ihan hyvin. Tai joku joka ei voi oikeasti laskuttaa mitään järkevää, koska kukaan ei sellaisesta työn jäljestä enempää suostuisi maksamaankaan. Yleensä liian halpa hinta on arveluttavaa. Jos saat uudet hienot sterkat kahdella kympillä niin sen lisäksi, että ne ovat kuuminta hottia, ne ovat myös muuten kuumaa kamaa.

On tosin olemassa sellaisiakin tapauksia, joissa joku pihistää jemma nimisessä paikassa korvauksista. Ei vaikkapa noudata yleisiä palkkoja ja sormet ristissä toivoo, ettei tyypit niistä muilta kuulisikaan. Eräskin grynderi oli vedättänyt aikuista poikaansa 11,70 tuntiliksalla ihan markka-ajoista lähtien. Tau(s)kin onneksi Kalliosta löytyy sisimmästään rehtejä rappareita, jotka latovat järkeä päähän ja saavat hyväuskoisimmatkin silmät aukeamaan.

Hinnoittelusta vielä. Ylihinnoittelun hyvä puoli on se, että aina voit laskea hintaasi. Vaikeampaa on sitä nostaa, koska sen sulattavia syitä on tavallaan vähemmän. Siis sellaisia, jotka muillekin kelpaisivat, edes jotenkin jos lainkaan.

Kuva: -90-luvun Lontoosta, eräästä puhelinkioskista (ei siis enää uusi eikä välttämättä paikallinen).

Tunnisteet: ,

Kohteliaisuus

Moni on sitä mieltä, ettei suomalaiseen kulttuuriin kohteliaisuudet oikein kuulu. Tavallaan ihan totta. Minustakin on välillä kovin vaikeaa ottaa kohteliaisuuksia etenkin vastaan, joskus niiden ilmaiseminenkin varsinkin vieraille ihmisille on vaikeaa. Kuinka ihminen mahtaa reagoida.

Alkutalvesta tein siis työprojektia, jossa oli osallisena yksi ruotsalainen ja muutamia Ameriikan ihmeitä. Ruotsissa asuvat sukulaiset nyt ovat totuttaneet minut siihen, että siellä sanotaan tuon tuosta "Oi va härlig" ja jotain sen sellaista. Pienenä sitä oli ihan vajota maan uumeniin, koska ehkä kotomaassa ei kuitenkaan niin sydämellistä ja ylitsekin vuotavaa kohteliaisuutta ilmennyt.

Mutta amerikkalaisten leiskutushan tuntui osin jopa aivan kamalan ...nololta. Sitten päätin, että hyvä on, ns. otan kakusta ainakin 70 prosenttia ja nakkaan roskikseen ja se mitä jäljelle jää olkoon minulle tarkoitettua ja aivan ansaittua. Sekin ainakin 30 prosenttia amerikkalaisten kehuista tuntui niin lämpöiseltä. Harvoin selkään taputetaan täällä työn aikana tai sen jälkeen, että "tästä tulee tosi hyvä, suorastaan ...jotain superadjektiivista".

Viime viikolla pienestä alakulosta minut nosti kolmen ihmisen kehut. He kehuivat lähinnä rintarossiani, jota isäni kutsuu sekasotkuiseksi sörsseliksi josta voisin jo luopua, mutta jota on nyt kuitenkin tilattu Rose-kauppaan syksyksi myyntiin. Mutta kukkakauppias kehui myös tyttöä (siis minua) komeaksi. Minua on pienestä asti kehuttu nimenomaan komeaksi tytöksi, joka vasta nyt alkaa tuntumaan ihan ookoolta.

Hommahan jatkui Amigossa (jota eeeehkä voisi jo uusia), kun loistava uusi tuttavuus Kami kehui minua ja Jonnaa jotenkin näin "tehän ootte fantsuja gimuleita ja niin gliffasti laittautuneetkin", plus myöhemmin myös elämänkatsomustamme ja asennettamme. Stadin slangilla, sanoilla joita enää harvoin kuulee, sanoilla joita en enää ehkä edes tunnista. Joku täysin vieras tyyppi (ei poika, muttei oikein mieskään, sellainen wannabii kundi, eli noin 3-4kymppinen ikinuorekas sporttipilettäjä) tuli sanomaan, että sè muaaa olen kaunis. Kiitos, kiitos.

Ja lopuksi Karhupuiston grillillä meidän, minun ja Tiinan, naurua kehuttiin ihanaksi kikatukseksi ja juttuihinkin suhtauduttiin hyvin, vaikka Slayer saikin vähän meiltä kritiikkiä.

Totesin siis jälleen, että kehut nostavat ainakin mielialaa, jos eivät lopullisesti niin hetkellinenkin hyvä olo on aina tosi jees. Yritän muistaa itsekin olla tarkkana ja jakaa aitoja kohteliaisuuksia, aina kun mielessäni ajattelin jostain jotain mukavaa ja kivaa, myös sen ääneen sanoisin.

Kohteliaisuudellakin on kaveri, Huomaavaisuus. Nekin usein unohdetaan ja se on niin ikävää, koska loppujen lopuksi Kohteliaisuus ja Huomaavaisuus ovat helppoja tyyppejä, niiden kanssa on eläminen ihan kakkupalaa. Ne eivät muutu vuosienkaan saatossa, kuten jotkut ihmiset. Kohteliaisuuden ja Huomaavaisuuden tuntee niin hyvin, että ne ovat joskus aivan ennalta arvattavia tyyppejä, mutta itsestäänselvyyksiä nekään eivät ole.

Vinkkinä, mieskin voi kehua (ellei suorastaan ole toivottua) naisen esim. ihkuja kenkiä, laukkua, korviksia, kampausta ja miksei toisen miehenkin. Tietenkin voi.

Kuva: www.shoes.com

Tunnisteet: , ,

Yhdistykäämme

Ylen aamu-tv:ssä Mikko Mansikka (mikä ihana nimi, mikä ihana häpsiskäppiäinen) oli puhumassa kerrostalojen pihojen uudistamisesta. Hän nosti esiin, ettei pihan pienuuskaan ole mikään este, mutta jos pihoja voidaan yhdistää, niin silloin voidaan tehdä jo vaikka mitä, kustannuksetkin jakaa eli jyvittää. Paljon voi tehdä, kuulemma, myös itse jos osaa ja jos vain viitsii.

Jonnan ja Janin talossa (jossa sattuu ja tapahtuu) alkaa piharemontti. A- ja B-rapun ystäväni osallistuvat tänään pihatalkoisiin, koska nimenomaan pyydettiin ottamaan mukaan paljon iloista mieltä. Autopaikat (kaikki 6) saavat kyytiä ja grillikatos tulee mm. tilalle. Olen hitusen mustanaamio.

On luonnollista olla kateellinen, sillä mikäli meidän korttelissa pihat yhdistettäisiin, olisi tilaa vaikka kuinka. Saisimme grillikatoksen, kunnon roskakatoksen, talonmies Onerva voisi saada apua toisten taloyhtiöiden kiinteistöhuolloilta mm. "BobCatin" voimasta, muutamille taloissa asuville lapsille luotaisiin yhteistä leikkitilaa ja kaikki voisivat hakeutua varjoon tahi auringon kirkkaaseen paisteeseen.

Kuten Mikko Mansikkakin sanoi, vastarinta tällaisessakin on kova, toisaalta voisiko sitä sijoittaa vaikka viihtyvyyteen tai Mikko Mansikan sanoin onnellisuuteen, siihen mahdollisuuteen, että voisi olla hitusen onnellisempaa. Yhteisöllisyys kasvaisi myös, joka ei välttämättä ole niin paha asia, että sitä tulisi karttaa.

Rahan lisäksi purnausta voisi tulla mekkaloinnista. Totta, mutta viheralueet nappaavat ääniä paremmin kuin kova asfaltti ja aina sääntöjä tulee noudattaa ja aina Hanna voi laittaa Mairen reklamoimaan mölisijöille.

Mikko Mansikka puhui myös esteettömyydestä, koska ensimmäisinä tulee huomioida ne, jotka ovat sidotumpia omaan asuinympäristöönsä, eli lapset, vanhukset ja liikuntaesteiset. Minusta esteettömyydessä on muutenkin puolensa. Jos ajattelemme vaikkapa roskakuskeja tai lumenluontia ja hiekoitusta talvisin. Tai sitä kun tulee hiprakassa kotiin.

Minulla on muutamakin tuttu viherpipertäjä puulaakissa ja nyt kun Sturenlinnasssakin alkaa piharemontti ,vaellan ajatuksissani usein mustanaamion asuun pukeutuneena uudistuksen kokeneessa suursisäpihallamme.

Oma puistikko olisi todella ihanaa. Miksi asioiden pitää olla niin vaikeita, ihmisten mielissä? Miksi omaa aidattua asfalttia puolustamme kuin salaista puutarhaamme?

Kuva täältä

Tunnisteet: ,

perjantaina, kesäkuuta 09, 2006

Maailma hukkuu ...roskaan

Minua ei voi pitää minään luomuilijana tai kierrättäjänäkään, mutta tietynlainen yhteiskunta- ja luontovastuu minullakin on.

Taloyhtiömme pihaan on tullut pahvi-, kartonki- jne. astiakärry, jonne voi viedä maito yms. tölkit, wc-rullat, pahvit, paperit ja muut. Ihan hyvä. Itse polttaisin pahvit ja paperit, jos vain voisin, esimerkiksi kivassa takassa. Pihassa on ollut biojäteastiakin, jota kieltämättä en kovin hyvin ole hyödyntänyt. Nyt on siis aika ryhdistäytyä. Aion hankkia kaksi kuvan jätevaunua, jolloin voin paremmin lajitella bio-, seka-, pahvi- ja muut jätteet.

Eräällä työpaikalla sain nakin, minun piti hankkia uudet roskakorit. No voi. Koska ketään ei kiinnostanut valita moisia, valitsin sitten sellaiset, mihin voi laittaa paperit erikseen. Toimistoissa tunnetusti tätä tulee paljon ja monessa muodossa. Kiinnostiko ketään tai edelleenkään käyttää tätä suht helppoa roskakorimallia, oikein? Ei, tietenkään. "Siis ihan älytöntä, kuka jaksaa nähdä tämän vaivan? Ihan to-del-la hankalaa" Daaa'Ah! Todellako? Jälleen kerran Pyhä Laiskuu oli ilmestynyt kuvioihin.

Tunnen tämän käsitteen "roska päivässä" ja olen täysin sen kannalla. MInusta siihen pitäisi jotenkin sisällyttää myös toiminta-ajatus "älä roskaakaan", mutta sehän on hitusen paranormaalia, koska Me roskaamme NIIIIN paljon. Lähinnä mietin niitä, joiden mäyriksen käärepahveja keräilin tänäkin aamuna tai suklaapatukan kääreitä. Leninpuistossa on melko hyvin roska-astioita. Go P-L!

Meillä on picnic setissä aina vartavasten roskapussi, vaikka aina joku tuo tuomisensa pussissa, 2 tuhkakuppia ja varalta usein jätesäkkikin (jonka voi lahjoittaa vaikka lopulta pullonkerääjälle). Minusta vain on tosi mukavaa jättää se picnicpaikka siistiksi, aivan kuin siinä ei olisi oltukaan. Minä pidän puistoista ja viheralueista, minä olen todellisuudessa etenkin kaupunkipuistojen suuri ystävä.

Ja tästä syystä minua ottaa jakeluun melkoisesti ne, jotka istuskelevat missä milloinkin ja jättävät jälkeensä muistutuksen siitä millaisia sikoja me todellisuudessa, toden totta, olemme. Mäyräkoiran kääreitä, rikottuja pulloja (joista joku voisi saada rahaa), snäkäripapereita (joilla rotat ja lokit pysyvät hyvässä kannassa) ja yleistä sotkua, piikeistä nyt puhumattakaan.

Minua asia vihastuttaa myös siksi, että minulla on koira ja myös koska käytän kesäisin läpsyttymiä ja koska minulla on pieniä ihmisystäviä, jolloin haavoittuminen on vain ihan oleellisesti mahdollista. Siksi minä kerään pullonpalasia kuin minäkin "niuhottaja". Mietin eräänä päivänä, että pitäisikö kaupungin järjestää pulloastioita, jotka muistuttaisivat vanhoja roskakoreja vai/ja jokin kampanja "Pidä pullo ehjänä".

Olen päättänyt, että kerään eteeni tulevia roskia, vaikka missä ja alan kierrättämään paremmin omat jätteeni. En aio alkaa Linkolaksi, mutta ihailen silti miestä. Ja ehkä aion hieman tilanteiden osuessa kohdalle asioista mainita, vieraillekin ihmisille.

Pieninä koululaisina keräsimme joka kevät jokainen jätesäkillisen roskaa Keskuspuistosta. Se oli vähän pelottavaa ihan pienenä, hitusen persiistä isompana ja jotenkin vain ihan kasvattavaa. Siellä näki miten "leiriläiset" osin pitivät tonttinsa siisteinä tai kuinka pahalta näyttivät ne hylätyt "leirit", joita harakat ja muut olivat repinneet palasiksi. Sieltä löytyi yleisesti eväspapereita, pornolehtiä ja ties mitä. Koko Keskuspuisto on varmasti edelleen täynnä typerien ihmisten typeriä roskia, vaikka niitä kerättäisiinkin noin tuhannen oppilaan voimin joka kevät.

Kaikkien tulisi ottaa hanskat käsiinsä ja jätesäkki ja mennä katsomaan lähimpään puistoon tai pöpelikköön, mitä kaikkea sieltä löytyy, hämmästys voi olla suurikin.

Kuten Keskuspuistossa vieläkin kylteissä sanotaan: "Päin mäntyä käy sen ihmisen tie, joka roskat ja jätteet metsään vie."

Kuva ja tuote täältä

Tunnisteet: , , ,

keskiviikkona, kesäkuuta 07, 2006

Metsäratio in Little Italy

Radioalalla tulee. Uudet toimiluvat on jaettu ja kenties se tapa, jolla ne jaettiin herättää kysymysten lisäksi närää.

Minä ymmärrän, että meidän pienessä maassa on kaikki pientä, piiritkin. Ja minä ymmärrän, että pienessä maassa moni kavahtaa jos ja kun iso tekijä ilmaisee mitä ikinä. Mutta joskus minusta tarvittaisiin nk. munaa.

Hoblassa on tällä viikolla Aiheesta tulossa juttu ja suomenkieltä paremmin taitaville lauantain Pressossa. Mielenkiinnolla odotan molempia julkaisuja. Nähtäväksi jää nouseeko periaattellinen keskustelu aiheesta millekään tasolle. Suomessa.

Muualla mediankeskittymisestä käydään keskustelua, mm. EU tasolla. "EU-parlamentaarikko, toimittaja Marianne Mikko syyttää pohjoismaisia mediayhtiöitä Viron median alennustilasta. Omistajuuden keskittyessä muutamien pohjoismaisten mediakonsernien käsiin, media on viihteellistynyt ja menettänyt uskottavuuttaan yleisön silmissä. Omistajille tärkeintä on voiton maksimointi."

Sävel radiohan ei ole vielä kuin harkitsemassa, yrittääkö viedä asiaansa Hallintooikeuteen, jos siellä asiaa edes haluavat käsitellä. Tavallaanhan ministeri oli oikeassa sen suhteen, että humppaa tulee paikallisradioistakin, siis vaikkapa Ylen kanavilta, mutta mitä kansa siitä mietti. Noh, ehkä Sävel radion ei olisi pitänyt provosoida kuuntelijoitaan tukkimaan ministeriön palvelinta, koska toimiluvassa kielletään moinen toiminta. Mutta mitä hävittävää Karhuvaaran leirillä enää edes oli?

Mutta palatakseni otsikon viittaukseen, niin onko se todella sananvapauden kannalta hyvä, että ne joilla on jo valtava mahti mediassa ja journalistisessä kentässä saavat vielä huimasti sitä lisää? Varsinkin kun "toimilupaviranomaisen tulee ottaa huomioon asianomaisella alueella harjoitettava televisio- ja radiotoiminta kokonaisuudessaan ja pyrkiä sananvapauden edistämiseen..." tai se seikka, että "toimilupia myönnettäessä tulee kiinnittää huomiota siihen, ettei viestintä keskity tavalla, joka olisi omiaan vaarantamaan sananvapautta. Toimilupia myönnettäessä tulee pyrkiä radiotoimilupien myöntämiseen usealle toisistaan riippumattomalle hakijalle".

Suomea pidetään tutkimuksissa vähiten korruptoituneena maana, vaikkapa Euroopassa, mutta joskus sitä miettii, että onkohan noin. Pokkurointia esiintyy ja Vaikeita Tilanteita yritetään välttää, ettei Vene vain keikkuisi. Ja oliko päätökset edes tällä kertaa kovin poliittisia? Tunnettua on, että ensimmäisen kauden ministeri nojautuu pitkälle päätöksissään ainakin ensimmäisenä vuonna virkamieskoneistoonsa. Ja jos se ei sitä ollut, niin mitä se oli? Oliko kyseessä uskon asiat? Usko, että näin päästään helpoimmalla, ei suututeta ketään, hankita huonoa julkisuutta? Olisiko liian uudet pelurit olleet liian rohkea veto, olisiko ala sitä edes halunnut? Ja onhan Sanomilla tarpeeksi rahaa. Ainahan niillä on. Ja mitä väliä Urheilu radiosta ja Ettanista. Ne ovat nyt vain niin vanhoja juttuja, ettei niitä kukaan edes muista.

Hienoahan on, että Groove FM ja Classic FM saivat jatkaa. Ne ovat noin ainakin musiikilliselta tarjonnaltaa erilaisia. Mutta olisiko SuomiPop pitänyt jo haudata, haudan lepoon. Ihan vaikka siksi, että rahaa olisi näin ollen jäänyt hitusen enemmän näiden kahden erikoisradion pyörittämiseen, kehittämiseen? Mutta kai siitäkin erikoistyöstä pitää palkita yhdella lisäkanavalla. Eihän mikään ole ilmaista, eikä ilmaisia lounaita ole.

Kai minä olen iloisin Basso Radion puolesta, muutoin olen hieman kummissani. Hyvällä hakemuksella ja taustatyöllä eikä tutkimuksilla ole mitään virkaa, jos sattuu huonona kierroksena mukaan. Olisi riittänyt wöördi pumaska ja oikea nimi. Ei muuta.

Tunnisteet: ,

Päivän kevennys

Tunnisteet:

tiistaina, kesäkuuta 06, 2006

Millaset tissit sä haluaisit?

Olen ennenkin hitusen muokkaillut kuvia, ihan koska se on aina tarpeen. Johtuen lähinnä huonoista kuvausolosuhteista. Siis omia privaatteja kuvia. Joskus toki ja siis tietenkin ihan töihin tulevia naamoja joutuu skarppaamaan [lue: silottamaan, kirkastamaan, kohottamaan, korostamaan, valkaisemaan], ettei näytä "aivan kamalalta".

Mutta olen jälleen urakoimassa suurta joukkoa kuvia, joita tehdessä olen kehittynyt entistä parempmaksi luonnollisen ilmeen retusoijaksi. En toki ole mikään kuvankäsittelijä-Harri.

Mietin mitä kuvien ihmiset mahtavat ajatella kuvista ja itsestään kuvat nähdessään. Ovatko he tyytyväisiä, pitävätkö he kuvia totuudenmukaisina, pettyvätkö he koska heitä on joskus rankastikin muokattu, huomaavatko he edes sitä? Entä mitä ajattelee kuvausjärjestelijä, jos huomaa minun muokanneen paitaa, ottaneen pois "aivan todella fantsuja yksityiskohtia"? Entä meikkaaja, kun olenkin korostanut poskipäitä ja tai silmiä? Kiinnostaako edes ketään?

Entäpä mallitoimiston mamma? Kun kuvattujen suloja on yritetty korostaa ja vikoja piilotella ellei poistaa, onko se aivan ok vai laitetaanko ihmiset dietille ja kurinpalautukseen? Ja ketä sekään kiinnostaa?

Paljon olen miettinyt sitäkin mikä on viettelevää, seksikästä. Mikä tekee ihmisestä kiinnostavan ja kiehtovan kuvassa? Pitääkö näkyä paljon lihaa vai huomaako meidän kehittynyt silmä ja tajunta detaljeja, hienovaraisia eleitä, pilkettä, jalan asentoja?

No. Ei ole enää minun asiani vaikuttaa vaatteisiin eikä mallivalintoihin, ei asentoihin ja viettelevyyden asteisiin. Minun tehtäväni on tehdä kaikkeni, että kuvat kelpaavat, niin asiakkaalle kuin ihmisille, katselijoille. Voin vain toivoa, että ne omat suosikki kuvani, joihin olen päässyt vaikuttamaan jo kuvauksissa olisivat niitä, jotka päätyisivät kahvihuoneen seinille ja mikseivät rekan nuppiinkin.

Kuuntelen Remeksen Hiroshiman porttia iTuneisistani samalla kun teen kauniita, upeita, hehkuvia ihmisiäni. Leikin plastiikkakirurgia, kohotan, silotan, varjostan, poistan, lisään ja annan olla. Lars Svedbergin kertoessa tarinaa.

Edit: Kaisalta tuli kuin tilauksesta hyvä linkki aiheeseen, tosin suuren muailman tapaan.

Tunnisteet: ,

maanantaina, kesäkuuta 05, 2006

Miksi sitä nyt kutsutaan?

Olen jälleen kuluneen viime viikon ja viikonlopun aikana miettinyt erilaisissa tilanteissa miettinyt sitä, että Miksi. Miksi sanotaan, että "olisipa kiva nähdä" tai "Voihan hitsin vitsin, kun en viimeksi päässyt..." tai "ei Sille ja Sille voi sanoa, ettei tämä nyt toimi (vaikkei se toimikaan), koska seliseli [lue: siinä joutuisi kohtaamaan Tilanteen]"?

Olipa sitten vanhojen kavereiden tai työasioiden kohtaamisesta, yltiö vaivautuneisuus on Kovaa Valuuttaa. Ei voida olla asiallisen rehellisiä. Olipa kyse lähes kuinka pienestä asiasta, niin kissa kiertää puurokulhoa. Ja sen pitäisi auttaa, viedä eteen päin. Höpö höpö.

Työasioissa tai privaatissa tällainen on yhtälailla rasittavaa. Jos yksi ihminen sanoo, vaikkapa että "tämä ei minusta...", niin sitten kaikki yhtyvät kuoroon. Jokaisella on tietenkin täysi oikeus mielipiteeseensä, mutta... Miten sen nyt sanoisi, kauniisti? Höpsis pöpsis. Työasioissa rasittaa se, että yleensä vaihtoehdoksi ei ehdoteta edes oikeaa kompromissiä, vaan jotain tautisen huonoa vaihtoehtoa, joka kenties saa sen yhden pienen, yhden ihmisen silmää häiritsevän, asian poistumaan, mutta tilalle tulee jumalaton määrä asioita, jotka lyövät katsojaa päin näköä. Sellaisen toteuttamista tulisi välttää. Sanoa kauniin asiallisesti, että koska tämä ja tämä johtaa tähän ja tähän tätä ei tulisi tehdä.

Yksityisessä sosiaalisessa elämässä se on jotakuinkin samaa, ei voida tehdä/tulla/mennä/osallistua, koska seliseli ja jos voisi tehdä/tulla/mennä/osallistua, niin kompromissin sijaan pitäisi saada jotain, mikä näyttäisi juuri niin typerältä kuin se onkin ja sen huomaisi tyhmimmistä tyhminkin. Täysin ulkopuolinenkin.

Sellaista se kait on, Elämä. Mutta joskus minä en vain osaa enkä jaksa ymmärtää. Raaka totuus on joskus ihana lohtu.

Tunnisteet: , , ,

perjantaina, kesäkuuta 02, 2006

Luovutin jälleen

Minulta meni lähes viikko päästä Yrjönkadulle luovuttamaan vertani. Ensin en kerennyt mennä keskustaan, sitten olikin viikonloppu, maanantaina unohdin mennä keskustaan, tiistaina en kerennyt ja keskiviikkona Veripalvelu menee kiinni jo kello 13.00.

No eilen sitten menin ja pääsin. Opin, että veriryhmäni ei ole ainoastaan A, B, O tai AB eli yksi neljästä ABO-ryhmästä, vaan rh-tekijä eli reesus ei ehkä ole ainoastaan plus tai miinus, vaan siihen vaikuttavat tekijät C, D ja E, jolloin voit olla AB miinus, heikko D. Erittäin mielenkiintoista. Hoitaja selvitti jotain vauvojen veriryhmistäkin, mutta olin niin tohkeissani etten enää muista miten se nyt ihan tarkalleen meni.

Nappasin viikolla myös uuden elintenluovutuskortin, mutta mielummin haluaisin olla jossain rekisterissä, josta sekin seikka näkyisi. Toisaalta aloin ajattelemaan tässä sellaista että johtaisiko se pahimmassa tapauksessa kataliin... vaikkapa yliajoihin, jos juuri minulla olisikin juuri sopiva veriryhmä kaikkine ABO-, Rh- ja HLA-tekijöineen, jos vaikkapa joku Erittäin Tärkeä Henkilö olisi sydämen tarpeessa. Ainakin siinä olisi dekkarin aihetta.

Minä olen päättänyt luovuttaa verta säännöllisesti ja olen nyt kaksi kertaa laittanut Veripalvelun palvelimen ilmoittamaan minulle sähköpostitse siitä milloin voin taas mennä luovuttamaan verrrtani. Minulla ei yksinkertaisesti ole pätevää syytä olla luovuttamatta vertani, jolla on niin konkreettinen kysyntä kuin vain jollain asialla voi olla.

Ja eilenkin olin taas niin Voittajaa sekä niin tohkeissani, kerroin kaikille saavutuksestani. Ilokseni ja pettymyksekseni keräsin siitä paljon pisteitä. Asia on selkeästi enemmän yyyyyy kuin karvojen vahaus.

Olin luovuttanut maagiset seitsemän kertaa, siinä missä isäni ja setäni ovat luovuttaneet montakymmentä kertaa (plasmaa voi luovuttaa niin usein). Maatessani siinä lepotuolilla mietin, että olenko vieläkin niin pöhkö, että minusta olisi edelleen tosi paljon siistimpää jos minulla olisi isäni kanssa sama veriryhmä (AB). Ja miksi se olisi minusta niin siistiä? Siksikö, että Suomen seuduilla se on harvinaisempaa vai tai vai ja/tai että voisin luovuttaa parin viikoin välein plasmaani, jota tarvitaan mm. lapsien leikkauksiin ja hoitoihin ja ties mihin. En päässyt itsestäni selvyyteen.

Kuva: täältä

Tunnisteet: ,